Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Tuomas Aivelon Loputtomat loiset (Like 2019) oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana samaan aikaan kun Hunan romaanipuolella, ja nousi saman tien ”tuo pitää lukea ensi tilassa” -listalle. Listan purkaminen edes tähän asti on vain vienyt tovin…
Kirjan sinänsä tyylikäs kansikuva on oikeastaan harhaanjohtava: suurin osa Aivelon käsittelemistä (enimmäkseen ihmisen) loisista on yksisoluisia, ns. alkueläimiä, bakteereja ja viruksia. Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi guineanmato, joka saa lukijan tyytyväiseksi siitä ettei kirjassa ole kuvitusta. (Jos haluat googlata, googlaa omalla vastuulla. Kyseessä ei todellakaan ole maailman miellyttävin matkatoveri.)
Eräänlaisena kehyskertomuksena kulkee Aivelon kertomus kenttätutkimuksista Madagaskarilla hiirimakien parissa – tai, jos tarkempia ollaan, hiirimakien loisten parissa. (Hiirimaki on turvallisempi googlattava. Ne ovat söpöjä.) Kirjan varsinainen teksti keskittyy kuitenkin ennen kaikkea ihmisen loisiin, niiden historiaan, evoluutioon, merkitykseen ja tulevaisuuteen, sekä monien loisien huomattavan kiinnostavaan ja mutkikkaaseen lisääntymiskiertoon. Ihmisen solumäärästähän on enemmistö muita kuin varsinaisia ihmissoluja, mutta kirja rajaa pois kaikki harmittomat ja hyödylliset bakteerit ja muut pieneliöt, joita muun muassa suolistomme on pullollaan. Kirja keskittyy vahingollisiin.
Isosti tilaa saavat toki muutamat maailmanlaajuiset epidemiat Euroopan keskiajan mustasta surmasta (Euroopan) sadan vuoden takaiseen ”espanjantautiin”, isorokkoon, lavantauteihin, tuhkarokkoon, malariaan, kausi-influenssoihin ja niin edelleen. Kiinnostavia detaljeja piisaa, vaikkapa se että 1910-luvun lopun tappava influenssaepidemia sai ”espanjantauti”-nimensä siksi, että sitä ei niinkään esiintynyt Espanjassa: maa pysytteli erossa ensimmäisestä maailmansodasta ja piti terveydenhuollon infransa kunnossa, joten epidemia tunnistettiin ensimmäisenä siellä, ja kun sairastuneet saatiin hoidettua ennen kuin he ehtivät tartuttaa puolta kansakuntaa (ja ennen kaikkea rintaman kehnoissa oloissa ja surkeassa hygieniassa kituneita sotilaita, joita tauti tappoi enemmän kuin vihollisen tai omat luodit).
Kiinnostavaa on myös, että ei-eurooppalaisten perimän neandertalilaisilta periytyvä 1 % geeneistä on pääsääntöisesti immuniteettiin liittyviä geenejä. Osa nykyäänkin yleisistä (loisten aiheuttamista) tartuntataudeista on peräisin jo paleoliittiselta ajalta, osa on hyvinkin äskettäin kehittyneiden tai tuoreeltaan toisista eläinlajeista mutaatioiden ansiosta ihmiseen loikanneiden eliöiden tuottamia.
(Loikkauksia on tapahtunut myös ihmisestä muihin eläimiin. Ihmisen loisena edellä mainittu guineanmato on jäämässä tappiolle, koska sen lisääntymiskierto tunnetaan hyvin ja torjunta on helppoa. Mutta on merkkejä siitä, että aikaisemmin ainoastaan ihmisessä lisääntynyt elikko on alkanut asustella myös koirissa.)
