Koska tietämätön nuoriso on viime aikoina ilmaissut käsittämätöntä nostalgiaa vinyylilevyjen (kuulemma) parempaa äänenlaatua ja muutenkin suurempaa hienoutta kohtaan, lienee syytä muistuttaa, ettei se levysoitinaikakausi todellakaan mitään moitteettoman äänentoiston auvoa ollut. John Hartford (1937–2001) tietää paremmin:
Kategoria: musiikki
Nashvillestä Memphisiin ja takaisin
En ole juurikaan perehtynyt Lyle Lovettin musiikkiin – vaikka eilen Kulttuuritalolla kuunnellessa huomasin kyllä monta tuttua laulua – mutta John Hiattia olen fanittanut jotakuinkin siitä lähtien kun kuulin vuonna 1987 silloisesta Radio Citystä ”Memphis in the Meantimen”. Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseen” teemoilla ja keinahtelevalla rytmiikalla leikittelevä laulu kertoo muusikosta, joka yrittää kovasti taivutella kantritähtös-wannabetä laajentamaan musiikillista kiinnostustaan rhythm and bluesin suuntaan – vaihtamaan Nashvillen vähäksi aikaa Memphisiin, tuohon Staxin, Sunin ja Elvis Presleyn tuottaneeseen toiseen Tennesseen musiikkikaupunkiin. Kyseinen laulu löytyy kertakaikkisen huikealta, neljänä helmikuun päivänä äänitetyltä Bring the Family -albumilta, jonka taustayhtyekin oli roots-kredibiliteetillä mitaten hillitön: Hiattin kitaran ja pianon lisäksi mukana olivat nimittäin slidekitaristi Ry Cooder, luottorumpali Jim Keltner ja brittivahvistuksena Brinsley Schwartzista (”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”), Rockpilestä ja soololevyistään tuttu basisti Nick Lowe. Sama ryhmä kokoontui muutama vuosi myöhemmin tekemään levyn Little Village -nimellä ja kävi Puistobluesissa, jolloin itsekin pääsin näkemään Hiattin ensi kertaa livenä.
Tällä toisella kertaa Kulttuuritalon lavalle nousivat Hiatt ja Lovett kahden kesken, akustisten kitaroiden kanssa. Setin ideana oli, että herrat soittivat vuorotellen biisejään ja juttelivat niiden välillä kaikenlaista – esittämistään lauluista, niiden synnystä, laulunkirjoituksesta yleensä, tutuista muusikoista, siitä miten kauan on kulunut siitä kun kyseinen laulu ensi kertaa levytettiin (Hiattin vastasyntyneelle vauvalleen omistaman ”Georgia Raen” nimihenkilö on kuulemma nyt 21-vuotias kaunotar: ”Lucky for you, you look like your mother”), välillä parodioiden psykoanalyysia. Ilmeisesti kummallakaan ei ollut valmiiksi valittua settilistaa, yleisöstä huudellut laulutoiveet toteutettiin yleensä saman tien. Varsinaisesta duetoinnista ei ollut kyse: se herroista, joka ei ollut vuorossa, yleensä kuunteli vaitonaisena toisen esitystä. Hiatt soitti jonnin verran kakkoskitaraa Lovettin lauluihin ja keikan loppupuolella kuultiin muutamia laulustemmoja. Simppeliä ja toimivaa.
Vuorottelu teki konsertista myös mukavasti vaihtelevan. Vaikka molempien musiikissa on tanakka kantripohja, molemmat rakentavat siltä vähän eri suuntiin amerikkalaista juurimusiikkia: Lovett hienostuneeseen bluegrassiin ja jopa jazziin, Hiatt roheampaan souliin ja bluesiin.
Kulttuuritalon alvaraaltomaisen kolho sali toimi itse asiassa yllättävän hyvin näin intiimillä musiikilla. Vaikka Hiatt tunnetaan paremmin muiden levyttämistä hiteistä ja Lovett esiintyjänä, alkuun nimenomaan Hiatt tuntui ottavan salia haltuun. Tai ehkä kyse on vain siitä, että minulla on Lovettista jo promokuvienkin perusteella jotenkin jäykän ja vaivautuneen oloisen ihmisen kuva. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyse on vain eräänlaisesta hyvin kuivakkaasta huumorintajusta. Loppujen lopuksi sekä esiintyjillä että yleisöllä tuntui olevan erinomaisen mukava ilta. Niin kuin pitääkin.
(Kehno käsivarakuvaus yleisön joukosta New Jerseyn keikalta, mutta ”Have a Little Faith in Me” on joka tapauksessa Hiatt-lemppareitani.)
