Kategoria: meni jo

Alku

· 3 kommenttia ·

Lukupiiri-blogi on näköjään taannoin pohtinut lukemaan oppimisen aikaa ja paikkaa. Itselläni on melkoisen vahva mielikuva siitä, miten itse opin lukemaan: ei muistikuva vaan mielikuva, sillä tapahtuneesta on noin kolmekymmentäkaksi* vuotta, ja tarinaa on kertoillut minun lisäkseni sekä isä että äiti, eikä kukaan meistä ole aina ja kaikilta osin kauhean luotettava muistaja tai muistelija. Kaikilla meistä on taipumus tarinointiin, liiotteluun, taipumus painaa legenda totuuden sijaan silloin kun legenda on hauskempi ja eheämpi kertomus.

Kahden toimittajavanhemman kodissa on aina ollut paljon kirjoja. Lukemista on arvostettu liiankin kanssa: syödessä lukeminen on paha tapa, josta en ole vieläkään päässyt irti. Ehkä tästäkin syystä tunsin jo viisivuotiaana, että lukutaidottomuus sulki minulta jonkun oleellisen informaatiokanavan, ja että asialle pitäisi tehdä jotakin. Minulle (myöhemmin) tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ilmeisesti tehnyt asiaintilan korjaamiseksi mitään – ennen kuin oltiin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Lähdimme nimittäin isän kanssa Karhulaan lomailemaan kahden kesken. Paikka oli pieni mökki, jossa ei ollut oikeastaan mitään tekemistä: lähettyvillä oli puinen palovartijatorni, johon saattoi kiivetä katselemaan maisemia, jos uskalsi. Lähiseudun tiellä saattoi kävellä. Siinäpä se. Mökissä oli jonkinlainen aapinen, ja ilmeisesti vietin viikon sen parissa.

Tulimme sitten eräänä päivänä kävelleeksi läheiselle rautatieasemalle – tai seisakeko lieni? – ja isä tuli sanoneeksi: ”Mä ostan sulle taskut täyteen purkkaa, jos luet mulle mitä tuossa kyltissä lukee.”

Kuulemma istuin penkillä tunnin verran tuijottaen kylttiä kiinteästi, ennen kuin uskalsin epävarmasti paljastaa ratkaisuehdotukseni… joka oli oikea. Sain purkat. Kyltti oli tietenkin sellainen, jossa luki pelkästään sana ”KARHULA”.

Ehkä mieltymys lukemisen ja syömisen yhdistämiseen tulee tästä varhaisesta palkitsemiskokemuksesta?

—

* EDIT: Neljäkymmentäkaksi, tietenkin. Mikähän lipsahdus tuo oli?

Uudenvuodenmeemi

·


Nyt kun olemme kotiutuneet anoppilasta Kiihtelysvaarasta (mukavaa oli, kiitoksia!) voisin vaikka tarttua Tuulin blogista lainaamaani meemiin. Näin:

1. Mitä sellaista teit vuonna 2008 mitä et ole ajatellut tekevasi aiemmin?

Lensin kuumailmapallon kyydissä.

(Kuva tuossa edellisessä bloggauksessa. Se joenlämpäre siinä etualalla on Niili.)

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi, ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

Teen saman lupauksen, jonka pitäminen jäi viime vuonna vähän heikoille.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Kyllä, Mummu.

5. Missä maissa kävit?

Suomessa, Virossa ja Egyptissä.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2009, jota puuttui vuodesta 2008?

Julkaista seuraavan romaanini. Ei tosin ollut aikeitakaan julkaista viime vuonna.


7. Mitkä vuoden 2008 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

Hmmm, olen huono muistamaan päivämääriä.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi tänä vuonna?

Olin uskoakseni kohtuullisen siedettävä aviomies vaimolleni ja ystävä ystävilleni.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Paino olisi voinut pudota vähän enemmän.


10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Minulla oli vähän huono jalkavuosi. Nilkka alkoi kipeytyä alkuvuodesta eikä oikein kuntoutunut ennen kesää. Syyskuun alussa sitten venäytin takareiden.


11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Itselleni? Monitorikaiuttimet (Adam A7 -pari).

