Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Ensi viikonlopun ohjelmaan kuuluvat Korjaamon kirjamarkkinat Helsingin Töölössä. Kyseessä on kaksipäiväinen kirjallisuus- ja keskustelutapahtuma, johon minä tulen paikalle ainakin sunnuntaiksi ja puhun itsekin ääneen Scifin (mahdollisesta) salonkikelpoisuudesta kello 15.30 alkaen Saara Henrikssonin, Tiina Raevaaran ja Jari Koposen kanssa. Eiköhän näin hyvällä porukalla saada ilmoille kiinnostavia ajatuksia.
Mutta ei tässä vielä kaikki.
Ensi kuussa on jo huhtikuu – kevät, vaikkei nyt siltä vielä näytäkään – ja silloin, 13. 4. debytoi aivan uusi sf-tapahtuma Spefi-Vantaa sopivasti reippaan kävelymatkan päässä meiltä kotoa eli Tikkurilan kirjastossa. Kyseessä on yksi ehdottomia suosikkikirjastojani, jonka valikoimat syöttivät päähän ajatuksia, korviin musiikkia ja sieluun lohtua 90-lukuisen muuten varsin ankean elämänvaiheeni mittaan, ja jossa edelleenkin mielelläni käyn, oli minulla sinne asiaa tai ei. Spefi-Vantaan aktiivit ovat koonneet tapahtumaan erinomaisen ohjelman, saaneet loistavan kunniavieraan ja päästävät, hekinmokomat, myös minut ääneen lähiöaiheisessa paneelikeskustelussa.
Joulukuisessa Raymond-lehdessä julkaistu novellini”Neljäs maali” löytyy nyt Yrttimaan sivuiltakin. Lehdessä julkaistuna novelli lomittui artikkeliin, jossa keskusteltiin pelimaailman uusista tuulista, siitä millaista pelaaminen on vuonna 2042, vuonna johon novellikin sijoittuu.
En ollut lukenut muuta juttua kirjoittaessani novellin, joten siihen nähden oma pikku ennustukseni virtuaalisen ja täydennetyn todellisuuden käytöstä osui yllättävänkin lähelle peliasiantuntijoiden veikkauksia. Novelli on samalla ennustus siitä millainen Helsinki saattaisi olla kolmenkymmenen vuoden päästä. Aika näyttää, osuinko siinä(kään/kin) kohdalleen. Tällä hetkellä uskon kyllä, että tulevaisuudessa Helsingin keskusta on luultavasti nauhamainen vyöhyke kehäteiden ja hyvien julkuneuvoyhteyksien tienoilla, jolloin nykyinen kantakaupunki jää vähän syrjemmälle. En myöskään usko, että yksityisautoilulla olisi tulevaisuudessa niin suurta merkitystä kuin tällä hetkellä: se on ohi menevä muoti, kaikeksi onneksi.
*
Olen oppinut järjestötoiminnassa jo kauan sitten, että jos vuosikokoukseen tahdot mennä nyt, voi olla että hallitukseen päädyt. Olin asiasta hyvin tietoinen eilen piipahtaessani Villa Kivessä Helsingin kirjailijoiden kokoukseen. Vanha viisaus osoittautui jälleen todeksi: minusta leivottiin järjestön hallituksen jäsen seuraavan kahden vuoden ajaksi.
Olinkin jo ehtinyt pohtia, miten vähän minulla tällä hetkellä on luottamustoimia: ainoastaan jäsenyys Helsingin kaupunginteatteria hallinnoivan Teatterisäätiön edustajistossa (joka kokoontuu kaksi kertaa vuodessa), ja sekin päättyy tämän vuoden lopussa. Minkäs järjestömyyrä viiksikarvoilleen mahtaa.
