Vaikka nykyään pidänkin Talking Headsia yhtenä 1980-luvun alun ns. uuden aallon merkittävimmistä (ja itselleni kiinnostavimmista) amerikkalaisista bändeistä, rakkaus ei roihahtanut kovinkaan sukkelasti. Lainasin lukiokaverilta muiden sen ajan levyuutuuksien joukossa Fear of Musicin (1979), mutta muutamaa biisiä (kuten ”Heaven”) lukuun ottamatta juttu ei vain kolahtanut. Levy kuulosti kalsealta ja vieraantuneelta.
(Se tietysti oli, osaltaan, kyseisen levyn ideakin, näin myöhemmin ajatellen.)
Kun Remain in Light ilmestyi seuraavana vuonna, vastikään aloittaneen Rockradion kaikki toimittajat tuntuivat olevan siitä aivan tohkeissaan ja he soittivat sitä ns. päntiönään – näin ainakin minusta tuntui.
Minusta tuntui että levyä soitettiin niin paljon, että se alkoi minua tympiä jo pelkästään siksi. Loputtomasti jatkuvien, sointukierrottomien (tai niiltä kuulostavien) rytmien ja David Byrnen hermostuneen lauluäänen yhdistelmä ei vain vedonnut.
No, kului muutama vuosi ja ilmestyi bändin seuraava levy Speaking in Tongues (1983) eikä minun näkemykseni bändistä juuri muuttunut. Seuraavana vuonna ilmestyneen konserttielokuvan Stop Making Sensen satuin kuitenkin näkemään tuoreeltaan useammankin kerran, ja silloin homma alkoi minun korvissani toimia. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kyseessä on jotakuinkin paras koskaan näkemäni konserttielokuva. Vuoden 1985 Little Creatures oli sitten jo tavallaan minulle myyty valmiiksi: sieltä välittyi juuri sellainen lämpö ja inhimillisyys joka oli tuntunut puuttuvan bändin varhaisemmilta albumeilta. Kun musiikkimakuni alkoi vähitellen laajentua erilaisiin afrikkalaisiin tyyleihin, alkoi myös Remain in Lightin sävelkieli löytää kaikupohjaa: vaikka en ole edelleenkään mikään suunnattoman suuri Fela Kutin tai muunkaan afrobeatin ystävä – fanitan enemmän vähän pohjoisempaa, etenkin Malista tulevia laulaja/lauluntekijöitä – kuuntelen sellaista musiikkia ihan mielikseni (etenkin livenä), ja Talking Headsin Nigerian suunnalta saamat valtavan voimakkaat vaikutteet on helppo huomata.
Ja sitten viime perjantaina muuan fb-kaveri linkitti seinälleen musiikkivideon, jollaista en voi sanoa varsinaisesti odottaneeni kuulevani.
Olen toki kuullut ja kuunnellut Angelique Kidjoa kohtuullisen paljon – muistaakseni nähnyt kerran tai pari livenäkin – vaikka hänen musiikkinsa onkin minun makuuni vähän turhan ”tuotettua” ja ”popmaista”, rosotonta, konerytmisen kuuloista ja täydellisyyteen hiottua. Ei silti voi väittää, etteikö hän olisi huikean hieno laulaja ja loistava artisti. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Remain in Lightin levyttäminen ja sovittaminen uusiksi – ikään kuin oikeaksi afrikkalaiseksi musiikiksi – on sitä paitsi aikamoisen nerokas idea. Nyt kun olen levyn kappaleita kuunnellut muutaman päivän, tuntuu että tällä albumilla Kidjon ilmaisu ja sovitukset ovat hänen aikaisempia omia julkaisujaan maanläheisempiä ja hieman jopa ”luomumman” oloisia. Rytmiikka hengittää, elää ja kehittyy, äänikuvaa ei ole tupattu täyteen soittimilla ja efekteillä. Mutta voihan olla että perkat sun muut ovat oikeasti ns. koneilla tehtyjä: musiikki on illuusioiden taidetta, äänitetty musiikki vieläkin enemmän.
Voi hyvin olla, että tätä albumia tulee jatkossa kuunneltua paljon enemmän kuin alkuperäistä Remain in Lightiä, joka alkoi aueta minulle vastaniin monen vuoden jälkeen.
