Kategoria: kirjailijaelämää

Steinhöfner

·

Romaanin kirjoittaminen etenee. Ei suunnattoman nopeasti, mutta etenee kuitenkin. Tavoitteena on saada ensimmäinen versio valmiiksi elokuun loppuun mennessä, eikä aikataulu tunnu mitenkään mahdottomalta. Ainakaan vielä. Tällä hetkellä ei niin kauheasti arveluta se pieni tosiasia jota pähkäilin aikaisemmin, kun vielä kompastelin ensimmäisessä luvussa: se, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu mitenkään suunnattoman paljoa. Maailmankaikkeutta ei väännetä solmuun eikä alieneja laskeudu takapihalle.* Ajattelin kyllä pistää päähenkilön matkustamaan kirjan loppupuolella Tampereelle, tai ehkä Lahteen, en ole vielä päättänyt kumpaan. Kävihän Mielensäpahoittajan minäkertojakin peräti Helsingissä saakka, ja ajeli oikein metrolla.

Siinä(kin) mielessä on mukavaa saada aikaiseksi välillä jotakin konkreettisempaa. Parisen vuotta sitten treenailin taloyhtiömme bändin kanssa pihajuhlia varten, ja väliin kolmetuntisiksi venyneet treenit osoittivat, että sinänsä muotoilultaan ergonominen omatekoinen nauhaton bassoni on aikamoisen painava kapine. Se, kuten muutkin tekemäni soittimet, on veistetty vanhoista huonekaluista peräisin olevasta koivusta, ja koivu on melkoisen painavaa puuta. Rupesinkin leikittelemään ajatuksella tehdä jonkinlainen tyylikkäämpi puuversio 1980-luvulla markkinoille tulleista Steinbergerin ”päättömistä” bassoista. Jossakin vaiheessa syntyi sitten idea käyttää pikkuruisen lankun esikuvana Höfnerin ”Beatle-bassoa”. Sitä myöten soittopelille vakiintui jo suunnitteluvaiheessa nimi ”Steinhöfner”.

Rakentelu pääsi alulleen helmikuussa, ja nyt ollaan siinä pisteessä että soittopeli on suhteellisen valmis ja soittokelpoinen. Pientä säätämistä ja pikkumokien korjailua on edessä vielä, mutta pääosin homma tuntuu toimivan niin kuin oli ajateltukin. Vekotin istuu aivan mukavasti käteen ja soi niin kuin pitääkin. Tuo jopa näyttää ihan hyvältä, jos ei tutkaile yksityiskohtia liian tarkkaan.

S. tosin nimitti soitinta ”broilerinmuotoiseksi”.

Vaikka tämäkin soittopeli on tehty vanhoista huonekaluista kannibalisoidusta koivusta,** soitin täyttää aika hyvin myös tavoitteen olla suhteellisen kevyt ja ergonominen. Se on myös ainoa bassoni, jossa on kahta oktaavia pidempi otelauta – kaksi oktaavia ja suuri kvartti, jos tarkkoja ollaan. Otelaudan tyvipäästä saa varsin vinkeitä plink-soundeja, ja lankun muotoilun ansiosta sinne yltää aika hyvin.

No niin, takaisin kirjan ääreen. Samalla voi sitten kaavailla seuraavaa soitinrakennusprojektia… joka on näillä näkymin lap steel -kitara. Semmoista minulla ei vielä olekaan.

___

* Mutta toisaalta: vielä on monta lukua aikaa upottaa tarinaan sellaisiakin episodeja. Jos siltä rupeaa tuntumaan, siis

** lukuun ottamatta lankun läpi jatkuvan kaulan kahta vaahterakolmannesta ja hiilikuituvahvikkeita, ynnä tietysti eebenpuista otelautaa, jotka ovat ns. kaupan tavaraa.