Klassikko
Facebook-kaveri linkitti tähän videopätkään, ja se on kyllä niin hieno että on pakko jakaa se teidän kanssanne. Booker T. and the MG’s oli Stax-levymerkin studiobändi, joka levytti omalla nimellään monia menestyneitä instrumentaalikappaleita. ”Green Onions” on niistä tietysti tunnetuin. Alkuperäisellä levytyksellä soitti vielä kokoonpanon ensimmäinen basisti Lewis Steinberg, mutta tässä komeassa livetulkinnassa mukana on jo Donald ”Duck” Dunn. Hän, kitaristi Steve Cropper, urkuri Booker T. Jones ja rumpali Al Jackson tekevät kyllä huikeaa tutkielmaa siitä miten pienillä asioilla saa aikaan upeaa musiikkia.
Nuoriso (hah!) muistaa tietysti Duck Dunnin ja Steve Cropperin Blues Brothers -elokuvasta ja -bändistä.
Ai niin: kerrotaan että yksi MG’sin asiakkaista, Otis Redding, valitti kerran Cropperille että kunpa hän osaisi soittaa kitaraa, olisi paljon helpompaa säveltää musiikkia. (Redding oli kyllä jo siihen mennessä ehtinyt tehdä monta klassikkoa.) Cropper viritti kitaran avoimeen sointuun, näytti Reddingille miten duurisointu otetaan pelkällä yhden sormen barré-otteella ja ojensi kitaran kaverille. Redding meni treenaamaan ja tuli tunnin päästä takaisin: ”Hei, mä tein tällaisen biisin. Se menee näin: ’Sittin’ on the dock of the bay…'”
Seesteinen laulu levytettiin vain muutama päivä ennen kuin Redding kuoli lento-onnettomuudessa.
Kauniita esineitä
Olen tullut kyllä noteeranneeksi muutamissa lehtipisteissä myydyn Cigar Aficionado -lehden, mutta koska minä poltan keskimäärin yhden sikarin tai piipullisen vuodessa, en ole katsonut kuuluvani kohderyhmään. Mielenkiinto sen sijaan heräsi kun silmään sattui ulkonäöltään hyvin samanlainen lehti nimeltä Guitar Aficionado.
On varmasti jokseenkin väistämätöntä, että tällaisia lehtiä on olemassa. Yksi syy, miksi omat bassoni ja kitarani roikkuvat työhuoneessani seinällä on että niitä on mukava katsella – jopa noita omatekoisia soittimiani, joista tuorein on tuossa kuvassa näkyvä, ”Wizard of Waukesha” -nimen saanut, rakennussarjasta päkelletty Les Paul -kopio. Samasta syystä melkoinen määrä huippukitaroita – ja -viuluja, Stradivariuksista alkaen – pysyy poissa soittajien käsistä keräilijöiden holveissa tai vitriinikaapeissa.
Kitarakeräilijöiden elämäntapalehden selaileminen herättää väistämättömän ristiriitaisia tunteita. Minun tulotasollani ei tietenkään ole mitään mahdollista päästä lehden kohderyhmään, mutta kansikuvapoika John McEnroen musiikilliset saavutukset ovat vastaavasti melkein yhtä vähäiset kuin minulla (no, oli hänellä 90-luvulla sentään keikkaileva bändi). Golf- ja viiniharrastustaan (kitaroiden sijaan) esittelevää Alex Lifesonin ja vakiopalstaa lehdessä pitävää Rick Nielseniä lukuun ottamatta muiden lehden julkkis-kitarakeräilijöiden saavutukset ovat aivan muualla kuin musiikin parissa. Lisäksi lehdessä on jokunen elämäntapajuttu, kuten näissä kuvioissa ilmeisesti pakollinen urheiluautoesittely. Minun on vaikeaa käsittää, miksi kitaraharrastajan pitäisi olla kiinnostunut luiskanokkaisista ääliöautoista, joihin on täysin mahdotonta saada mahtumaan sitä aitoa viisikymmentäluvun tweed-Bassmania, ja sen mint-kuntoisen Hauserinkin mukaanotto tarkoittaa sitä että puoliso on jätettävä kotiin.
Ei, tämä ei ole tosiaankaan minun lehteni.