Tällä viikolla ei ole tullut pahemminbloggailtua. Osasyynä on minun mittakaavallani sitkeä flunssa (ts. se on kestänyt yli kaksi päivää) joka on vienyt jossain määrin voimia. Olen tosin kirjoittanut ihan kohtuullisen paljon Paluuta. Romaanin kirjoittaminen on enemmän ajattelemista kuin näppäimistön hakkaamista, joten työtä voi sujuvasti tehdä puolikuntoisena sohvalla maaten. Palasten on loksahdeltava paikalleen. Kun kyseessä on (itsenäinen) jatko Alshainiin, tuottaa edellisestä kirjasta apinoitu rakenne omia ongelmiaan ja kummallisuuksiaan: välillä joutuu pohtimaan sellaisia kysymyksiä kuin mistä käsillä olevan osan kertojalle keksitään mielekästä tekemistä seuraavan puolentoista luvun ajaksi. Omia kimuranttiuksiaan aiheuttaa myös idea tehdä tarina, jossa kerronta ei mene edes niin lineaarisesti, vanhemmasta uudempaan, kuin Alshainissa. Tarkoituksena onkin saada aikaan tarina, jossa lukijan mielessä velloo kysymyksen mitä seuraavaksi tapahtuu? sijaan vaikkapa kysymys mitä hittoa juuri äsken tapahtui? tai tulkitsiko tämä tyyppi nyt ihan oikein, mitä tapahtui? – ja, pohjimmiltaan, miksi tuossa tapahtui noin?
Aika – ynnä kustannustoimittaja, ateljeekriitikot ja muut lukijat – näyttää, onko tämä mielekäs tapa rakentaa kiinnostavaa romaania. Ainakin toistaiseksi olen perusajatukseen tyytyväinen, ja ainakin toistaiseksi kertojille on löytynyt mielekästä tekemistä, joka on samalla aukaissut tarinaan (tai tarinoiden kokonaisuuteen) uusia tasoja, tai ainakin uusia polkuja ryteikköön.
Kirjuri viskasi minua 11 kysymyksen meemillä. Näitä ei ole toviin ollutkaan, ja ajatus tuntui hauskalta. Kysymyspatteri ei kuitenkaan ole kovinkaan helppo. Vaatii miettimistä. Mietin vielä, pystynkö edes vastaamaan niihin kaikkiin millään mielekkäällä tavalla.
Sen sijaan pistän tähän toisen kysymyssarjan, jota olen jonnin verran pohdiskellut siltä kannalta, miten hyvin määreet pätevät (ja ovat päteneet) minuun:
1. Vaikutatko pikkuvanhalta?
2. Pitävätkö muut sinua ”professorina”?
3. Elätkö jossain määrin omassa maailmassasi rajoittuneiden, omalaatuisten kiinnostuksen kohteiden parissa?
4. Opitko hyvin helposti ulkoa valtavia tietomääriä, mutta sinulla on vaikeuksia selostaa asioiden merkityksiä tai yhteyksiä (löytää niiden ”punaista lankaa”)?5. Tulkitsetko kirjaimellisesti moniselitteisiä, vertauskuvallisia ilmaisuja?
6. Puhutko muodollisesti, turhankin perusteellisesti, pikkuvanhasti, ”robottimaisesti”?
7. Keksitkö omalaatuisia sanoja ja ilmaisuja?
8. Ovatko äänesi, äänenkäyttösi tai puhetapasi epätavanomaisia?
9. Äänteletkö tahattomasti (ryitkö, murahteletko, maiskutteletko, huudahteletko)?
10. Oletko hämmästyttävän hyvä joissakin asioissa ja hämmästyttävän huono toisissa?
11. Puhutko ja ilmaisetko itseäsi vaikeuksitta, mutta sinulla on vaikeuksia sopeutua tilanteeseen tai eri kuulijoiden tarpeisiin?
12. Onko sinulla empatiakyvyn (eläytymiskyvyn) puutetta?
13. Teetkö naiiveja ja kiusallisia huomautuksia?
14. Vältteletkö katsekontaktia?
15. Haluaisitko olla enemmän tekemisissä tovereittesi tai muiden kaltaistesi kanssa, mutta et tiedä miten?
16. Haluatko olla muiden kanssa vain omilla ehdoillasi?
17. Puuttuuko sinulta henkiystävä?
18. Puuttuuko sinulta tervettä (maalais)järkeä?
19. Oletko huono joukkuepeleissä: etkö ymmärrä yhteistyön periaatteita tai laaditko omia sääntöjä?
20. Liikutko ja/tai elehditkö kömpelösti, erikoisesti tai huonosti koordinoiden?
21. Onko sinulla tahattomia kasvojen tai vartalon liikkeitä?
22. Onko sinulla vaikeuksia suorittaa loppuun yksinkertaisia, jokapäiväisiä askareita, koska toistat pakonomaisesti tiettyjä toimintoja?