Tätä myöten mennään

· 2 kommenttia ·

Televisiosarjoilla on – vierailevia ja puolivakinaisia käsikirjoittajia varten – ”raamattu”, jossa selitetään yksityiskohtaisesti, millaisessa maailmassa hahmot elävät, millaisia he ovat ja millä asioilla ko. maailmassa voi pelailla. Minulla on kutakin kirjaani varten paperinivaska jota kutsun, paremman termin puutteessa, ”lukusuunnitelmaksi”.

Paperinipussa on jokaiselle tulevan kirjan luvulle oma liuskansa, johon on listattu pääkohtia luvun tapahtumista. Siinä saattaa olla yksityiskohtaisempiakin pätkiä, dialogia, luonnoksia kirjan henkilöiden lukemista teksteistä ja heidän ajatuksistaan. Kaikkea sellaista. Muurahaispuun tapauksessa kansilehtenä on, kuten näkyy, pohjapiirros asunnosta, jossa päähenkilö majailee kirjan tapahtumien aikana. Kyseessä on (Neduista poiketen) ihan oikeassa talossa sijaitseva oikea asunto, joskaan ei se, mihin kävin taannoin tutustumassa, vaan isompi huoneisto samasta taloyhtiöstä. (Pohjapiirros löytyi nettimyynti-ilmoituksesta.) Kyseisen taloyhtiön taloista toinen näkyy parhaillaan tietokoneeni taustakuvakarusellissa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun lukusuunnitelma on ns. vähän vaiheessa vielä silloin kun aloitan kirjan ensimmäisen luvun kirjoittamisen (mikä tapahtui aikaisemman päätöksen mukaisesti Messilän kirjailijakokouksen jälkeisenä torstaina). Karstan tapauksessa lukusuunnitelma jäi varsin ohueksi ja luonnosmaiseksi koko kirjoitusprosessin ajaksi, mikä ei totisesti helpottanut kirjoitustyötä. Muurahaispuun nivaska on aika tavalla tuuheampi, vaikka ei se vieläkään lopullinen ole. Nivaskaan ilmestyy jatkossa yhä enemmän ja enemmän merkintöjä, täydennyksiä, siirtoja, poistoja, ehkä uusia juonisäikeitäkin entisten rinnalle. Tai tilalle.

Joka tapauksessa minulla on nyt käsissäni ohje, mistä päähenkilön pitäisi päätyä mihin ja minkälaisten vaiheiden kautta. Se helpottaa kummasti kirjoittamista.

Varhaistuotanto I

·

Lopultakin onnistuin löytämään käsiini esikoisteokseni vuodelta 1988.

Siihen aikaan olin onnistunut puhumaan itseni myymään mikrotietokoneita opiskelijoille. Gaudeamus Data oli Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan omistama lafka, eikä puhumista välttämättä lainkaan haitannut, että silloinen pomo oli vanha lukioaikainen luokkakaverini. Mikrotietokoneita käsittelevät tietoni, ne joita olisin tarvinnut sovellusneuvojan työtehtävissäni, olivat kieltämättä varsin puutteelliset.

Niinpä vetäytymiseni kesäksi kotiin kirjoittamaan Mikroista-nimen saanutta pientä tietokoneen ostajan opasta oli vähintään yhtä lailla omaa opettelua kuin asiakaskunnan valistusta. Opin hommassa melkoisesti – enkä vähiten kuvankäsittelyä tai taitto-ohjelman käyttöä.

Kesä 1988 oli harvinaisen helteinen. Asuimme silloisen avovaimoni kanssa Itäkeskuksessa vastapäätä nykyistä Iiris-keskusta, jonka tilalla oli siihen aikaan avoin pelto. Näin ollen iltapäiväaurinko pääsi paistamaan vapaasti punatiilipinnoitetun talomme länsiseinään, ja parvekkeettoman kaksion sisälämpötila pysyi viikkokausia reippaasti kolmenkymmenen kuumemmalla puolella. Ikkunat oli pakko pitää levällään ympäri vuorokauden, mikä aiheutti yöaikaan meluhaittaa. Pellolla nimittäin piti reviiriään muuan aloitteleva satakieli, joka korvasi laulutaitonsa heikkouden ja ohjelmistonsa yksitoikkoisuuden silkalla äänenvoimakkuudella. Työasunani toimi ohut puuvillainen lannepyyhe, ja joinakin päivinä pidin jalkojani tyhjässä pesusoikossa ettei lattialle olisi kertynyt kovin isoja hikilammikoita.