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

Monikin ihminen on herättänyt tänä vuonna iloa ja hilpeyttä, tahattomasti tai tahallaan. Kiitos heille.


13. Kenen käytös masensi?

Erään aikanaan hyvinkin läheisen ystäväni, joka nykyään pitää ”maahanmuuttajakriittistä” blogia.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Alkuvuodesta vanhojen velkojen hoitoon, kesällä ja syksyllä erinäisiin elektronisiin ja optisiin härpättimiin, koko vuonna tietysti myös talouden kulujen hoitoon ja laskujen maksuun eräpäivinä tai jopa ennen. Tuo viimeinen seikka on entiselle ylivelkaantuneelle erittäin tärkeä ja iloinen asia.


15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Siitä että pääsin lopultakin eroon 90-luvulla syntyneistä veloistani.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2008?

Hmmm. En tiedä vielä. Seuraan tällä hetkellä uudempaa musiikkia hyvin sattumanvaraisesti. Toisaalta Richard Thompsonin ”Dad’s Gonna Kill Me” tuo ainakin mieleen loistavan ja kauan odotetun konsertin – jolloin hän selitti, että ”Dad” on amerikkalaista sotilasslangia ja tarkoittaa Bagdadia.

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?

Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?

Valitettavan entisellään.

c) rikkaampi vai köyhempi?

Vähemmän velkainen ainakin.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Pudottaneeni useamman kilon.


19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Hajottaneeni itseäni eri suuntiin. Tosin hankalampiakin vuosia siinä suhteessa on ollut.


20. Kuinka vietit joulua?

Mukavasti perheen parissa.

22. Rakastuitko vuonna 2008?

Olen edelleen rakastunut siihen naiseen, jonka tapasin ensi kertaa kymmenen vuotta ja kuusi päivää sitten.


23. Kuinka monta yhdenyön juttua?

Ei yhtään. En ole koskaan kokeillut moista: muinaiset sen alan yritykset ovat aina päätyneet vähintään kahden yön jutuiksi.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

En oikein tiedä. Katselen nykyään hyvin vähän televisiota. Teeman Kosketuksessa-sarjan studiokonserteista olen kyllä tykännyt.


25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

Yritän välttää vihaamista, mutta toisinaan kehnoin tuloksin.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Fingerpori-kokoelma tuotti loppuvuodesta suurta iloa. Sanotaan nyt vaikka se.

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

Löysin tavallaan uudelleen Blurtin ja Nuova Compagnia Di Canto Popolaren. Souad Massi taitaa myös olla tämän vuoden löytöjä.

28. Mitä halusit ja sait?

Melkoisen tasapainoisen, hyvän vuoden.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Tähtivaeltaja-palkintoa. 😎

30. Mikä oli suosikkileffasi viime vuonna?

En tiedä vielä. Välipäivinä postitäti pudotti laatikkoon dvd-version Tomas Gutierrez Alean Viimeisestä ehtoollisesta, joka tuntui maailman parhaalta elokuvalta silloin kun sen näin Limeksen elokuvakerhossa 1980-luvun puolivälissä. En ole vielä ehtinyt katsoa uudelleen.


31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit silloin?

Taisimme syödä jotakin maukasta ja juoda jotakin hyvää. 46.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Hmmm. En nyt oikeastaan keksi. Kirjallisuuden nobel? Julkaistu äänilevyllinen kirjoittamiani ja äänittämiäni lauluja?

33.Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2008?

Kotioloissa: T-paita ja shortsit. Ehdottomasti paljaat jalat.

Muiden näkyvillä: Musta t-paita, mustat farkut ja jotakin muuta mustaa, säätilasta riippuen.


34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Sippi.

35. Kenestä julkkiksesta haaveilit eniten?

En nyt oikeastaan muista haaveilleeni kenestäkään julkkiksesta sen kummemmin.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Kunnallisvaalit, koska olin ehdokkaana.

37. Ketä ikävöit?

Etäämmälle päätyneitä ystäviä.


38.Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Tapasin monia mukavia ihmisiä, joista joistakin saattaa vielä tulla tärkeitä ystäviä. Ehkä.