Samaan aikaan hankittu Jarno Vesan kirja Suomalainen kitara 2000-luvulla (Riffi-julkaisut 2009) aiheutti kieltämättä hieman samanlaisia tunteita – mutta lähinnä siksi että kuvitus on teknisesti komeaa ja niissä esitellyt suomalaisten ammattivalmistajien soittimet ovat loisteliasta tekoa. Olen itsekin ehtinyt tulla tietoiseksi siitä miten laadukkaita soittimia kotinurkilla nykyään tehdään, mutta Vesan kirja kyllä ajaa pointtinsa perille. Sitten kun mukana olisi vielä vaikka dvd-levy kunkin kuvatun kitaran soundinäytteineen…
(Kunpa kirjan kieliasuun olisi vain kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin ulkoasuun. Sorrun itsekin joskus (usein?) anglismeihin, mutta toisen tekstissä ne raastavat kielikorvaa aivan eri tavalla.)
Oma soitinrakennukseni pysyy kyllä jatkossakin lähinnä kotitarvepuuhasteluna, eikä mahdollisuuksia esimerkiksi ruiskulakkaukseen varmasti tule olemaankaan. Silti esimerkiksi juuri viimeistelytaitoja on syytäkin kehittää – ja kasvattaa kärsivällisyyttä niissä asioissa. Ehkäpä tämä kirja auttaa innoittamaan.
* * *
Minulla on ollut tapana tehdä työtietokoneelleni kerran vuodessa suursiivo, mikä merkitsee ennen kaikkea järjestelmälevyn formatointia ja käyttöjärjestelmän ynnä kaikkien ohjelmistojen uutta asennusta. (Kaikki dokumentit ja tiedostot ovat toisella kovalevyllä, joten niihin ei tarvitse kajota.) Koska käytän konetta kirjoittamisen, kääntämisen, taittamisen ja kuvankäsittelyn lisäksi myös äänitysstudion moniraitanauhurina, miksauspöytänä, master-nauhurina ja efektilaiteräkkinä, tulee sen tehoja käytettyä huomattavan paljon äärimmäisemmin kuin lempeässä arkikäytössä, ja siksi tämä määräaikaissiivous tekee ehdottoman hyvää. Toisin kuin monet kuvittelevat, tietokoneet eivät rupea ”takkuilemaan vanhuuttaan”, vaan siivottomuuttaan: normaali käyttö ynnä ohjelmien asennukset ja päivitykset sun muu lisää levylle kaikenlaista sälää ja sotkua. Osan pystyy poistamaan sopivilla apuohjelmilla (kuten EasyCleaner), mutta ei kaikkea. Siksi kausittainen uudelleenasennus. Windows XP:llä vuosi on osoittautunut sopivaksi huoltoväliksi, vanhalla Windows 98:lla huoltoväli oli puolisen vuotta.
Tämä liittyy tietysti myös siihen, että minä en ole ostanut uutta työkonetta sitten vuoden 1990. Olen ainoastaan vaihtanut osia siitä aina silloin, kun tarve on vaatinut. Yhtään komponenttia tuosta alkuperäisestä, muistaakseni Acerin valmistamasta ”XT-kloonista” ei ole enää jäljellä, mutta vähittäinen päivittäminen on säästänyt vuosien mittaan melkoisesti rahaa. Samalla olen oppinut näistä laitteista yhtä ja toista – ja saanut aikaiseksi melkoisen tehokkaan, mutta lähestulkoon äänettömän tietokoneen.
Vähittäinen päivittäminen on tietysti lisännyt käyttöjärjestelmään kertyneen sälän määrää, kun osa edellisessä huoltoasennuksessa mukana olleita komponentteja on kadonnut uusien tieltä: esimerkiksi silloinen äänikortti. Sikälikin uusi, puhdas asennus tekee hyvää. XP:n Explorer-tiedostojärjestelmän suhteellisen harmiton, mutta ärsyttävä satunnaiskaatuilu on ilmoitellut jo toista kuukautta, että nyt voisi olla oikea aika ryhtyä siivoamaan (hivenen etuajassa), ja koska nyt minulla on töiden kannalta jotakuinkin kiireetöntä aikaa, ryhdyin hommaan.Tällä kertaa alustus ja asennus on ollut tavallista jännittävämpää, koska päätin vaihtaa vanhan 32-bittisen XP:n uuteen, 64-bittiseen Windows 7:ään. Vielä uusi käyttöjärjestelmä ei ole päässyt näyttämään mistä kissimirri pissii, mutta jahka pääsen taas työstämään musiikkia, nähdään josko se osoittautuu melkoisen hyvän maineensa veroiseksi.
Toistaiseksi ainoa ärsyttävä puute on ollut, etten ole saanut uutta suomalaista monikielistä näppäimistöasettelua toimimaan, joten suhuässät ja ajatusviivat ovat palanneet sutjakasti sormen ulottuvilta hankaliin paikkoihin. Ongelma saa luvan ratketa ennen kuin ryhdyn oikeasti töihin.