Siinä vaiheessa kun kokeneempien työtovereiden tarkastama teksti pääsi lopulta taittovaiheeseen, työtahti rauhallistui (entisestään). Sen aikainen taitto-ohjelmien huippu, Xerox Ventura Publisher toimi työpaikalta lainatussa Osborne-pc:ssä (80286-prosessori, 640 kilotavua muistia, 20 megatavun kovalevy, EGA-näyttö) melkoisen hitaasti, varsinkin jos halusi saada aikaan jotakin eksoottista – vaikkapa automaattisesti generoidun sisällysluettelon. Laitoin koneen laatimaan sisällysluetteloa, menin keittiöön laittamaan lounasta, söin sen, keitin kupillisen kahvia, join sen, lueskelin vähän aikaa lehtiä… tämän jälkeen oli aika katsoa, oliko sisällysluettelo syntynyt oikein. Muussa tapauksessa piti muuttaa asetuksia ja laittaa kone raksuttamaan uudelleen…

Kirjan primitiivinen grafiikka – kansikuvineen –meni vielä julkaisuvuonna melkein ns. täydestä. Suurin osa mustavalkokuvista oli pelkkiä yhdelmiä Arts & Letters -nimisen grafiikkaohjelman ”clip art” -kirjastosta. Pari vuotta myöhemmin samat kuvat löytyivät jotakuinkin joka toisesta julkaisusta.

Kirjaa myytiin muistaakseni kymmenellä markalla tietokonemyymälämme tiskiltä, ja luullakseni painos meni loppuun. Toinen, päivitetty painos tehtiin pari vuotta myöhemmin, mutta sitä ei taidettu koskaan julkaista. Siinä vaiheessa oppaita alkoi olla saatavilla myös ns. oikeilta kustantajilta ja ihan oikeasti asiansa osaavien kirjoittajien tekeminä. En usko, että Mikroista-kirjalla on nykyään jälleenmyyntiarvoa.

Mutta onpahan tuokin tullut tehtyä.

Kuvia sanojen takaa

· 5 kommenttia ·

Täällä taas, ojentaisitko perunalastuja? Joukko uupuneita, mutta tyytyväisen oloisia kirjailijoita, kääntäjiä ja muita kirjallisuusihmisiä halaili toisensa hyvästiksi tänään ja palasi normaaliin elämäänsä sieltä, jota ehdittiin kutsua jo ainakin runoratsuleiriksi ja aikuisten rippileiriksi.

Kahdeskymmenesviides Lahden kansainvälinen kirjailijakokous sujui leppoisissa merkeissä. Kohdalle ei sattunut staroja. Porukan esikoiskirjailijat kertoivat tuntevansa itsensä tasaveroiseksi osaksi hyvähenkistä porukkaa.

Sunnuntai-illan Open mike -illassa Onerva Vartiainen kohdistaa tangoaiheisen runonsa Milan Deklevalle. Elia Lennes lausuu tekstiä englanniksi, säkeistö säkeistöltä.

Tällä kertaa en ottanut muiden tavaroiden lisäksi mukaani kitaraa ja pedaalilautaa – vain slide-putken ja viritysmittarin. Elian luvalla lainasin hänen kitaraansa, viritin sen avoimeen D-duuriin ja esitin kansainväliselle porukalle Henry Thomasin ”Fishin’ Bluesin” Olli Haaviston klassisilla stadinkielisillä sanoilla. Omasta mielestäni ”Onkimiehen blues” lähti käyntiin epävarmasti ja jatkui loppuun asti epävarmana, mutta monet olivat tykänneet ja tulivat jälkeenpäin kiittelemään. Pitäisiköhän tosiaan treenata jonkinlainen soolosetti dobron (ja ehkä pedaalilaudan) kanssa soitettavaksi ja laulettavaksi – ehkä lausuttavaksikin – ja lähteä tyrkyttäytymään keikalle? Taannoinen Mirel Wagner -keikka lisäsi sekin osaltaan vetoa tähän suuntaan.