23. Onko sinulla erityisiä rutiineita, joita ei saa muuttaa?
24. Kiinnytkö esineisiin tai asioihin poikkeuksellisella tavalla?
25. Kiusataanko sinua tai onko sinua kiusattu?
26. Onko sinulla erikoisia ilmeitä?
27. Onko sinulla erikoisia kehon asentoja?
Epäilisin, että aika monet kirjailijat (tai muutkin taiteilijat) saavat tästä kysymyssarjasta keskimäärin enemmän ”pisteitä” kuin ns. tavalliset ihmiset. Minä ainakin. Kyseessä on tietenkin mukaelma ns. ASSQ-lomakkeesta, josta on ollut puhetta mm. viime sunnuntain Hesarin jutussa, joka leikitteli autismin ja kouluampumisten mahdollisilla yhteyksillä.
Viikonloppu on ollut musiikillisesti monipuolinen. Eilen tuli käytyä – vuorokauden varoitusajalla – Uuden musiikin kilpailun finaalissa Espoossa, kun minut pyydettiin puhumaan aikamatkailusta tapahtuman netti-etko-osuuteen. (Minun osuuteni löytyy suunnilleen 24 minuutin kohdalta YLE Areenan UMK-tallenteesta.) Itse häppeningin musiikkikin enimmäkseen viehätti korvaa. Finaaliin oli valikoitunut varsin kelvokkaita lauluja. Itse olen tietysti vähintäänkin periaatteellisen epäluuloinen ”elävään musiikkiin” josta suurin osa tulee taustanauhalta tai -kovalevyltä, mutta kuultiinhan tilaisuudessa sentään elävää laulantaa niiden nauhojen päälle. Livenä artistien laulu kuulosti paljon komeammalta kuin esimerkiksi semifinaalin lähetyksessä, joten oli helpompi olla samaa mieltä jotakuinkin vieressämme istuneiden tuomarien kanssa vokaalisuoritusten kehittymisestä.
Euroviisut ovat sitä paitsi osa kulttuuriperimääni. Ensimmäinen kappale jonka muistan viisuista nähneeni telkkarissa on Vicky Leandrosin (edelleenkin upea) ”Après toi”, joka voitti vuoden 1972 viisut. (Itse asiassa muistan paremmin laulun esikatseluvideon, jossa laulajan taustalla näkui vihreitä ja punaisia muoviputkia – jos muistan oikein.) Äitini oli sitä paitsi toimittajana paikan päällä lukuisissa viisuissa 1970-luvulla, taisi olla jonkun kerran 60-luvullakin: ainakin hän on kertonut olleensa mukana siinä porukassa, joka kuuli sen vuotisen Suomen edustajan Viktor Klimenkon laulavan iltabileissä venäläisiä lauluja, ja kannusti tätä levyttämään venäjäksi. Viki levytti ja loppu on historiaa. (Muista äidin tarinoista kyseisen vuoden viisujen suhteen minä sitten vaikenen sitäkin jyrkemmin.)
Tuossa hupaisassa pikku haastattelussa oli kysymys, joka oli minulle kerrottu jo ennen lähetystä valmiiksi ja olin vähän pohtinutkin mitä siihen sanoa, mutta samalla kun kysymystä minulle sitten esitettiin, muutin vastaukseni ja olen ratkaisuun huomattavan tyytyväinen. Että mitäkö tämän hetken artisteja haluaisin esittää vuodesta 3000 tulevalle aikamatkailijalle? No tietenkin sen, miten monenlaista, monikulttuurista musiikkia nykyään tehdään! Jos yhdeksänsadankahdeksankymmenenseitsemän vuoden kuluttua tiedetään yhtään mitään meidän aikamme musiikista, silloin tiedetään muutama harva nimi (keitä ne sitten lienevätkään). Mutta kun nykyään tehdään paljon muutakin, erilaista ja kummallista musiikkia, ei huonompaa eikä parempaa kuin ilmeisimmät (minunkin) vastaukset, mutta toisenlaisempaa. Tämä on tämän ajan musiikin suuri, vahva asia.