Ihmis- ja viulusuhde-elokuva
Kolmattakymmentä vuotta siivoojana työskennellyt entinen neuvostoaikojen huippukapellimesteri saa pienellä vilunkipelillä järjestettyä itselleen uuden näytönpaikan Pariisiin. Hän rupeaa kokoamaan kasaan orkesteria muista Brežnevin aikana virastaan kenkää saaneista muusikkotovereistaan.
Alkupuolellaan Radu Mihaileanun ohjaama Konsertti (Le Concert, 2009) tosiaan vaikuttaa jonkinlaiselta venäläis-ranskalaiselta klassisen musiikin versiolta Blues Brothersista, mutta vähitellen kohelluskomediaan alkaa sekoittua melodraaman aineksia. Syyt kapellimestarin päähänpinttymään soittaa Tšaikovskin viulukonserttoa tietyn nuoren ranskalaisviulistin kanssa selviävät lopullisesti vasta elokuvan loppumetreillä, joita myönnän kyllä katselleeni pala kurkussa. Homma siis toimi ja vältti ainestensa tarjoamat pahimmat sudenkuopat. Ja mitä kansallisilla stereotypioilla leikittelyyn tulee, Sippi on joskus toiminut Joensuussa venäläisen orkesterin oppaana ja havaitsi elokuvan venäläismuusikoiden Pariisin seikkailuissa paljon tuttua.
Ei ehkä suuri klassikko tämä elokuva, mutta aivan näkemisen arvoinen. Ja kannattaa hankkiutua katsomaan sitä elokuvateatteriin kunnon äänentoiston pariin, sillä lopussa jotakuinkin kokonaan ja komeasti soitettu Tšaikovskin viulukonserton osa kyllä vaatii kunnon jumpsis-jömpsis-äänenlaatua ja -voimakkuutta.
Sunnuntaioriginaali
Tulipa yhtäkkiä mieleeni ilahduttaa teitä tällä kappaleella, jota olen diggaillut jo… toistakymmentä vuotta. Onko Jaime Robbie Robertsonin viimeisimmän soololevyn ilmestymisestä jo niin kauan? On. Hitto, Robbie, pidä taukoa niiden sountrackien kanssa ja tee lauluja!
Kanadalaisen Robbie Robertsonin ura alkoi kuusitoistavuotiaana Ronnie Hawkinsin taustabändissä the Hawksissa, joka sittemmin ajautui muun muassa Bob Dylanin ensimmäisen sähköisen Euroopan kiertueen taustabändiksi, asettui vähän myöhemmin Woodstockiin suureen vaaleanpunaiseen taloon tekemään pääasiassa Robbien sävetämiä lauluja ja muutti nimensä The Bandiksi.
The Band lopetti loistavia Robbie Robertsonin lauluja (tunnetuimpana tietenkin ”The Night They Drove Old Dixie Down”, vaikka oma suosikkini on samaisen kakkosalbumin ”Up On Cripple Creek”) täynnä olleen uransa WInterlandin jäähyväiskonserttiin, jonka Martin Scorsese ohjasi The Last Waltz -elokuvaksi – tai, kuten sittemmin osoittautui, Robbie lopetti The Band -jäsenyytensä. Muut jatkoivat hänen lähdöstään huolimatta ja kosketinsoittaja Richard Manuelin itsemurhasta huolimatta aina loistavan basistin Rick Dankon kuolemaan asti 90-luvulla.
Robbie keskittyi enimmäkseen elokuvamusiikkiin, mutta julkaisi 80- ja 90-luvuilla myös neljä hienoa sooloalbumia. Niillä alkoivat vähitellen näkyä myös hänen juurensa: hän on äitinsä puolelta mohawk-intiaani ja asui ison osan lapsuuttaan reservaatissa. Tämä ”Makin’ a Noise” on Howie B:n kanssa tehdyltä vuoden 1998 Contact from the Underworld of Redboy -albumilta, jota suosittelen ehdottomasti.
Setä tykkää työstään
En tiedä, miten paljon nimi Bruce Swedien sanoo ns. tavallisille musiikinkuluttajille. Meille äänittämisen kanssa tekemisissä olleille ja (amerikkalaisiakin) muusikko- ja äänitysteknikkalehtiä lukeneille herra on kyllä perin tuttu. Hän aloitti äänittäjänuransa viisikymmentäluvulla – ennen moniraitatekniikan yleistymistä – ja on edelleenkin mukana kuvioissa. Diskografiaan kuuluu klassista musiikkia, big bandeja, Duke Ellingtonin kaltaisia legendoja, paljon monenlaista pop- ja rockmusiikkia – ja tunnetuimpana, tietysti, yhdessä tuottaja Quincy Jonesin kanssa toteutetut Michael Jacksonin levyt Off the Wallista aina loppuun saakka. Swedien on toiminut myös suosittuna ja arvostettuna luennoijana lukuisissa musiikkitekniikan oppilaitoksissa.