Eero Balk ja Wolfram Eilenberger seuraavat esityksiä.

Maria Peura joikaa. Minua ilahdutti suuresti, että tämäkin musiikin ja kerronnan yhdistelmä pääsi esille illanvietossamme, ja vieläpä melkoisen alkuvoimaisella otteella.

Open mike -ilta on kallistumassa loppuaan kohti. Oma majapaikkani sijaitsi takana näkyvässä aitassa, muutaman askeleen päässä tapahtumista.

Kishwar Desai sekä livenä että lehdessä. Kokouksen teema Sanojen takana kirvoitti alustajissa ja alustuksia seuranneissa keskusteluissa monenlaisia ajatuksia. Sensuuri – ja itsesensuuri – nousivat vahvasti esiin mm. Desain, Philo Ikonyan ja Olli Jalosen osuuksissa. Toivottavasti Desain alustus saadaan luettavaksi kokouksen sivuille, sillä tiedän kyllä muutamankin tämän blogin lukijan, joita kiinnostaa hänen esityksensä siitä miten Bollywood-elokuvat kiertelevät sensuuria, käsittelevät vaikeita aiheita ja siitä, miten hän on käyttänyt sieltä omaksumaansa käsittelytapaa omissa teksteissään.

Jarmo Papinniemen ja Eleanor Cattonin välissä alustamassa istuu huonetoverini Gerry Loose, kerrassaan mainio skotlantilaisveikko.

Wolfram Eilenberger ja muutama muu keskieurooppalainen kertoivat yllättyneensä siitä, miten vähän (kristinuskon) jumalaa käsiteltiin kokouksessa, jonka teeman englanninkielinen käännös Beyond words voidaan hyvinkin tulkita uskonnollissävyiseksi: beyond-sanaa käytetään paljon juuri sellaisissa yhteyksissä. Itse en ollut tullut asiaa tältä kannalta edes ajatelleeksi. Uskonnollisuutta sivuttiin kyllä monessakin yhteydessä, esimerkiksi yhtenä sensuurin perusteena.

Tulkit työssään. Varsinaisen tapahtumateltan (sää ei oikein sallinut ulkona istumista) vieressä sijainnutta tulkkien telttaa oli hauska seurata: minulla on taipumusta elehtiä jopa puhelinkeskusteluissa, joten oli lohdullista nähdä kokeneiden ammattitulkkien elehtivän omassa kopissaan.

Monikielisessä kokouksessa (suomi, englanti, ranska, venäjä) tulkkeja totisesti tarvittiin.

Ei päiväohjelma niin tiivis ollut, ettei välissä ollut aikaa rentoutumiseen.

Maanantai-illan kansainvälinen runoilta pidettiin viime vuodesta poiketen Sibeliustalon näyttävässä, mutta kaikuisessa aulassa. Puitteet olivat sinänsä komeat. Tässä äänessä on nykyään virossa asuva udmurttirunoilija Muš Nadi, tukenaan tulkkina toiminut kääntäjäkollega Alice Martin. Molemmat loistavia tyyppejä.

Samana iltana pidetty perinteinen keskiyön jalkapallo-ottelu Suomi vastaan Muu Maailma päättyi tällä kertaa Muun Maailman voittoon. Itse en tälläkään kertaa pelannut, minulla kun on ollut kouluajoista lähtien (luullakseni monille silmälaseista täysin riippuvaisille tyypillinen) lievä pallofobia, joka on tehnyt jalka- ja lentopallon kaltaisten lajien harjoittamisen epämiellyttäväksi. (Fobioiden epäloogiseen tyyliin olen aina tykännyt pesäpallosta, vaikka siinä peliväline pystyy itse asiassa tekemään paljon pahempaa jälkeä.)