39. Kerro arvokas elämän oppitunti jonka opit vuonna 2008.

Miten hienolta tuntuu mennä pankin nettisivujen Luotot-välilehdelle ja nähdä teksti ”Sinulla ei ole luottoja.”

Kuulostaa banaalilta, mutta entiselle ylivelkaantuneelle pitkäaikaistyöttömälle tuo on hyvin, hyvin merkittävä asia.

(Arkista) elämää avaruudessa

·

Robert Zimmerman: Leaving Earth. Space stations, rival superpowers and the quest for interplanetary travel. Joseph Henry Press, Washington DC, 2003.

Täytyypä tunnustaa, että tämä kirja kertoo sellaisesta avaruuslentojen historiasta josta olen tiennyt tavattoman ja nolon vähän. Yleensä historiikeilla on taipumus keskittyä heihin, jotka menivät jonnekin ensimmäisinä. Zimmerman kertoo heistä, jotka ovat viettäneet avaruudessa pisimpiä aikoja. Puolitoista vuotta arkipäiviä Maata kiertävällä radalla ei ehkä tunnu kovin mediaseksikkäältä, mutta Zimmerman kirjoittaa niin hyvin, että yli nelisataasivuinen kirja sujahtaa melkoisella vauhdilla.

Sujuvuuteen vaikuttaa epäilemättä myös jossakin mielessä varsin kapean näkökulman valinta: Zimmerman on kiinnostunut avaruusasemista lähinnä valmistelevina projekteina planeettainvälisille avaruuslennoille. Hän siteeraakin lopussa astronauttia, joka ehdotti puolipiloillaan, että kansainväliseen avaruusasemaan ISS:ään laitettaisiin pari moottoria lisää ja ohjattaisiin koko höskä kohti Marsia. Muu avaruusasemilla tehty ja tehtävä tutkimustyö jää suuren kysymyksen varjoon: Pystyykö ihminen elämään painottomassa avaruudessa riittävän kauan päästäkseen toisille planeetoille (ja takaisin), ja onko hän sellaisen matkan jälkeen toimintakuntoinen voidakseen toimia toisen planeetan pinnalla?

Amerikkalaiselle lukijakunnalle kirjoittava Zimmerman joutuu samalla kirjaamaan melkoisen määrän Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenien ja uuden Venäjän ensimmäisen vuosikymmenen historiaa – sillä avaruusasemien historia on hyvin pitkälti venäläisen avaruustutkimuksen historiaa. Lyhytikäisen Skylabin ja muutaman ISS-moduulin välisinä vuosikymmeninä Yhdysvaltain avaruushallinto NASA sai tällä alalla aikaiseksi vain puolivalmiita piirrustuksia Freedom-asemasta, joka ei koskaan lentänyt. Zimmermanille nykyinen NASA onkin hyvin neuvostoliittolaishenkinen virasto, joka ei kykene juuri muuhun kuin maksamaan palkkoja jatkuvasti paisuvalle virkamieskunnalleen ja vähättelemään ja peittelemään astronauttien kohtaamia melkein-katastrofeja. Hänen mielestään nyky-Venäjän (siis vuoden 2002) avaruushallinto ja -ohjelma ovat jo kauan toimineet paljon paremmalla pioneeri- ja yrittäjähengellä kuin byrokraattiset amerikkalaiset. Zimmerman on muutenkin yrittäjyyden, markkinatalouden (ns. ”vapauden”) ja muiden vanhan ajan amerikkalaisihanteiden horjumaton kannattaja, mutta sen ei kannata antaa häiritä mukavaa lukukokemusta, vaikkei itse olisikaan samaa mieltä. Avaruusasemien historia on joka tapauksessa ollut hyvin pitkän aikaa neuvostoliittolaisten ja venäläisten kirjoittamaa historiaa, hyvinä ja pahoina hetkinään.

Pohjatyö tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla Saljut-asemilla, joista osa oli ainakin alkuaan tarkoitettu sotilaskäyttöön: siksi Saljut 3 ja Saljut 5 ovat (toistaiseksi) olleet historian ainoat aseistetut, miehitetyt avaruusalukset: molempien runkoon oli rakennettu 23-millinen konetykki. Ainakin Zimmermanin tekstistä saa kuitenkin käsityksen, että sotilaallinen toiminta (lähinnä tiedustelu) jäi loppujen lopuksi aika vähäiseksi osaksi asemien toimintaa: kirjan painotukset huomioon ottaen aihe on ehkä vain sivuutettu muutamalla sivulauseella.