Sopivasti sunnuntai onkin kulunut ihan erilaisen musiikin parissa. Espoolainen urheiluhalli vaihtui (akustisesti melkein yhtä kyseenalaiseen) Paavalin kirkkoon ja päivän pop Johann Sebastian Bachin Johannes-passioon.
”Muistelinkin, että sä pidät Bachista”, totesi esityksen jälkeen yhdessä mukana olleista kuoroista (Tikkurilan laulajat) laulava ystävä. Kyllä. Kaverini Kimmo opetti minua kuuntelemaan Bachia ollessani parikymppinen, eikä asiaa lainkaan haitannut, että silloin tuoreehko muusikkosankarini Jack Bruce on joskus julistanut Bachin ”maailman parhaaksi basistiksi”. En ole viime vuosina kuunnellut kovinkaan paljoa vanhan mestarin musiikkia – jotakuinkin kaikki Bach-levyni ovat yhä vinyylejä – enkä ole hirveästi käynyt koskaan ns. vanhan musiikin konserteissa, mutta kun kerran ystävä kutsui, oli sopiva päivä jnpp. Ja kyllähän tuo kannatti.
Paavalin kirkon iso, kaikuisa, yksilaivainen sali oli täpötäynnä ja jouduin tyytymään penkkiin salin perällä, minkä ansiosta paljon musiikin yksityiskohdista katosi kaiun sekaan. Parikymmenhenkisen Galantina-barokkiyhtyeen, solistien ja ison kuoron ilmaisun voima ja väkevyys kuitenkin välittyi hienosti. Bachin monet melodiat ovat perin tuttuja hänen omien sävellystensä ohella monista muista yhteyksistä, mutta tällaisessa isossa teoksessa tutut ainekset vuorottelevat varsin mallikkaasti äkkiväärien koukkausten ja rytmimuutosten kanssa.
Omaan korvaani etenkin resitatiiviosissa – niissä missä varsinaista Johanneksen evankeliumin pääsiäistarinaa kuljetetaan eteenpäin – rytmi oli aivan liian laahaava. Toisaalta etenkin näin kaikuvassa tilassa räväkämpi tempo olisi tehnyt tekstistä ja osin musiikistakin kovin helposti muodotonta puuroa (ja laulajilla olisi ollut vieläkin rankempi homma: laulettavaa on paljon, eikä se ole helppoa). Koraali- ja resitatiiviosuuksien välille jäävät tauot tuntuivat lisäksi syövän dramattista kaarta: usein kuoro vastasi resitatiivitekstiin, ja resitatiivi jatkoi kuoron jälkeen joskus jopa samaa virkettä, jolloin muutaman sekunnin tyhjä kohta katkaisi kiusallisesti ajatuksen. Esitystradition lisäksi tauotus johtui tietysti soittaja- ja laulajakombinaatioiden sekä myös kuoronjohtajien vaihdoksista: tämä toteutus toimi monille heistä opinnäytteenä.
Solistisista suorituksista mieleen jäivät ennen kaikkea alttoaariat, jotka – barokkitavan mukaan – esitti mieslaulaja. Kontratenori David Hackston, mainio mies, on tuttu kääntäjäkuvioista ja minulla on ollut tilaisuus kuulla hänen lauluaan vähän intiimimmässä tilassa, mutta ei voi väittää etteikö hänen äänensä olisi soinut vallan huikeasti myös isossa hallissa.
Hieno keikka. Kuorojen vuoden mitainen harjoittelukausi kuului, jopa tällaisen barbaarinkin korvaan. Pitäisi käydä enemmän myös barokkikeikoilla ja muuta elävää vanhaa musiikkia kuulemassa.
Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.
Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975
Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.
Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.
En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.
Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.
Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.
Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.
Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.
Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.
Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.
Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.
