Tavastialle sisään astuessamme Lyyti on juuri aloittanut. Hauraanhiljainen musiikki kuulostaa yhtä aikaa siltä kuin se olisi täysin väärässä paikassa ja aivan oikeassa paikassa. Minulle tulevat mieleen 1970-luvun runoteksteihin perustuvat levytykset, musiikissa on aineksia sekä folkhenkisestä laulaja/lauluntekijämusiikista että, siellä täällä, jazzista. Nelihenkinen kokoonpano antaa runsaasti tilaa teksteille ja pianisti/lauluntekijä Lydia Lehtolan heleälle äänelle.

Ehkäpä 70-lukuassosiaati oli oiva johdanto sille mitä seuraavaksi oli tulossa: albumillinen musiikkia vuodelta 1980.

Suomalaista 70–80-lukujen taitteen punkista ponnistanutta uutta aaltoa on monesti luonnehdittu eräänlaisen jälkijättöisen hippihengen läpitunkemaksi: toisaalta parannettiin Pelle Miljoona -henkisesti maailmaa, toisaalta tehtiin Eppujen ja Popedan tapaan iloista ja hauskaa pubrockia. Siinä miljöössä jyväskyläläinen Se erottui joukosta kaikin tavoin. Vaikka musiikissa oli mukana vahvasti romanttinenkin puolensa – mikä ei tuolloin ollut lainkaan harvinaista – etenkin bändin kakkosalbumi Pahaa unta? oli niin tumma ja ahdistunut laulupaketti että hilpeämpään meininkiin tottunut uuden aallon äänenkannattaja Soundi otsikoi levyn arvostelun ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Sen lopetettua toimintansa huikean hienon Lasi kirkasta vettä -levyn jälkeen 1980-luvun puolivälissä laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutinen on tehnyt jokusen soololevyn sekä elokuvamusiikkia ja opettanut musiikkia Joensuussa (muiden muassa Lydia Lehtolaa, kuulemma). Viime aikoina hän on taas aktivoitunut esiintyjänä, ja etenkin yhteistyö Litku Klemetin ja Tuntematon numero -yhtyeen kanssa on nostanut Yaria niihin parrasvaloihin jotka hän totisesti ansaitsee. Svart Records on vastikään julkaissut uuden painoksen Pahaa unta? -levystä ja siitä syystä yhteiskokoonpano on nyt viikon mittaisella kiertueella, jolla se soittaa koko albumin läpi.

Siinä missä sovitukset on pidetty kohtuullisen ennallaan, kappalejärjestyksellä on leikitelty hyvinkin paljon – jopa siinä mitassa että yksi kappale saattoi vaihtua lennossa toiseen lauluun tai toisen laulun osaan, mistä ehkä palattiin alkuperäiseen hetkeä myöhemmin.  Tuntematon numero soitti todella tiukasti ja tyylipuhtaasti, luultavasti tiukemmin kuin mihin alkuperäinen, mutta jatkuvista kokoonpano-ongelmista kärsinyt Se aikoinaan pystyi.

(Näin bändin kesällä 1980 Bottalla, keikka ei tosiaankaan ollut huono, mutta tietty kaoottisuus jäi mieleen – eikä vain siksi että bändiltä katkaistiin sähköt kesken keikkaa mahdollisesti liian kovana pidetyn äänenvoimakkuuden vuoksi – bändin ja yleisön kiivaiden protestien jälkeen keikka pääsi lopulta jatkumaan.)