Varsinainen työn sankari ja ennätysten murskaaja oli tietenkin kaksikymmentä vuotta Maata kiertävällä radalla miltei koko ajan miehitettynä toiminut Mir. Tällä asemalla osoitettiin, että ihminen voi elää toimintakykyisenä painottomassa tilassa ainakin puolitoista vuotta ja pystyä toimimaan myös Maan painovoiman piiriin palattuaan. Aseman väki osoitti myös, että avaruusalus voidaan pitää toimintakuntoisena vuosikausia, ja – mikä tärkeintä – se on mahdollista myös korjata avaruudessa. Etenkin viimeisinä käyttövuosinaan Mirin historia tuntuu Zimmermanin kirjan mukaan olleen ennen kaikkea hengenvaarallisista läheltä piti -tilanteista selviämistä ja yhä nopeammin rapistuvan laitteiston hätäkorjauksia.

Zimmerman puhuu paljon myös avaruuslentäjien psykologisesta dynamiikasta sekä toisaalta aseman väen ja maahenkilöstön vuorovaikutuksesta. Hänelle asemat ovat ennen kaikkea valmistautumista vuosien mittaisiin avaruuslentoihin, joilla henkilökonflikteista on selvittävä samalla tavalla omin voimin. Hän murehtii myös sitä, että ISS:n väestä on tehty entistä riippuvaisempaa maahenkilökunnan laatimista minuuttiaikatauluista: vanhojen Saljutien ja Mirin alkuaikojen kosmonauttien vapaus ja päätösvalta vuorokausirytmiensä ja työtehtäviensä suhteen on mennyttä. Zimmermanille tämä heikentää asemien kykyä toimia planeettalentojen koelaboratorioina ja tekee niistä siten päämäärättömiä ja tavoitteettomia.

Historiankirjoituksensa lomassa Zimmerman muistaa myös puhua paljon avaruusasemien ja etenkin kansainvälisten avaruuslentojen propagandatavoitteista. Hänen mukaansa etenkin Leonid Brežnev ja Bill Clinton suhtautuivat avaruuslentoihin miltei yksinomaan propagandavälineinä. Hän muistaa mainita Clintonin hylänneen Freedom-asemasuunnitelman aivan liian kalliina, mutta suoltaneen sittemmin vähintään yhtä paljon rahaa venäläisille ja Mir-aseman toimintaa kansainvälisen yhteistyön nimissä. Zimmerman ei halua yhteistyötä. Hän haluaa kilpailua.

Saabismin kohtalonhetket

·

Aamun paikallislehti kertoi laajalti nykyään General Motorsin omistaman Saabin vaikeuksista. Automerkin tarina saattaa olla hyvinkin ns. tiensä päässä.

Ainoa auto, jonka olen koskaan omistanut – ja senkin puoliksi silloisen avovaimoni kanssa – oli Saab.

Kyseessä oli silloin kolmetoistavuotias Saab 99, paljon ajettu, kulunut ja jonkun luultavasti nuoren entisen omistajan (tai käyttäjän) vähän päältä tuunaama. Hän ei ollut selvästikään pitänyt kromista: listat oli joko poistettu tai maalattu mustiksi. Alkuaan ruskeasta autosta oli maalattu tumman metallinpunainen.

Kyseisen Saabin ajoista lähtien minun ensimmäinen mielikuvani auton omistamisesta on tämä: Pimeä pikkupakkasilta taloyhtiön parkkipaikalla, jota valaisee yksinäinen katulamppu. Katulampun sinertävässä hämyssä näkyy pystyyn nostetun konepellin varjo, konepellin alta näkyy ysiysin massiivinen kaksilitrainen moottori, äänettömänä ja elottomana, moottorin metallipintoja peittävä huurrekerros kimaltelee hiljaa valohämyssä. Minä yritän taskulampun valossa keksiä konepellin alta jonkin syyn sille, miksi moottori ei käynnisty.