Alkuaan vuonna 2003 julkaistu Make Mine Music (Hal Leonard) ei ole suoranaisesti omaelämäkerta, mutta ei suoranaisesti mikään oppikirjakaan. Swedien kertoo urastaan, työtovereistaan, äänitysmenetelmistään, musiikkifilosofiastaan, oikeastaan vähän kaikesta mitä hänen mieleensä on ilmeisesti juolahtanut kirjaa tehdessään. Mukana on leppoisaa muistelua klassikkolevyjen sessioiden tapahtumista, minkä lisäksi opimme mitkä ovat Swedienin mielimikrofonit (kaksi Neumannin valmistamaa Telefunken U47 -mallia, jotka hän osti uutena vuonna 1954 ja joista toinen varastettiin Thrillerin sessioiden aikana, ynnä RCA 44bx ynnä muut nauhamikrofonit). Kirjassa kuvataan paljon ja moneen otteeseen Swedienin mieltymystä äänittää oikeastaan kaikki mahdollinen luonnollisesti stereona, ja kahdella (ns. kahdeksikkokuvioisella) nauhamikrofonilla toteutetun Blumlein-stereoparin etuja.
Swedien on äänittänyt suunnilleen kaikkea mahdollista musiikkia klassisesta ja jazzista mainoksiin ja pophitteihin. Mielenkiintoista kyllä, hän pitää nimenomaan popmusiikkia mieleisimpänä äänitettävänä. Klassisessa ja (perinteisessä) jazzissa äänittäjän tehtävä on ”vain” tallentaa mahdollisimman uskollisesti. Popissa äänittäjä on keskeinen lenkki luovassa prosessissa, ja näin ollen mahdollisuuksia ideointiin, kokeiluihin ja radikaaleihin irtiottoihin ”oikeista” äänitystavoista on paljon enemmän.
Michael Jackson -levytykset saavat paljon tilaa. Swedien arvostaa tavattomasti sekä työpariaan, tuottaja Quincy Jonesia että Jacksonia itseään (ja kirja on sentään kirjoitettu monta vuotta ennen Jacksonin viimekesäistä kuolemaa, jolloin kaikki rupesivat yhtäkkiä taas arvostamaan Jacksonia).
Kirjan lopun ”past, present and future” -jaksossa on kaksi Swedienin itsensä tekemää haastattelua Robert A. Moogista ja Roger Linnistä. Jälkimmäisessä on mielenkiintoinen detalji klassisen 80-luvun alun rumpukoneen Linn LM-1:n toteutuksesta. Tuohon aikaan digitaalinen ROM-muistitila oli hyvin kallista, joten laite käytti samplejensa kohdalla nykymitassa hyvin matalaa näytteenottotaajuutta (28 kHz) ja vielä 8 bitin resoluutiolla. Tällöin Nyquistin teoreeman mukaisesti toteutetusta laitteesta olisi pitänyt saada ulos korkeintaan 14 kilohertsin taajuisia ääniä, joten rumpu- ja peltisoundit olisivat kuulostaneet suunnilleen villatumpujen läpi soitetuilta. Linn kuitenkin jätti laitteesta pois tavanomaiset DA-muuntimen jälkeiset antialiasointisuotimet, joten ulostulosignaaliin syntyi erilaisia artefakteja ja vääristymiä niille ylätaajuuksille joita signaalissa ei olisi pitänyt lainkaan olla. Rumpu- ja symbaalisoundeissa ne eivät häirinneet, vain toimivat. Vinkeää.
Swedienillä ei tunnu olleen tekovaiheessa juurikaan aikaa kustannustoimittajan kommenteille (Bea-vaimon hyvää oikolukua lukuun ottamatta), joten kirjasta on tullut poukkoileva, paikoin itseään toistava, vähän sekava ja tyylillisesti vähän hutera sellaisella tavalla jota näkee yleensä enemmän omakustanteissa. Lukijalla on myös syytä olla jonninmoiset perustiedot äänitystekniikasta, koska muuten iso osa jutuista menee ohi. Mutta Swedienin rakkaus musiikkiin ja musiikin äänittämiseen huokuu kyllä läpi.