Kaveri totesi olleensa aivan tiloissa keikan alun siihen asti, kunnes Yari luovutti lauluvuoron Litkulle ”Anna mun olla” -kappaleen ajaksi. Vaikka itse tykkäsin hyvinkin paljon tästä vaihdoksesta – ja olen itsekin joskus pohtinut, miltä kyseinen kappale tuntuisi naisen laulamana – ymmärrän näkökulman monessakin mielessä. Yari ei ole enää kaksvitonen eikä selvästikään erityisen ahdistunut. Ääni hänellä on komeasti tallella, mutta nykyään siitä kuuluu enemmänkin osaaminen ja varmuus kuin alkuperäislevytysten tuska ja ahdistus. Myös Tuntematon numero on osaava, varma ja antaumuksellinen bändi, joka kykeni heittäytymään hienosti 28 vuotta vanhaan materiaaliin, mutta silti: lavalla oli loistava rockbändi ja erinomainen solisti, mutta aika ja elämä on erilaista kuin silloin kun tämä musiikki tehtiin. Se kuului vähintäänkin säkeiden välistä.

Kun Pahaa unta? oli soitettu läpi, bändi palasi takaisin kahden encoren ajaksi ja soitti monta valintaa Sen vähän kevyemmästä puolesta. Levyttämättömäksi jäänyt suomennos Talking Headsin ”Thank You for Sending Me an Angelista” toimi (kuulemma) keikkojen aloitusbiisinä vuoden 1980 tienoilla. Jatkossa seurasi useampikin kappale joita en olisi osannut odottaakaan kuulevani, kuten kitaristi-Alexin laulama ”Punk on typerää” ja alkuaan akustisella Isopäärami ystävineen -eepeellä julkaistu ”Kevyesti puoli viiteen”.

Kaiken kaikkiaan erinomainen keikka loistavalta kokoonpanolta. Ei ehkä ”maaginen” keikka, mutta loistava keikka yhtä kaikki. Ja jos minulta kysytään, Svart saisi julkaista uusintapainoksen myös Lasi kirkasta vettä -levystä. Ostaisin, vaikka minulla on hyväkuntoinen kappale orkkisvinyylistä tallella ja olen tehnyt siitä omaan käyttööni digitaaliversion.

PS.

Helsingin kirjamessut alkavat tänään. Minua siellä näkee lauantaina:

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Työn alla novelli

Miten novellin kirjoittaminen eroaa romaanin kirjoittamisesta? Millainen on hyvä novelli? Mitä novellille lajina kuuluu meillä ja maailmalla? Keskustelemassa Maritta Lintunen ja Erkka Mykkänen, haastattelijana J. Pekka Mäkelä.

Lavalle, kahden kuin katusoittajan kolikoita varten avoimeksi jätetyn kitarakotelon väliin, astuu sänkitukkainen nainen, laskee kantamansa kitaran tyhjään kitarakoteloon ja alkaa laulaa samalla kun hän säätelee looper-pedaalinsa säätimiä. Muutaman hetken kuluessa toistensa päälle pinotuista laululoopeista muodostuu lauluyhtyesäestys melodialle. Mutta tämä tyyni, miltei eteerinen aloitus on vain… aloitus.

Kitaraan tartuttuaan Wallis Bird lyö sitä paljain sormin, mutta punkin voimalla, funkin tiukalla rytmiikalla, jota korostavat PA:n kautta vahvistetut jalanlyönnit bassorumpuina. Laulu on synkassa soiton kanssa, kiihkeää, intohimoista ja alkuvoimaista. Laulut ryöpsähtelevät ja syöksähtelevät toistensa perään. Hiljaisemmatkin hetket, rauhallisemmatkin laulut tuntuvat kuplivan pinnan alla tulevaa purkausta.

Irlantilainen Wallis Bird oli minulle ennestään täysin tuntematon artisti, mutta kolmen vartin setin jälkeen melkein hävetti tämä sivistymättömyys: tämähän on ihan minun mieleistäni musiikkia, ammentaa juuri sellaisista musiikillisen perinteen astioista joista olen aina pitänyt. Hiljaisempina hetkinä mieleen tulevat Ani DiFrancon laululliset keskustelutuokiot, vauhdikkaammilla hetkillä mennään suoraan kohti punkin ryöpsähteleviä energiapurkauksia – tai teknoa. Akustista teknoa! Bird kertoi muuttaneensa taannoin Berliiniin ja innostuneensa paikallisesta EDM-skenestä, joten pääsimme kuulemaan hänen… ADM-musiikkiaan.