Tiistain viimeisessä keskustelusesssiossa Nicholas Drayson summasi kokouksen annin komeana music hall -henkisenä lauluesityksenä.

Itse olin tänä vuonna vähän vaisu keskustelujen kommentoija. Iso syy siihen oli Muurahaispuu, jonka pitäisi huomenissa siirtyä suunnitteluvaiheesta kirjoitusvaiheeseen. Kuuntelin kyllä tiiviisti keskustelua ja tein muistiinpanoja kokouskassista löytyneeseen Writers’ Block -muistilehtiöön, mutta niistä suurin osa oli ideoita kirjan juoneen, miljööseen ja tapahtumiin. Mutta hyvinhän nuo pärjäsivät vaikken minä ollutkaan kaiken aikaa suuna päänä. Keskustelu polveili vilkkaana. Toisinaan jotkut meistä hämmästelivät, millaisen ruokahalun onnistuivat kehittämään sessioiden aikana: arvelimme yhdessä, että vilkastunut aivotoiminta oli kasvattanut kehon kokonaisenergiankulutusta. Ryhdyimmekin tuota pikaa suunnittelemaan kirjallisuutta sivuaviin keskustelutilaisuuksiin perustuvaa laihdutusohjelmaa.

Päättäjäisillallisilla Nicholas Drayson ja Milan Dekleva näyttivät poikaparina nuorisolle, miten sitä musiikkia oikein tanssitaan.

Edellisillä kerroilla olen roikkunut viimeisen illan jatkoilla viimeisten joukossa – neljä vuotta sitten Mukkulassa oli pakkokin, joska jatkot järjestettiin siinä kartanon morsiussviitissä, jonka kaksoisvuode toimi minun ja pastori Jaakko Heinimäen yösijana. Tällä kertaa tulin simahtaneeksi jo puoliltaöin. Ilta oli, kuulemani mukaan, jatkunut asiaankuuluvan leppoisissa merkeissä. Kokouksessa sivuttiin suuria draamoja, mutta (tietääkseni) enimmäkseen alustusten ja keskustelujen kohdalla: lukekaa vaikkapa Philo Ikonyan alustus, jonka hän piti pukeutuneena siihen samaan säkkikangasmekkoon, josta hän kertoi.

 

Viimeinen ilta

· Yksi kommentti ·

Tällä hetkellä sataa, ja ukkostaa. Ukkosenjyrinää alkoi kuulua iltapäivällä, kun yhteenvetopaneelikeskustelussa ryhdyttiin pohtimaan, miksi ”sanoinkuvaamaton”-teemaisessa kirjailijakokouksessa ei ole puhuttu juuri lainkaan (kristinuskon) jumalasta. Englanninkielinen käännös teemasta, ”beyond words”, vei monellakin ajatuksia ”beyond”-sanaa runsaasti viljelevään kristillisyyteen.

Mutta onhan siihenkin vielä aikaa. Kohta alkaa päättäjäisillallinen, jonka jatkot ovat perinteisesti jatkuneet melkoisen varhaiseen. Viimeistään kellon soidessa puolentoista tunnin yöunien jälkeen voi mieleen nousta muutamakin (eri uskontojen) teologinen käsite.

Ajatuksia on lennellyt. Olen itse parhaillaan oman romaanini suunnittelun ja kirjoittamisen välitilassa, ja melkoinen osa muistilehtiöön päätyneistä kirjauksista on ollut keskustelun(kin) innoittamia ideoita tarinaan. Itse asiassa mieleen on putkahtanut kokonaan uusi juonisäie, tai aikaisemman juonisäikeen eräänlainen reaalifantastis-maagisrealistis-vampiristinen jatke. Ajatukset ovat olleet enemmänkin keskustelun innoittamissa asioissa, eivät aina niinkään itse keskustelussa.