Kyllä tuon kanssa pääsääntöisesti tultiin joten kuten toimeen, ja aikaa myöten minäkin – uudempiin automaattiryyppyautoihin sitä ennen tottunut – opin säätelemään ryyppyä niin ettei moottori tulvinut. Ainakaan kovin usein. Lopulta päätimme M:n kanssa luottaa autoon niin paljon, että lähdimme sillä kuukauden reissulle Keski-Eurooppaan. Sitä varten se oli hankittukin, kumpikaan emme tarvinneet (onneksi) autoa juurikaan muuhun työ- tai harrastustoimintaan. Jätimme kotiin takapenkin istuinosan, jolloin selkänojan kaatamalla perään saatiin tila patjalle ja kohtuullisen mukava nukkumapaikka kahdelle.

Reissu vei Unkariin, Itävaltaan, Liechtensteiniin, Saksaan tuttavien mökille ja sitten Roskilden festivaalien (yllätys yllätys) kautta kotiin. Vanha ysiysi kesti matkan rasitukset kohtuullisen hyvin. Vaduzissa palasimme kaupunkikävelyltä autolle ja huomasimme, että sen alta valuu pieni nestenoro – rutikuivana hellepäivänä. Pienen paniikin jälkeen kävi ilmi, että akku oli päässyt liikkumaan paikoiltaan ja painunut sylinteriryhmän kylkeä vasten, jolloin akun pintaan oli sulanut pieni kolo. Tämä ei aiheuttanut matkan aikana suurempia ongelmia, kunhan muistimme lisätä silloin tällöin tislattua vettä. (Aikaa myöten vuotanut akkuvesi tosin syövytti poikki akkua ja auton runkoa yhdistäneen maadoitusjohdon, mutta vasta kauan reissun jälkeen.) Itävallan Alpeilla, parin kilometrin korkeudessa, hyvin lämminnyt ja jo hyvän tovin ajettu kaasutin tulvi, minkä ei olisi pitänyt olla yllätys minulle, vanhalle Pirsig-fanille: pienempi ilmanpaine tietenkin muuttaa ilman ja bensiinin seoksen suhdetta juuri tuohon suuntaan. No, onneksi mahdollisuuksia moottorin käynnistämiseen alamäkilähdöllä oli ns. runsaasti…

Loppupäivän ajomatka alaspäin, miltei jatkuvalla moottorijarrutuksella, luultavasti rasitti kytkintä melkoisesti. Sylinteri jouduttiinkin vaihtamaan vähän myöhemmin, kun kytkinpolkimen tuntumakohta oli muuttunut mielenkiintoisen vaihtelevaksi: muutaman kerran tuli lähdettyä liikennevaloista hulppeasti renkaat ulvoen, kun veto välittyi moottoriin paljon nopeammin kuin olin odottanutkaan. M, vielä omaanikin tuoreemman kortin haltija, kieltäytyi kokonaan ajamasta ennen kuin kävimme saksalaiskorjaamossa. Matkailu avartaa lompakkoa, kuten Pahkasika asian laittamattomasti totesi.

Kaikesta huolimatta selvisimme suhteellisen kunnialla koto-Suomeen ja kotiin – melkein. Kytkin hajosi lopullisesti Itäväylällä, kolmisen kilometria ennen kotipihaa. Kuului pieni paukahdus ja helinää, eikä moottorin voima enää välittynytkään pyöriin asti. Onneksi liikenne oli hiljaista ja vauhtia oli sen verran, että auto saatiin tyylikkäästi liu’utettua tienlaitaan pois tieltä. Koska vuonna 1990 kenelläkään normaali-ihmisellä ei vielä ollut kännykkää, jouduin tekemään pikku kävelyretken Itäkeskukseen soittamaan hinausauton.

Autonomistajuus jatkui hieman pidempään kuin avoliitto: ysiysi ehti toimia saman vuoden loppusyksystä muuttoautonani Vuosaaresta Korsoon. Seuraavan vuoden alussa auto sai sitten lopulta uuden omistajan, jolla se näytti yhä olevan vielä 2000-luvun alkupuolella, kun tulin jostakin uteliaisuudenpuuskasta asiaa autorekisteristä vilkaisseeksi.