Eilinen Huvilateltan ilta alkoi siis yllättävästi, mallikkaasti ja riemukkaasti.

En voi väittää että olisin ollut erityisen hyvin perehtynyt myöskään haitilaissukuisen ranskankanadalaisen Mélissa Laveaux’n musiikkiin muuta kuin muutaman kerran satunnaiskuunteluiden verran. Laveaux’n triolla oli yhtä kaikki aika urakka voittaa yleisö puolelleen Wallis Birdin huikean vetäisyn jälkeen – ja kyllähän he siinä onnistuivat.

Jossakin vaiheessa keikkaa tuli mieleen vähän nolo ajatus: ”Hän soittaa kitaraa kuin Marc Ribot ja laulaa kuin Pikku Myy.” Tulin ensiksi kiinnittäneeksi huomiota nimenomaan Laveaux’n kitaratyöskentelyyn. Puoliakustisessa oli mukavan rosoinen soundi ja Laveaux komppasi enimmäkseen paljain sormin hyvin tehokkaita karibialaiskuvioita ja heitti lomaan jokusen tiiviin, toimivan soolon. Poukahteleva laulutyyli tuki soittoa ja rytmiikkaa oikein hyvin. Kreolikielellä lauletut tekstit jäivät ymmärtämättä, mutta jotenkin äärimmäisen sympaattiselta hahmolta vaikuttanut Laveaux avitti asiaa taustoittamalla niiden tarinoita: erityisesti tuore Radyo sivèl -albumi kertoo tarinoita Haitin vuosisataisesta laillistetusta ryöstelystä, voodoosta ja vastoinkäymisistä, mutta muuttaa synkeätkin tarinat herkullisesti rullaavaksi musiikiksi.

En valitettavasti onnistunut pikaisella nettihaulla tarkistamaan Laveaux’n hienosti taustoja laulaneen basistin ja loistavan rumpalin nimiä, mutta heidät on syytä mainita oleellisena osana tätä kerrassaan herkullisesti keinahdellutta musiikkia.

Tämän vuoden Huvilatelttaputki koostui siis neljästä hienosta illasta, johon mahtui kaksi loistavaa odotettua konserttia (Calexico ja Fatoumata Diawara), kolme riemukasta yllättäjää (Meklit, Wallis Bird ja Mélissa Laveaux) sekä hieno lauluyhtyeilta (Higher Ground Vocals ja Ladysmith Black Mambazo). Ei huono putki todellakaan. Ensi elokuussa lisää.

Olen ennenkin kehunut festivaaleja tapahtumina, joilla voi törmätä musiikkiin jota ei ole koskaan kuullut, artistilta josta ei ole mitään tiennyt, ja löytää jotakin kertakaikkisen hienoa. Eilisiltana en ollut liikkeellä sillä mielellä, sillä Huvilateltan pääesiintyjä oli tuttu pariltakin aikaisemmalta keikalta ja loistavilta levyiltä. Illan aloittajaan en ollut oikeastaan kiinnittänyt mitään huomiota: Huvilateltan lämppärit ovat usein olleet suomalaisten ammattimuusikoiden projekteja, suhteellisen hyvällä maulla pääesiintyjän henkeen valittuja, mutta keskimäärin vähän tylsähköjä.

No, loistavia poikkeuksiakin on ollut, ja Meklit oli eilen kertakaikkisen loistava poikkeus.