”Kirjallisuudessa ei ole kyse meistä itsestämme”, Ole Larsmo totesi alustuksessaan siteerattuaan ensin Salaisten kansioiden erään jakson alkua, jossa juuri ennen etäisessä Alaskassa sijaitsevan tutkimusaseman väki ilmoitti viimeisessä yhteydenotossaan: ”We are not who we are.” Me emme ole sellaisia kuin kirjamme, emme ole sellaisia kuin meistä kirjotetut lehtijutut (niiden tapauksessa, joista lehtijuttuja kirjoitetaan), emme edes sellaisia kuin Naamattu-profiilimme. Miksi pitäisikään olla?

Joka tapauksessa kirjailijat, kääntäjät, kirjallisuustoimittajat, tulkit ja kokouksen järjestävän tahon ihmiset ovat erinomaisen mukavaa porukkaa. Vaikka kirjailijakokoukseen suhtautuisi pelkästään aikuisten kesäleirinä, tänne tuleminen kannattaisi.

Lisää kultturelleja ajatuksia, ja jokunen kuvakin, jahka olen päässyt kotiin prosessoimaan sekä univelkaa että kokouksen antia.

Kalliot

· 5 kommenttia ·

Hyödynsin hiljaista helluntaita palaamalla Kontulaan tekemään lisää pohjatyötä Muurahaispuuhun:
– Päivää, sanotaan heti alkuun että mä en tullut ostamaan asuntoa, mä olen kirjoittamassa romaania jonka tapahtumia ajattelin sijoittaa tähän taloyhtiöön. Voinko tulla katselemaan paikkoja ja ottamaan valokuvia?
– Totta kai, tervetuloa!

Asunto sinänsä vastasi mielikuviani: talo oli valmistunut samana vuonna kuin oma lapsuuden kotitaloni muutaman sadan metrin päässä. Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin tekivät kahdeksankerroksista taloa ympäröivät kalliot.

Olen kulkenut lapsena ja nuorena niiden ohitse varmaankin tuhansia kertoja: keskikoulu- ja lukioaikainen koulumatkani kulki Keinulaudantien kautta nykyisen metroradan kohdalla olleen, spurgujen suosiman metsikön halki Kontulantien toiselle puolen. Olen joskus jopa kiivennyt erään kallion jyrkkää rinnettä ja kirjoittanut nimeni* pystysuoraan kohtaan liidulla (spreijaaminen keksittiin vasta myöhemmin). En kuitenkaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin katsellut näitä kallioita talojen puolelta.

Eilisessä auringonpaisteessa huomion kiinnitti ensimmäisenä tuoksu. Auringon kuivattama ja ruskettama sammal päästää ilmoille ainutlaatuisen aromin. Tämä oli varmaankin minulle ihan yhtä pätevä lapsuusmuistojen ja -tunnelmien aukaisija kuin madeleine-leivos eräille toisille. Vaikka olinkin suhteellisen uusi juuri näillä kallioilla (joiden lähiympäristössä kyllä liikuin aikanaan paljonkin), miljöö oli perin tuttu. Kotitalomme takana oli samankaltainen kallio, Suomenlahden saaret ja rannat ovat täynnä samankaltaisia kallioita.

En ole koskaan erityisemmin pitänyt metsistä: olen sanonut itseäni rannikkosuomalaiseksi. Minun pitää pystyä näkemään horisontti ilman että tiellä on puita. Ehkä minä sittenkin olen kalliosuomalainen. Päähän palautui lapsen mieli, joka etsiskeli kallionnotkelmista ja -koloista paikkoja leikeille, autoradoille, mielikuvitusmaailmoille. Suurten kerrostalon välisissä, aikuissilmin perin kapoisissa kaistaleissa oli kokonaisia maailmoja. Olihan meidänkin talomme takana, metsän laidassa, yksi kallio, mutta ei mitään näin upeaa ja rikasta maastoa. Sellaisissa pääsin vaeltamaan yleensä vain kesälomareissuilla saaristossa. Tunsin suorastaan kateutta siitä etten saanut lapsena asua juuri tässä taloyhtiössä, jonka joka puolella oli niin ylelliset leikkimaastot.