Kalastajalaituri Atlantin rannalla.
Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.
Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.
Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.
Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!
Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.
Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.
Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.
Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.
Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.
(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)
Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.
Näin itse vasta tänään ensi kertaa parisen viikkoa sitten ilmestyneen Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-lehden ja siinä julkaistun, kesällä minulta tilatun novellin. Novelli on osa juttukokonaisuutta, jossa haastatellaan pelitutkijoita heidän näkemyksistään siitä, millaisia pelejä pelataan vuona 2042.
Minun pikku tulevaisuusskenaarioni näyttää itse asiassa noudattelevan – pelien osalta – aika hyvin asiantuntijoiden arvailuja. Eri asia sitten, miten hyvin piirtämäni Helsinki-maisema toteutuu kolmenkymmenen vuoden kuluessa: tulevaisuusskenaarioita on aina perin hupaisaa lukea sinä aikana, jota ne ovat kuvaavinaan. Toistaiseksi arvelen, että saatan olla hyvinkin oikeilla jäljillä.
Tilaustyö oli sinänsä kerrassaan mainio hanke. Tällaisen marginaalisemman kirjallisuuden tekijä ei pääse turhan usein kirjoittamaan novelleja, joista maksetaan ihan oikea kirjoituspalkkio. Minulle annettiin tarinalle hyvin väljät puitteet – lähinnä vuosiluku ja ajatus, että pelaaminen olisi jossakin muodossa mukana tarinassa – joten en kokenut missään vaiheessa joutuvani kirjoittamaan jonkun toisen laatimaa tarinaa. Tällaisia lisää!
Uusi Kirjailija-lehti putosi perjantaina postiluukusta. Tämä Kirjailijaliiton jäsenlehti on saatavana muillekin hyvin varustetuista lehtipisteistä, ja yleensä se on hyvinkin vaivan arvoinen, laadukas kulttuuri- ja kirjallisuusjulkaisu. Tässä numerossa oli valitettavasti useampikin perin kiusaannuttava juttu: ensinnäkin Arto Virtasen kankealla, anglististen lauserakenteiden höystämällä pölkkysuomenkielellä amatöörikääntämä Pete Dexterin The Paperboy -romaanin alku, sitten Torsti Lehtisen äärimmäisen valikoidun kömpelöillä esimerkeillä kirjakielen köyhtymistä todisteleva kirjoitus ”Tasapäisyyden kalpea retoriikka”, ja vielä Markku Kaskelan kirjaama ”Kirjailijan vapaus” -niminen juttu, jossa Riikka Ala-Harja, Helena Sinervo ja Antero Viinikainen keskustelevat, niin, kirjailijan ilmaisunvapaudesta.
Valitettavan usein tällaiset jutut pysyvät pinnallisella ”Eiks oo kauheeta?” ”Joo, niin on!” -tasolla, eikä tämäkään kolmikko syvemmälle pääse. Kaupallisten toimijoiden aiheuttamia paineita kirjoittajien tekstille on tietysti tärkeää pohtia näinä päivinä, jolloin päätoimittaja myöntää aivan avoimesti, että kansainvälinen kosmetiikkajätti sanelee, mitä Sanoma Magazinesin lehdessä saa julkaista, mutta silti sormi tarttuu sananparren suolanokareeseen välittömästi rouvien ja herrojen alkaessa kritiikittömästi ylistää menneen ajan sananvapaussankareita:
… – Ja siihen liittyy kirjailijan vapaus, Viinikainen nyökkää. – Meillä on positiivinen länsimainen perintö, me käytämme sitä hyväksemme, mutta se myös velvoittaa. Ei Shakespeareakaan kutsuttu itsenäisyyspäivän juhlille. Kirjoittamisellaan hän kompromenttoi itsensä, asettui joukkoon joka kyseenalaisti vallitsevan ja purki sen paperille…
Tällainen romanttinen huuhaa suorastaan pakottaa lukijan toteamaan kalsean sarkastisesti: ”Aivan niin, Shakespearea ei kutsuttu eliitin juhliin, koska siihen aikaan eliitin juhliin ei kutsuttu ketään joka ei ollut jalosukuinen eikä totisesti ainakaan mitään halpaa markkinanäytelmämaakaria.” Taiteilijoiden, Shakespearenkin, arvostus on peräisin vasta naiivien taideromantikkojen halveksimilta nykyajoilta.