Etiopiassa syntynyt ja nykyään Pohjois-Kaliforniassa asuva Meklit Hadero on ilmeisen vahva lauluntekijä ja varma, innostava ja ilmeisen innostuneen oloinen esiintyjä. Musiikissa on vahvat etiopialaisjuuret – Huvilan levykiskan nimmarijonossa hän sanoi edelläni olleelle, että Mulatu Astatke on ollut hänen mentorinsa – mutta mukaan on tullut matkan varrella vahvoja vaikutteita jazzista ja muista maailman musiikeista. Keikalta ostetuista parista levystä päätellen Meklitin musiikki on ollut aikaisemmin huomattavasti jazzahtavampaa, mutta viime vuonna ilmestynyt When the People Move the Music Moves Too satsaa väkevämpään, mutta sävykkääseen poljentoon. Keikka painottui jälkimmäiseen, mutta myös jazzillisempia sävyjä – ynnä kontrabassosoolo – kuultiin. Meklit itse soitti muutamissa kappaleissa kitaraa ja yhden laulun verran etiopialaista harppua, mutta keskittyi pääosan keikkaa laulamiseen ja spontaanin näköiseen tanssahteluun. Rikkaasta rytmiikasta ja sävyistä huolehti saksofonistin, basistin, rumpalin ja lyömäsoittajan hienosti yhteen soittanut kvartetti.

Nörttiminua viehätti Meklitin yleisölleen esittämä kysymys: ”Mistä olemme tulleet?” Standardivastaus tuohon kysymykseen saattaa joskus saada ikävän nationalistisia sävyjä, mutta Meklit veikin vastauksensa tavallista pidemmälle, Etiopian ja muiden (muinaisten) kotimaiden kautta aina muinaisten jättiläistähtien syvyyksiin, joissa vety muuttuu heliumiksi ja helium raskaammiksi alkuaineiksi, ja josta nämä elämälle välttämättömät alkuaineet sitten pääsevät supernovaräjähdysten myötä avaruuteen uusia aurinkokuntia muodostamaan. (Juu, Meklitillä on laulu nimeltä ”Supernova”.)

Joten niin kävi jälleen: näilläkin festareilla tuli kohdattua jotakin ennenkuulematonta huikean hienoa.

Fatoumata Diawara nousi Huvilateltan lavalle sooloartistina* jo toistamiseen. Edellisellä kerralla 2011 esikoisalbumi Fatou oli vasta ilmestymässä ja monen malilaisartistin yhtyeessä laulanutta ja elokuvarooleja näytellyttä Diawaraa povailtiin tulevaksi supertähdeksi ynnä Huvilatelttakeikkaa siinä suhteessa Tapaukseksi.

Nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, ”Fatou” on vähintäänkin kiintotähti. Takana on kolme albumia, joista yksi kuubalaispianisti Roberto Fonsecan kanssa; Fonsecan kanssa Diawara tuli nähtyä jokunen vuosi sitten Pori Jazzissakin, hieman laimealla ja turhan jazzhenkisellä keikalla loputtomine, päämäärättömine instrumenttisooloineen. Diawaran oman bändin soolokeikat Huvilassa ja Savoy-teatterissa pitivät onneksi uskoa siihen, että Fatou ei ole pelkkä jatsisoolojen etnokoriste, vaan vahva, kuulemisen arvoinen laulaja, lauluntekijä ja esiintyjä.

Ja voi pojat, kyllä luottamus kannattikin.

Siinä missä Diawaran aikaisemmat soolokeikat ovat lähteneet liikkeelle suhteellisen hillitysti ja tyylikkäästi kerätäkseen sitten vauhtia ja tanssipoljentoa pikkuhiljaa, tällä kertaa tiukan funky taustakvartetti solisteineen lähti liikkeelle liikunnallisemman musiikin vaihteella alusta alkaen. Sävyjä mahtui kyllä matkaan kiitettävässä määrin, ja välillä rauhoituttiin kuuntelemaan Diawaraa lavalla yksin, pelkän kitaransa säestämänä.

Diawara oli aikaisempaa vahvemmin mukana kitaristina myös bändikappaleiden aikana, ja soitti jokusen fuzz- ja wahwah-pedaaleilla höystetyn soolonkin – lyhyen, tyylikkään ja laulun kontekstiin sopivan, se on todettava. Nyt ei oltu jazzin asialla. Ihmisyyden asialla oltiin isosti ja vahvasti, ja erinäisinä hetkinä konsertti alkoi vaikuttaa suoranaiselta välittämisen ja humaaniuden herätyskokoukselta – mutta herätyskokoukselta tukevan biitin ja vahvojen melodioiden keralla. Ja tanssin keralla.

