En ole juurikaan perehtynyt Lyle Lovettin musiikkiin – vaikka eilen Kulttuuritalolla kuunnellessa huomasin kyllä monta tuttua laulua – mutta John Hiattia olen fanittanut jotakuinkin siitä lähtien kun kuulin vuonna 1987 silloisesta Radio Citystä ”Memphis in the Meantimen”. Chuck Berryn ”Memphis, Tennesseen” teemoilla ja keinahtelevalla rytmiikalla leikittelevä laulu kertoo muusikosta, joka yrittää kovasti taivutella kantritähtös-wannabetä laajentamaan musiikillista kiinnostustaan rhythm and bluesin suuntaan – vaihtamaan Nashvillen vähäksi aikaa Memphisiin, tuohon Staxin, Sunin ja Elvis Presleyn tuottaneeseen toiseen Tennesseen musiikkikaupunkiin. Kyseinen laulu löytyy kertakaikkisen huikealta, neljänä helmikuun päivänä äänitetyltä Bring the Family -albumilta, jonka taustayhtyekin oli roots-kredibiliteetillä mitaten hillitön: Hiattin kitaran ja pianon lisäksi mukana olivat nimittäin slidekitaristi Ry Cooder, luottorumpali Jim Keltner ja brittivahvistuksena Brinsley Schwartzista (”What’s So Funny About Peace, Love and Understanding?”), Rockpilestä ja soololevyistään tuttu basisti Nick Lowe. Sama ryhmä kokoontui muutama vuosi myöhemmin tekemään levyn Little Village -nimellä ja kävi Puistobluesissa, jolloin itsekin pääsin näkemään Hiattin ensi kertaa livenä.
Tällä toisella kertaa Kulttuuritalon lavalle nousivat Hiatt ja Lovett kahden kesken, akustisten kitaroiden kanssa. Setin ideana oli, että herrat soittivat vuorotellen biisejään ja juttelivat niiden välillä kaikenlaista – esittämistään lauluista, niiden synnystä, laulunkirjoituksesta yleensä, tutuista muusikoista, siitä miten kauan on kulunut siitä kun kyseinen laulu ensi kertaa levytettiin (Hiattin vastasyntyneelle vauvalleen omistaman ”Georgia Raen” nimihenkilö on kuulemma nyt 21-vuotias kaunotar: ”Lucky for you, you look like your mother”), välillä parodioiden psykoanalyysia. Ilmeisesti kummallakaan ei ollut valmiiksi valittua settilistaa, yleisöstä huudellut laulutoiveet toteutettiin yleensä saman tien. Varsinaisesta duetoinnista ei ollut kyse: se herroista, joka ei ollut vuorossa, yleensä kuunteli vaitonaisena toisen esitystä. Hiatt soitti jonnin verran kakkoskitaraa Lovettin lauluihin ja keikan loppupuolella kuultiin muutamia laulustemmoja. Simppeliä ja toimivaa.
Vuorottelu teki konsertista myös mukavasti vaihtelevan. Vaikka molempien musiikissa on tanakka kantripohja, molemmat rakentavat siltä vähän eri suuntiin amerikkalaista juurimusiikkia: Lovett hienostuneeseen bluegrassiin ja jopa jazziin, Hiatt roheampaan souliin ja bluesiin.
Kulttuuritalon alvaraaltomaisen kolho sali toimi itse asiassa yllättävän hyvin näin intiimillä musiikilla. Vaikka Hiatt tunnetaan paremmin muiden levyttämistä hiteistä ja Lovett esiintyjänä, alkuun nimenomaan Hiatt tuntui ottavan salia haltuun. Tai ehkä kyse on vain siitä, että minulla on Lovettista jo promokuvienkin perusteella jotenkin jäykän ja vaivautuneen oloisen ihmisen kuva. Vähitellen alkoi tuntua siltä, että kyse on vain eräänlaisesta hyvin kuivakkaasta huumorintajusta. Loppujen lopuksi sekä esiintyjillä että yleisöllä tuntui olevan erinomaisen mukava ilta. Niin kuin pitääkin.
(Kehno käsivarakuvaus yleisön joukosta New Jerseyn keikalta, mutta ”Have a Little Faith in Me” on joka tapauksessa Hiatt-lemppareitani.)