Jos olisin asunut, jaloissani olisi epäilemättä edelleenkin näkyvillä paljon useampia arpia. Ehkä minulla olisi ollut luunmurtumiakin, ehkä minäkin olisin aikoinani saanut jalkaan tai sormeen sellaisen näyttävän kipsin, jollaisia kadehdin urheilullisemmilla luokkatovereillani.

___

* Tyylilleni (hah!) uskollisesti käytin egyptiläisiä hieroglyfejä.

Lapsuusmaisema

·

Minulla oli jokseenkin työteliäs aamu. Erinäisistä syistä hyppäsin jo puoli seitsemän aikaan bussista Kehä I:llä Kivikon kohdilla, vaeltelin kauniita metsäpolkuja ja hiljaisia katuja myöten Kontulaan, kävin ensimmäistä kertaa jotakuinkin 32 vuoteen uimassa Kontulan uimahallissa ja palasin kotiin aamiaiselle.

Tällä pihalla olen viettänyt melkoisen osan lapsuuttani ja nuoruuttani. Nurmikon keskeltä vaisusti pilkottava kallionpinta on se, mihin kolhaisin polveni alle kymmenvuotiaana. Arpi näkyy vieläkin, jos tarkkaan katsoo. Kuvaa ottaessani selkäni takana oli rappu, jossa perheemme asui seitsemisen vuotta, vähän takavasemmalle on rappu jossa asuimme sitä ennen kuutisen vuotta. Leikkikentällä oli yksi tutunnäköinen kiipeiluteline. Keinut ovat samalla paikalla kuin ennen, mutta kehikot on vaihdettu 1970-luvun jälkeen. Puut ovat kasvaneet melkoisesti.

Reissun tarkoitus ei kuitenkaan ollut nostalgia. Olen päättänyt sijoittaa Muurahaispuun päähenkilö-kertojan asumaan johonkin niistä neljästä talosta, jotka jäävät kuvan oikean laidan puiden ja niiden takana olevan ala-asteen koulun tuolle puolen. Minä kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa ala-asteen paikalla olleissa parakkikouluissa. Kertoja on suunnilleen minun ikäiseni, ehkä hän on tuntenut minut ainakin ulkonäöltä. Hänellä on (ainakin tässä vaiheessa) sama etunimi kuin yhdellä alaluokka-ajan kaverillani, joka asui samoissa taloissa, mutta hän ei ole sama poika. Nimi oli siihe aikaan varsin yleinen (enkä ole vielä todellakaan varma, että pitäisin sen).

Varhaisen kevätaamun Kontula oli kaunis, rauhallinen, suorastaan seesteinen, mutta samalla elävä ja inhimillinen. Ihmisten kaupunginosa. Voisin hyvin kuvitella asuvani siellä – tai voisin, ellen sattuisi viihtymään niin loistavasti nykyisessä kodissani. Harkitsen kyllä vakavasti käyväni asuntoesittelyssä valitsemassani taloyhtiössä, jos sattuu silmiin sopivankokoinen asunto, mutta en ostaakseni sitä vaan ottaakseni tuntumaa siihen, millaisia talon asunnot ovat nykyään. Kävin kyseisissä taloissa viimeksi 1980-luvun alussa, jolloin ainejärjestötoverini asui siellä. Ehkä olisi aika päivittää muistikuvia myös talon sisätiloista.