Hieman minua, vanhana nyrppypuristina, häiritsivät joidenkin kappaleiden taustalaulu- ja perkussio-osuudet, jotka tulivat kovin selvästi ns. nauhalta (käytännössä luultavasti samplerilta), mutta kahden–kolmen lisälaulajan ja lyömäsoittajien kierrättäminen maailmalla tekisi tästä yhtyeestä paljon kalliimman hankkeen, joten sitä olisi vaikeampaa päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan. Joten en oikeasti valita.

Sorry nyt vaan, Calexico: parhaasi teit ja loistava olit, mutta jäit kyllä kakkoseksi Meklitin ja Fatoumata Diawaran kaksoispakkaukselle.

____
* Hän oli ollut samassa paikassa jokunen vuosi aikaisemmin Oumou Sangaren taustalaulajana – keikka, jonka valitettavasti missasin.

Vastoin viime vuosien tapojani vietin Helsingin Taiteiden yön viidensadan metrin päässä Villa Kivestä, Huvilateltassa. Siellä illan aloitti Jussi Jaakonahon kvartetti. Jaakonaho tunnetaan luultavasti parhaiten yhtenä maan huipputuottajista, mutta pätevyttä löytyy paljon myös kitaristina ja säveltäjänä. Kolmevarttinen setti koostui viime vuonna ilmestyneen soololevyn materiaalista: kuulimme setin verran huolella mietittyä instrumentaalimusiikkia, kiinnostavia soundeja, musiikkia jossa on tilaa.

Jäin kyllä pohtimaan, että muutama laulettu kappale väliin olisi saattanut hieman piristää settiä. Nyt oltiin ikään kuin elokuvassa ilman elokuvaa. Tällainen musiikki toimisi ehkä isoa lavaa paremmin levyltä kuunneltuna, silmät kiinni… minähän tein itsekin jossain vaiheessa oikein mielelläni kaikenlaista leijuvaa instrumentaalimusiikkia, mutta avaruusromu-tyyppinen musisointi ei ole oikein viime vuosina jaksanut innostaa. Ehkä taas joskus.

Minulla oli etukäteen muutamien levyjen synnyttämä mielikuva Calexicosta suhteellisen eteerisenä, rauhallistempoisena ja mietiskelevänä musiikkina. Odotin hyvää, loogista jatkumoa Jaakonahon settiin.

Olin väärässä. Tucsonilaisseitsikko pisti saman tien bileet pystyyn.

Calexico on ottanut nimensä Kalifornian etelärajalla olevasta pikkukaupungista (California + Mexico, geddit?) ja nimi kuvaa bändin musiikkia erinomaisesti. Lavalla Meksiko-osuus korostui levyjä enemmän, ja yleisöä tanssitettiin tejano-haitareiden, -trumpettien ja cumbia-rytmien myötä. Paikka paikoin tuli mieleen vanha lempparini Los Lobos – eikä vain siksi että yhden setin biisin intro on kovin lähellä ”Kiko and the Lavender Moonin” alkua – mutta seitsemän huikean multi-instrumentalistin voimin Calexico saa aineksistaan irti valtavan sävykirjon. Bändillä tuntui vielä itselläänkin olevan hauskaa lavalla ja laulaja/kitaristi/lauluntekijä Joey Burns jaksoi toistuvasti kehua bändin Helsingissä saamaa vastaanottoa ja Huvilateltan tekniikan väen tuottamaa loistavaa lavasoundia.

Fatoumata Diawara saa kyllä ensi maanantaina tehdä aika komean keikan kaapatakseen Calexicolta paikan minun Huvilateltta-kesäni huippukohtana. (Ei sillä etteikö hänellä olisi aikaisemmin nähtyjen keikkojen perusteella siihen kaikki edellytykset.)