Loisten tulevaisuudesta on myös syytä puhua. Vaikka osa, eh, perinteisistä, loisistamme on häviämässä (pitäisikö niitä suojella kuten muitakin eläimiä joiden kannat ovat vaarantuneet?), uusia kehittyy ja, etenkin, leviää entistä vauhdikkaammin matkustamisen ansiosta pienenneessä maailmassa. Monessa suhteessa on jopa hyvä niin: on merkkejä siitä, että allergioiden ja autoimmuunisairauksien yleistyminen saattaa (ainakin osittain) johtua siitä, ettei ihmiselimistön immuunipuolustusjärjestelmällä ole turhan hygieenistyneessä maailmassa tarpeeksi ns. oikeita töitä. Kaikki loiset ovat (määritelmän mukaan) vahingollisia, mutta kaikki loiset eivät ole kovin vahingollisia silloin jos ravitsemus ja muu terveys sekä rokotusten tarjoama laumasuoja on kunnossa. Mutta mikäli näissä asioissa on ongelmia, saattaa yleensä suhteellisen vaaraton ja ohimenevä sairauskin – vaikkapa polio tai tuhkarokko – osoittautua tappavaksi tai vammauttavaksi.
Helppoja ja yksiselitteisiä vastauksia ei tarjoa tämäkään tutkimusala.
Tiedekirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä väittää tarjoavansa valmiita ratkaisuja tai ikuisia totuuksia, sillä valmiit ratkaisut ja ikuiset totuudet kuuluvat uskonnollisen kirjallisuuden piiriin (eivätkä mieluiten edes sinne). Hyvä tiedekirjallisuus saa lukijan ajattelemaan, että ”onpa kiinnostava ongelma, tätähän voisi yrittää ratkaista vaikka työkseen”. Tai: ”Vau. Onneksi onneksi saan elää näin jännittäviä aikoja – tulevina aikoina on tiedoissa huikeita, yllättäviä löytöjä.”
Niin sanottu ”pimeä aine” on kiistämättä jotakin, jonka suhteen ei ole tarjolla valmiita ratkaisuja eikä ikuisia totuuksia. Ursan tänä vuonna julkaiseman Pimeän aineen arvoitus -kirjan kirjoittaja Tommi Tenkanen on itse niitä, joka on ratkaisemattomien kysymysten edessä heittäytynyt tutkijaksi, ja tutkijan innostus näkyy myös kirjassa.
Perusasetelma on hyvin yksinkertainen: tutkittaessa galaksien liikkeitä toistensa suhteen tai tähtien liikkeitä galakseissaan havaitaan, että niiden nopeudet eivät sovi yhteen tuntemiemme gravitaatioteorioiden (ts. Newtonin gravitaatioteorian eivätkä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian) kanssa: liike on liian vauhdikasta, aivan kuin kohteisiin vaikuttaisi paljon enemmän massaa kuin millään havaintomenetelmällämme on havaittavissa. On toki mahdollista, että vika on teorioissa, ja tällä tiellä on koetettu kehittää mm. niin sanottua MOND-teoriaa, vähän huonoin tuloksin. Vaikuttaisi siis siltä, että galakseissa (ja galaksijoukoissa) on runsain määrin sellaista ainetta, jota emme näe: kuten Tenkanen toteaa, se ei ole varsinaisesti ”pimeää”, vaan pikemminkin ”läpinäkyvää”.
On kehitetty lukuisia hypoteeseja siitä, mitä tämä salaperäinen aine voisi olla: alkuräjähdyksen myötä syntyneitä mustia aukkoja, jonkinlaisia meidän tuntemillemme vuorovaikutusmenetelmille (paitsi gravitaatiolle) immuuneja hiukkasia, mitä? Lukuisten eri hiukkasteorioiden todentamista hankaloittaa, että on vaikeaa keksiä havaintolaitteistoja, joilla havaita hiukkasia jotka eivät vuorovaikuta havaintolaitteistojen kanssa, vaan sujahtavat ”tavallisesta” aineesta läpi tuosta vain. Niinpä ei voida olla varmoja edes siitä, onko pimeää ainetta oman aurinkokuntamme alueella vai ei – olemmeko mahdollisesti sattumalta päätyneet Auringon kiertäessä Linnunrataa sellaiseen kohtaan, jossa sattuu olemaan hiljaisempaa? Vai emmekö vain havaitse sitä, tai sitä on niin vähän ettei se vaikuta mitenkään havaittavasti aurinkokuntamme kappaleiden liikkeisiin.