Varhaistuotanto IV

·

Hauska Helsinki -kirja (Tammi 1994) oli tilaustyö. Helsingin kaupunginkanslian tiedotustoimisto halusi vieraille jaeltavaksi jotain muutakin kuin virallista kuvapönötystä ja tilasi isältäni kirjan täynnä Helsinki-aiheisia tarinoita. Käytännön materiaalin keräily- ja toimitustyö jäi pitkälti minulle. Pengoin Kansanrunousarkistosta* Helsinki-aiheisia tarinoita, keräilin juttuja netistä**. Osan haastatteluista tein itsekseni, osan faijan kanssa. Lisäksi juttuja tilattiin monilta nimekkäiltä pakinoitsijoilta: Seija Sartti, Kai de Puu, Arijoutsi, Origo… Haastateltavien kirjo ylsi ylipormestari Teuvo Aurasta Jussi Raittiseen ja Juhani Merimaahan. Kaikki eivät olleet paljasjalkaisia helsinkiläisiä, mukana oli hyvä otos maassa- ja maahanmuuttajia Arthur Fuhrmannista Umayya Abu-Hannaan sekä joukko entisiä ja silloisia kaupungin virkamiehiä ja -naisia.

Hauska hanke.

Kerran sokea mies kerjäsi Rautatieaseman nurkalla. Tuli paikalle herra ja työnsi satamarkkasen sokean hattuun. Tuulenpuuska lennätti kuitenkin rahan saman tien kadulle. Sokea pomppasi pystyyn ja ryntäsi perään saaden lopulta rahan kiinni.
– Mitä, ettehän te olekaan sokea, ärähti herra.
– Emmä ookkaan, mutta kaveri on ja mä vaan tuuraan sitä sen aikaa kun se istuu levarissa kattomas Majakkaa ja Perävaunua.

Huulenheiton lisäksi kirjaa tehdessä piirtyi omaankin mieleen uudenlainen kuva Helsingistä ja sen elämästä 1800-luvun loppupuolelta eteenpäin: sinne asti kantoivat arkistojen kertomat ja haastateltavien vanhemmilta polvilta välittämät muistot. Kirjaa tehdessä kuulluista ja luetuista tarinoista jäi mielenpohjalle vaivaamaan, mitä kaikkea täällä oikein tapahtuikaan vuoden 1918 taitoskohdassa (paitsi se ilmeinen, eli sisällissota ja saksalaisten maahanhyökkäys). Tsaarinajan loppuvuosien Helsinki oli iloinen, monikulttuurinen, elävä kaupunki juutalaisine kaupustelijoineen, tattareineen, kiinalaisineen ja maroosiryssineen. Itsenäisyyden ajan alkuvuosien (ja myöhemmänkin ajan) Helsinki oli kylmä, kuollut, monokulttuurinen, etnisesti yhtenäistetty, ahdistava ja ankea hallintokaupunki. Mitä tapahtui? Minne kaikki katosivat? Lähtivätkö he vapaaehtoisesti vai pakotettiinko heidät, tapahtuiko jonkinlainen etninen puhdistus?

___

* Siellä törmäsin myös tarinaan, jonka opiskelukaveri oli kertonut minulle 1980-luvun alussa ja jonka olin ymmärtänyt tapahtuneen hänen kaverilleen. Arkiston versio oli tallennettu vuonna 1910… Aloittaessaan hommat rakennustyömaalla tyyppi oli valikoinut itselleen tukevan parrunpätkän ja vietti koko kesän kanniskellen sitä olallaan tärkeän ja määrätietoisen näköisenä paikasta toiseen. Työnjohtajat katsoivat vain, että sillä miehellä on homma kesken eivätkä määränneet hänelle muita töitä. Aikaa jäi löysäilyynkin paikoissa, joissa kymppien silmä vältti. Kimmon minulle kertomassa versiossa palkkikaveri kärähti tempustaan, arkiston versiossa ei, vaan oli mukana harjakaisiin asti ja sai vielä pomojen kehut.

** toisin sanoen siihen aikaan news-ryhmistä. World Wide Web oli syntymässä, mutta esimerkiksi ensimmäiset hakukoneet kehittyivät vasta puoli vuosikymmentä myöhemmin.