Tämänvuotinen Huvilateltta-putki alkoi soittimettomalla musiikilla – tai, jos tarkkoja ollaan, melkein soittimettomalla musiikilla, sillä illan aloittaneella Higher Ground Vocals -kuorolla oli joissakin kappaleissaan pianosäestys.

Hanna-Maria Heleniuksen energisesti ja mainion showmaisella kehonkielellä johtama Higher Ground Vocals veti mainion kolmevarttisen gospel-setin muutamalla soulklassikolla höystettynä. Musiikin amerikanafrikkalaisuudesta ja nuotittomuudella ylpeilemisestä huolimatta laulutyyli ja -tekniikka ovat pitkälti hillityn, tarkkaan sovitetun ja huolellisesti lauletun eurooppalaisen kuorolauluperinteen lapsia, hyvässä ja pahassa: solistisissa osuuksissaan eri laulajat tosin pääsivät hetkittäin irrottelemaan ja käyttämään vähän rosoisempaa lauluvoimaa. Kuoro kannattaisi mennä katsomaan selkeästi pienempään (ja seinäkkäämpään) tilaan, sillä ainakin Huvilateltan äänentoistolla musiikista jäi puuttumaan sellainen, eh, immersiivisyys jota kuorokokemuksessa voi parhaimmillaan olla. Vaikutelma vielä voimistui siitä että iso kuoro oli mikitetty perinteiseen kuoromikitystapaan ns. tilamikeillä lähes metrin päässä laulajista. Tällöin soundi jää (tarkoituksellisesti) jossain määrin etäiseksi. Tämä tietysti korostaa eroa käsimikkejä käyttäneeseen solisteihin.

En ole taatusti laikaan ainoa, joka kuulu Ladysmith Black Mambazoa ensi kertaa Paul Simonin vuoden 1985 Graceland-levyllä. Kuorolla – tai lauluyhtyeellä? – oli kuitenkin jo silloin jokunen maili mittarissaan, sillä kokoonpano on perustettu 1964. Yhdeksänhenkisessä kokoonpanossa on mukana vielä kaksi alkuperäistä jäsentä kuoron perustajan Joseph Shabalalan neljän pojan ja heidän ystäviensä ohella.

Vaikka eteläiseen Afrikkaan tuotu kristillinen kirkkolauluperinne on sekin vaikuttanut vahvasti Ladysmith Black Mambazon ilmaisuun, ollaan tässä musiikissa selkeästi etäämmällä eurooppalaisesta kuorotraditiosta. Monissa kappaleissa bassoäänet laulavat pohjalle eräänlaista jatkuvasti toistuvaa riffiä solistien melodian tueksi. Ilmaisussa on rytmiä ja biittiä ilman lyömäsoittimiakin. Tätä vielä korostaa lähimikkien ja niiden ns. lähiäänivaikutuksen (engl. proximity effect) tehokäyttö, joka nostaa laulajien matalat taajuudet voimakkaasti esiin: jykevä, tumma soundi onkin täysin oleellinen osa tätä musiikkia. Mikityksen merkityksen huomasi helposti silloin, kun laulajien tanssiaskeleet veivät heidät kauemmaksi mikrofoneista, laulusoundista katosi alarekisteri miltei kokonaan. Parhaimmillaan jykevän ja ohuen laulusoundin vuorottelu teki oikein mainiota vaihtelua äänimaisemaan.

Lähimikitys ja jossain määrin kovempi äänenvoimakkuus toivat laulajien äänet myös lähemmäksi kuulijoita, ja soundissa oli juuri sellaista immersiivisyyttä jota olin Higher Ground Vocalsilta kaivannut. Esityksessä oli, tanssahtelukoreografioineen, hyvää showhenkeä, ja kokonaispaketti toimi vallan mukavasti. Ja kyllä, settiin kuuluivat Gracelandin molemmat LBM-kappaleet, ”Diamonds in the Soles of Her Shoes” ja hieno ”Homeless”