(Itselläni on ollut toisinaan tapana ajatella kaikenlaisia uusien hiukkaisten sun sensellaisten olemassaololla spekuloivia hypoteeseja eräänlaisina uudemman ajan ”episyklihypoteeseina”, tarpeena tehdä hyvin paljon isompia ja perustavanlaatuisempia remontteja fysiikan perusteorioihin. Mutta minä olen amatööri ja kiinnostunut harrastelija, ja minun näkemykseni perustuu perin pintapuoliseen tietämykseen.)
Tenkanen on mainio, selkeä kirjoittaja, joka osaa johdatella hankalaan ja monisyiseen aiheeseen ainakin fysiikan, tähtitieteen ja kosmologian perusasioista perillä olevan lukijan. Tätä nimenomaista lukijaa hieman häiritsi joidenkin lukujen jossain määrin lehtiartikkelimainen tyyli, jossa poukkoiltiin yleisemmältä tasolta Tenkasen omiin muistoihin eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista tai tutkijahaastatteluihin. Ehkä tämän sinänsä arvokkaan ja antoisan henkilökohtaisen panoksen olisi voinut toimittaa teoksen kokonaisuuteen vähän jouhevammin? Mutta tämä on silkkaa nipotusta pääosin hyvinkin antoisasta lukukokemuksesta – joka kannattaa lukea mahdollisimman pian: pimeän aineen tutkimus on sen verran aktiivinen ala, että kaikenlaista uutta voi ilmetä hyvinkin taajaan.
Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) oli toinen kahdesta suosikistani vuodentakaisessa Finlandia-kisassa (siis kahdesta niistä viidestä F-ehdokista joita en itse kirjoittanut). Osittain tämä johtui toki siitä että kirjan aiheet – tähtitieteen ja merenkulun historia – ovat olleet itsellenikin merkittäviä kiinnostuksen kohteita. Taivaanpallon jatko-osa Merenpeitto (Otava 2019) kuuluikin näitä pohjilta ”ensi tilassa” -luettaviin.
Taivaanpallo kertoi köyhän sainthelenalaisen yksinhuoltajaäidin pojan, ”Kuolleenpuun-Angusin” päätymisestä varhaisen valistuksen ajan merkittävimpiin englantilaisiin tiedemiehiin kuuluneen Edmond Halleyn (1656–1742) apulaiseksi ensin Saint Helenan saarella ja sitten, Halleyn yllätykseksi, Lontoossa, jonne Angus matkustaa jäniksenä Intian kauppakomppanian laivalla kuvitellessaan, että Halley on hänet sinne kutsunut. Merenpeitto jatkaa Angusin tarinaa. Hän on osa Halleyn taloutta, mutta ei perheenjäsenenä eikä oikeastaan palvelijanakaan, koska hänelle ei makseta palkkaa, vain elatus ja joskus pientä taskurahaa. Hänellä alkaa olla säätyläisen sivistys, mutta alhaissyntyisenä ei säätyläisen asemaa. Lisäksi herra Halleylla ei tunnu olevan juurikaan tunnontuskia ottaa Angusin havaintoja ja keksintöjä omiin nimiinsä. Aikuistuvan pojan vähittäinen turhautuminen epäselvään tilanteeseen vailla kunnollisia tulevaisuudennäkymiä saa (osaltaan) hänet sortumaan hetken mielijohteesta isoon erheeseen, jolla on vakavia fyysisiä(kin) seurauksia. Tämäkin saa lukijan miettimään: ”Tämä tarina ei muuten pääty hyvin.”
Siinä missä Angus oli Taivaanpallossa Halleyn apulainen nimenomaan tähtitieteen tutkimuksessa, Merenpeitossa – kuten nimestä voi arvata – ollaan enemmän tekemisissä veden kanssa. Aikansa luonnonfilosofien tapaan Edmond Halley teki monipuolista ja monialaista tutkimusta, ja navigoinnin osalta tähtitiede ja merenkulku tietenkin lomittuivat keskeisiltä osiltaan yhteen. Merkittävässä osassa kakkososassa ovat Halleyn kehittelemät sukelluskellot – sekä Paramour-aluksella tehdyt Atlantin laajuiset tutkimusmatkat.