Itselläni ei sen jälkeen ole ollut tosiaankaan minkäänlaista halua omistaa autoa. Ei halua eikä onneksi tarvettakaan.

(Otsikko muutettu)

· 2 kommenttia ·

Näin pikkujoulusesongin päästyä hyvään vauhtiin lienee soveliasta päättää ilta elokuussa 1979 Lontoon Muswell Hillissä laadittuun tutkielmaan ”Tyttö ja siideripullo”:

(Huomaa elegantti kattolamppu. Lienevät muodikkaita jälleen. Valitettavasti.)

EDIT: Tämä blogahdus tuntuu keräävän jostakin syystä hirvittävät määrät roskapostikommentteja. Kokeillaan, auttaisiko otsikonvaihdos.

Isoäiti

· 3 kommenttia ·

Huomaan, vanhoja valokuvia skannaillessani, käyneeni kamera kourassa keväällä 1978 Neuvostoliiton avaruustekniikkaa esittelevässä näyttelyssä. Paikka on ollut erään kuvan kattopalkeista päätellen uuden uljas Messukeskus, luultavasti se osa mitä silloin kutsuttiin Paasikivi-halliksi. (Kirjamessuilla huomasin, että sf- ja mangaväki oli tungettu pois oikeiden kirjojen tieltä siihen edelleenkin tunnistettavaan tilaan, joka oli siihen aikaan nimeltään UKK-halli ja jossa näin aikanaan jokusen erinomaisen konsertin.)
.

Tämä hämäräperäisen näköinen laite on jäljennös Lunahodista, kaikkien nykyisten automaatti-planeettaluotaimien esiäidistä, joka vaelteli Kuun pinnalla marraskuussa 1970. Silloin neukkujen automaattivekottimeen suhtauduttiin vähän pilkallisesti: pelkkä kauko-ohjattava robottiauto ei tuntunut ollenkaan niin hienolta kuin amerikkalaisten harrastama tieteellisesti täysin koulimattomien taistelulentäjien lähettäminen hyppelemään planeettamme kaksoselle. Mutta niin vain muunkin maailman avaruustutkimus on seurannut sittemmin Lunahodin jälkiä Apollojen sijaan.

Olettekos muuten huomanneet, että parhaillaan Kuuta tutkii kolme automaattiluotainta, joista yksikään ei ole amerikkalainen, eurooppalainen eikä neu- eikun venäläinen?

Niistä yksi on japanilainen, toinen kiinalainen ja kolmas intialainen.

Hiljaa, hiljaa juhlitaan

· 5 kommenttia ·

Suomen PEN vietti eilen 80-vuotisjuhliaan ravintola Laulumiehissä varsin vähälukuisena. Vaikka sananvapaudesta niin kovasti kohkataan, sanan- ja ajatuksenvapautta jo kahdeksankymmentä vuotta Suomessa ajaneen järjestön juhliin eivät virallista edustajaansa olleet vaivautuneet lähettämään esimerkiksi Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liitto tai Suomen Kirjailijaliitto. Molempien rivijäsenenä vähän nolottaa. Itse olin menossa paikalle alun perin vain PENin rivijäsenenä, mutta sain samana päivänä tehtäväkseni tuoda tilaisuuteen myös Eino Leinon seuran tervehdyksen. Ainoa muu paikalle päässyt johtokunnan jäsen, Elisabeth Nordgren, oli siellä PENin entisenä pitkäaikaisena puheenjohtajana.

Ehkä sanan- ja ajatuksenvapauden tavoittelussa ei ole mitään juhlimista? Sananvapaudesta tuntuvat nykyään kiihkeimmin kohkaavan ne, jotka ovat innokkaimmin viemässä kanssaihmisiltään ilmaisun, asumisen ja työnteon vapautta poliittisen mielipiteen, uskonnon, etnisen alkuperän tai ihonvärin perusteella. Kovin usein heidän argumentointinsa kuulostaa siltä, että kyse ei ole sananvapauden kannattamisesta, vaan Ainoan Oikean Totuuden julistamisen vapaudesta ja kaikkien muiden totuuksien sananvapauden kieltämisestä.

Mene tiedä.