Rikhard III (1452 – 1485, kuninkaana 1483–5) oli viimeinen Vilhelm Valloittajasta periytyvän Plantagenet-suvun edustaja Englannin valtaistuimella ja tämän suvun kahden haaran, Yorkien ja Lancasterien välillä käydyn, ”ruusujen sotana” tunnetun sisällissodan uhri. Shakespeare kuvailee hänet macchiavellimaisen vallanjanoiseksi pyrkyriksi, joka ei kaihtanut veljenpoikiensa (tai kenenkään muunkaan) murhaamista saadakseen valtaistuimen. Pelkuria Shakespeare ei hänestä sentään tee – siihen hän on liian hyvä tarinankertoja – vaan antaa hänen kuolla urhollisesti Bosworthin taistelussa.
Shakespearen antama kuva vastaa varsin hyvin historiaa – sitä historiaa, jota kirjoitettiin Shakespearen omana aikana. Tällöin itsevaltaa piti käsissään Rikhardin jälkeen valtaistuimelle nousseen Henrik VII:n Tudor-suku. Rikhardin omana aikana kirjoitetut kuvaukset, samoin kuin modernimpi historiantutkimus, ovat kertoneet hieman toista. Vaikuttaa siltä, että Rikhardista olisi saattanut kehittyä varsin pätevä ja köyhemmätkin alamaisensa huomioon ottava hallitsija, ellei hänen valtakautensa olisi sattunut osumaan keskelle sisällissotaa ja jäämään niin lyhyeksi. Hänen seuraajastaan Henrik VII:stä ei ole erimielisyyksiä: hän oli verenhimoinen, macchiavellimaisen vallanjanoinen pyrkyri, joka ei kaihtanut murhiakaan raivatakseen oman ja sukunsa tien valtaistuimelle. (Tässä suhteessa hän ei juurikaan poikennut muista ajan hallitsijoista.)
Shakespearen näytelmän käsitys Rikhard III:n luonteesta ei ollut millään tavoin ristiriidassa hänen aikansa vallanpitäjien suosiman näkemyksen kanssa. Päinvastoin se oli jyrkästi ja jämäkästi juuri sellainen, jollaisena vallanpitäjät halusivat sata vuotta aikaisemmin kuolleen kuninkaan esitettävän.
On mahdollista, ettei Shakespearella ollut asiasta muutakaan tietoa. Sata vuotta oli tuohon aikaan paljon pidempi aika kuin nykyään, ja Tudorin aikana yleisön saatavilla oleva historiankirjoitus oli väistämättä juuri sellaista, jollaisena Tudorit sallivat historiaa kirjoitettavan. Tudorit eivät tunteneet sanaa ”sananvapaus” ja jos olisivat tunteneetkin, heidän nöyrät palvelijansa olisivat taluttaneet sen saman tien Towerin mestauspölkyn ääreen, samaan jonoon muiden ryppyilijöiden kanssa. Jos Shakespeare tiesi ettei virallinen historia vastannutkaan totuutta, hänellä on ollut aihetta pohtia huolella kirjoittamisiaan: totuuden tekeminen näytelmäksi olisi luultavasti vienyt hänet itsensä mestauspölkylle.
Shakespearella oli viehtymys tarkastella ”pahoiksi” luokiteltavia hahmoja, joten voi olla että hän vain käytti sopivasti käsillä olevaa turvallista vainajaa tarkoitukseen. Voi tietysti olla, että hän itse asiassa kirjoittikin Henrik VII:stä. Tai Henrik VIII:sta. Tai Elisabet I:stä? Nykyhetken tapahtumien siirtäminen historiaan (tai tulevaisuuteen) on vanha hyvä keino hämätä sensoreita.