Ensimmäistä osaa lukiessa kesti jokusen luvun ennen kuin Jalosen omintakeinen kirjoitustyyli alkoi tuntua luontevalta luettavalta: se sinänsä toimii oikein hyvin kuvaamaan kouluja käymättömän mutta Halleylta ja pastori Burchilta runsasta yksityisopetusta saaneen Angusin kasvua. Tähtitieteen ja merenkulun historian tuntemus epäilemättä auttavat saamaan romaaneista enemmän irti. Toisaalta ne saavat kiinnittämään huomiota tekstin (sinänsä vähäpätöisiin ja merkityksettömiin) detaljeihin, jotka ainakin ensi lukemalta vaikuttavat virheiltä tai epätarkkuuksilta: sitrushedelmien käyttö laivamatkoilla keripukin torjumiseen tuntuu puoli vuosisataa liaan aikaiselta (joskaan kirjat eivät missään nimessä väitä että tämä olisi ollut yleinen käytäntö jo 1600-luvun loppupuolella) ja jossakin kohtaa Jalonen kirjoittaa laivasta nimeltä Pink Paramour, kun kyseessä on pinkki-runkotyypin alus nimeltä Paramour.
(Asia erikseen on, että ainakin 1700- ja 1800-luvuilla sana laiva – ship – tarkoitti kookasta, vähintään kolmimastoista täystakiloitua purjealusta, ei vesillä kulkevaa alusta yleensä. En ole lainkaan varma, laskettiinko 1600-luvun pinkit omana aikoinaan ”laivoiksi”.)
Epäoleellisista nipotuksista huolimatta Taivaanpallon ja Merenpeiton muodostama romaanikokonaisuus on ollut nautinnollista, joskin verkkaista luettavaa. Se saa kiinnostumaan Edmond Halleyn vaikuttavasta elämäntyöstä ja tarjoaa siinä sivussa historiallista sosiaalista realismia. Toisin kuin joissakin vaiheissa kakkososaa kuvittelin, tarinan ei välttämättä tarvitsisi päättyä siihen mihin se Merenpeiton lopussa päättyy, mutta en tosiaan tiedä onko Jalosella aikeita jatkaa kertomusta enää edemmäksi.
Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.
Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.
Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.
Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?
Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?
”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.
Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.
Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:
”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”
Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.
Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.
Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.
___ * Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.
Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.
Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.
Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.
Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.
Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.
Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!
Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.
Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.
Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.
Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.
Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.
Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.
Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.
Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.
Nuorna luin paljon ns. löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Luulisin, että vanhojen matkakertomusten ja meriseikkailujen lukemisen viehätyksessä oli paljon samaa kuin vain hivenen myöhemmässä mieltymyksessäni tieteiskirjallisuuteen: ne tarjosivat tilaisuuden matkustaa kauas aikana, jolloin pidempien matkojen tekeminen oli meidän velkaiselle perheellemme harvinaista tai mahdotonta.
Törmäsin vasta taannoin Into-kustantamon alkuaan jo vuonna 2016 julkaisemaan, Martti Blåfeldin kirjoittamaan elämäkertaan Adolf Erik Nordenskiöldistä (1832–1901), miehestä jonka ansiosta Helsingin kantakaupungussa on varsin vaikeasti oikeinkirjoitettava kadunnimi. Helsingissä syntyneen ja sittemin Ruotsiin siirtyneen Nordenskiöldin tunnetuin saavutus, ensimmäinen ns. Koillisväylän läpipurjehdus 1878–9, oli tietysti tuttu jo nuoruuden lukuharrastuksista. Tuntuu siltä, että Blåfeld on pitkään työstämässään elämäkerrassa olettanut, että Vega-laivalla tehdyn retken pääpiirteet ovat lukijalle jo valmiiksi tuttuja, sen verran ohimennen tämä toista vuotta kestänyt retki – joka oli itse asiassa myös ensimmäinen koko Euraasian mantereen* ympäripurjehdus – käsitellään.
Sitäkin perusteellisemmin Blåfeld käsittelee Nordenskiöldin lukuisia muita arktisen alueen tutkimusmatkoja, etenkin hänen lukuisia työjaksojaan Huippuvuorilla, joihin paneudutaan niin perusteellisesti että useinmiten muistetaan mainita tärkeimmät tämän aikansa geologian ja mineralogian huippututkijan löytämistä kivennäisistä – ja paleontologisista löydöistä. Hupaisahko on taloudellisessa mielessä vähän tohelon Nordenskiöldin yritys pistää rahoiksi perustamalla yritys, joka olisi louhinut lannoiteteollisuuden käyttöön Huippuvuorten kallioperästä runsaana löytyvää fosfaatti- ja nitraattipitoista koproliittia – toisin sanoen muinaiseläinten kivettynyttä kakkaa.
Tähän aikaan oli iso bisnes rahdata Eurooppaan Perun ja Chilen rannikoilta guanoa – eli merilintujen vuosituhantisia kakkakerrostumia – joten periaatteessa idea oli ihan hyvä. Huippuvuoret on kuitenkin armoton ympäristö millekään kaivostoiminnalle, ja sitä paitsi kasvissyöjädinosaurusten kivettynyt kakka ei ollut kemialliselta koostumukseltaan lainkaan yhtä hyvää kuin kalansyöjälintujen uloste.
Kiinnostavaa kyllä, lukuisat tutkimusmatkat Huippuvuorille ja muualle Artktikseen tekivät Nordenskiöldistä varhaisen vihreän: hänen tutkimuksensa osoittivat kiistatta, että Jäämeren valaskanta oli romahtanut 1600–1800-lukujen hillittömän pyynnin ansiosta, ja hän arveli että ainakin mursu tulisi kuolemaan lähivuosikymmeninä sukupuuttoon, kuten stellerinmerilehmälle oli jo tapahtunut. Myös arktisen linnuston väheneminen ja lajiston köyhtyminen huolestuttivat.
Nordenskiöldillä ei ollut muutenkaan tapana salailla mielipiteitään. Vastikään geologian tohtoriksi väitelleen nuoren lahjakkuuden ura Helsingin yliopistossa katkesi vuoden 1857 tienoilla hänen puhuttuaan turhan julkisesti sen aikaisissa yliopistollisissa liberaalipiireissä yleistä mielipidettä, jonka mukaan Suomi pitäisi palauttaa takaisin Ruotsin alaisuuteen Venäjän vallasta. Hän siirtyi muutaman mutkan kautta aatelissukunsa vanhaan kotimaahan Ruotsiin ja sai sen kansalaisuuden (sekä myöhemmin vapaaherran arvon), ja pari Suomen kenraalikuvernööriä myöhemmin myös vierailut synnyinmaassa sekä tutkimusmatkat Venäjän alueelle onnistuivat ongelmitta. Nordenskiöld tuntuu Blåfeldin siteeraamien kirjeiden perusteella haaveilleen kesien vietosta Frugårdin sukutilalla Mäntsälässä, mutta käytännössä hän vietti useimmat kesä–lokakuun väliset ajat Huippuvuorilla, Grönlannissa tai Koillisväylällä – missä kului itse asiassa toista vuotta, sillä Vega juuttui jäihin Laptevin salmen tietämiin kymmeneksi kuukaudeksi.
Pitkät työmatkat tuntuvat rasittaneen pahasti myös perhesuhteita, sillä Anna-vaimo (os. Mannerheim, tunnetun venäläisen upseerin ja myöhemmän Suomen presidentin täti) jäi pitkiksi ajoiksi yksin huolehtimaan lapsista, asunnoista ja raha-asioista. Blåfeldilla on ollut käytössään runsaasti henkilökohtaista kirjeenvaihtoa ja muuta aineistoa, mutta silmiä rasittavan pienellä painettuna pokkarinakin viisisataasivuisen teoksen painopiste on yhtä kaikki Nordenskiöldin tieteellisessä työssä, joka on, kiistämättä, esittelemisen arvoista.
___
* Nordenskiöldin aikaan Suezin kanava oli jo rakennettu, joten Euraasiasta oli vedellä erotettu siihen aikaisemmin kiinteästi kuulunut Afrikka.
Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.
Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.
Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.
Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.
Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.
Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.