Hän on kuitenkin niin arvostettu näytelmäkirjailijana, että historijoitsijoiden uudet arviot Rikhard III:n ominaisuuksista eivät kiinnosta hänen fanejaan, eivät edes vakavammin kirjallisuudenhistoriaan suhtautujia: kuningasvainaa halutaan yhä edelleen nähdä ”pahana”, koska kerran itse Shakespeare hänet sellaiseksi kirjoitti. Tunnistan kyllä taipumuksen itsessänikin. Oma kiinnostukseni Rikhard III:n tarinaan on saanut alkunsa Josephine Teyn nerokkaasta romaanista Ajan tytär, jossa nykyajan rikostutkija alkaa pohtia, joutuiko väärä mies syytteeseen viidensadan vuoden takaisista murhista.
Romaani numero kuusi on edelleenkin edistynyt väärässä järjestyksessä. Nyt olen saanut kirjoitettua viisi ensimmäistä lukua, eli ensimmäisen kertojan osuuden. On pidettävä pieni tauko, luettava muutama lähdeteos ja suunniteltava seuraavien osien sisältöä. Tähänastisessa tekstissä vilahtaa pari Alshainista tuttua henkilöä ja eräs Alshainissa mainittu tapahtuma on, varsin toisesta näkökulmasta nähtynä, keskeisessä osassa. Hetkittäin tuntuu, että nämä viisi lukua sisältävät liikaa kertojansa vellomista omassa elämäntilanteessa ja siinä, mitä hänelle on vastikään tapahtunut, mutta toisaalta… ne, jotka Alshainista ovat tykänneet, ovat ainakin kertoneet tykänneensä sen melankolisesta, sisäänpäinkääntyneestä tunnelmasta. Enkä minä ole kovin hyvä arvioimaan omaa tekstiäni, en varsinkaan vasta kirjoitettuna. Aika näyttää, milta ensimmäinen viidennes alkaa vaikuttaa. Aika ynnä kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot.
Toistaiseksi olen päättänyt pitää kiinni työnimestä Paluu. Edellisten kirjojen tapaan se on lyhyt ja yksisanainen, joten graafikon on helppo istuttaa se kanteen. Vaikka kirjassa ei ei tapahdukaan sellaista ”paluuta” kuin ensimmäisissä juonikaavailuissani, saattaa nimi sittenkin sopia kirjaan useammassa, vähän abstraktimmassa mielessä. Alkuperäisen juoni-idean tarinanaihio ei ole sekään roskakorissa, voi olla että käytän sitä jossakin myöhemmässä Alshainin maailmaan sijoittuvassa tarinassa. Ehkä. Voi olla, että ripustan Paluun johonkin viattomaan sivulauseeseen proverbiaalisen haulikon, jonka voin sitten tässä mahdollisessa tulevassa kertomuksessa poimia käteeni ja ampua. Olin nimittäin juuri ehtinyt antaa Alshainille luvan mennä painoon, kun sain tämän tällä kertaa käyttämättä jääneen idean seuraavaan kirjaan ja harmittelin, että olisin kyseisen haulikon voinut ihan hyvin sijoittaa jo siihen kirjaan. En vain tullut ajatelleeksi.
Näitä on käynyt: Minun oli tarkoitus sijoittaa Neduihin pieni ja vallaton viittaus 391:een, mutta unohdin. Laitoin sen sitten Muurahaispuuhun, ja se johti itse asiassa ihan kiinnostavan, erästä romaanin teemaa tukevan sivujuonteen syntyyn.
Jotain on tullut valmiiksikin. Raha-automaattiyhdistyksen Raymond-asiakaslehden uudessa numerossa on kesällä kirjoittamani novelli – kuulemma. Itse en ole lehteä vielä saanut käsiini, joten en tiedä, miten kesähelteillä kirjoittamani, vetisenpuoleinen pikku tulevaisuusskenaario Helsingistä (tai pienestä osasta Helsinkiä) muutaman kymmenen vuoden päästä mahtaa toimia siinä juttukokonaisuudessa, jota varten se tilattiin.
Tuollaisia tilaushankkeita olisi mukava tehdä lisääkin. Kunnollisen kirjoituspalkkion saaminen lyhyestä sf-novellista on sellainen harvinaisuus, jonka toivoisi toistuvan.
