Tekijä: jPekka

Mal(m)i

· Yksi kommentti ·

Olen kirjoittanut ennenkin siitä kuinka miltei jokapäiväisen kävelymatkani päässä Malmilla on erinomainen konserttisali, jossa tulee käytyä turhan harvoin. Verrattuna siihen, miten usein tulee taivallettua kaukaiseen kantakaupungin perskorpeen. No, onneksi ohjelmatiedoissa esiintyvä maannimi ”Mali” saa minut yleensä liikkeelle, eikä tälläkään kertaa turhaan.

Basisti, laulaja ja lauluntekijä Moussa Diallo on  tosin syntynyt Ranskassa ja tehnyt uransa ennen kaikkea (nykyisessäkin kotimaassaan) Tanskassa, mutta omien bändiensä kanssa hänen musiikkinsa on kallistunut vahvasti kohti hänen toista kotimaataan. Ja sehän sopii minulle mainiosti. Malmitalolla kuultu triokokoonpano (Diallon basson ja laulun lisäksi Dawda Jobartehin kora ja Salieu Dibban lyömäsoittimet) soitti melodisen hillitysti groovailevaa, soittimien ja efektien sähköisyydestä huolimatta mukavan puoliakustiselta kuulostanutta laulumusiikkia, juuri sellaista mihin olen jo kauan sitten tykästynyt. Kunniaa tehtiin, nimeltä mainiten, Ali Farka Tourén aavikkobluesille ja Fela Kutin afrobeatille, samoin edesmenneen Patrice Lumumban työlle.

Flunssanpoikasesta huolimatta leppoisasti keinahteleva meininki vetosi minuun, jälleen kerran. Eittämättä oli myös ihailtava Diallon vaikuttavaa basismia: soittotaitoa on riittävän paljon ettei sitä tarvitse tyrkyttää yleisölle, mutta groove ja äänimaisema toimi loistavan soiton vuoksi isommankin yhtyeen kokoisesti. Jobarteh soitti koraansa minusta vähän turhankin taajaan wahwah-pedaalin kautta, mutta muuten ei oikeastaan valittamista. Hieno, tunnelmallinen ilta.

Samalla on syytä kehua aivan Malmitalon viereen avannutta nepalilaisravintola Makalua. Muutama vuosi sitten ahtaammissa tiloissa toiminutta ja pariksi vuodeksi kadonnutta paikkaa on ollut ikävä. Jälleennäkeminen oli odotetun herkullinen.

 

Ehei, ehei, ehei, ehei, ehei

· Yksi kommentti ·

No niin, tänä sunnuntaina ei sitten tulekaan mitään rakkauslaulua. Public Image Limitedin ”This Is Not A Love Song” kuulostaa edelleenkin nerokkaalta, oli se sitä tai ei. John Lydon on varmaankin sitä mieltä, että ei.
.

.

Jos Metsään haluat mennä nyt

·

Joskus on erinomainen idea lähteä näkemään, kuulemaan tai kokemaan jotakin, josta ei tiedä juuri mitään. Olen harrastanut tätä usein Roskilden festivaaleilla, jossa on tullut aikanaan törmätyä esimerkiksi Junooniin ja Tinariweniin, koska ne olivat musiikkia jollaista en (käsiohjelman kertoman perusteella) ollut koskaan kuullut. Eilen tuli kokeiltua samaa menetelmää teatterissa menemällä katsomaan näytelmää, josta tiesin oikeastaan vain nimen ja alkuperämaan. Tällä kertaa kokemus osoittautui itse asiassa pikemminkin hyvin nostalgiseksi.

Helsingin Kaupunginteatterin Suurella näyttämöllä ensi-iltansa saanut Aleksandr Ostrovskin Metsä on venäläisen teatterin suuria klassikoita. Tähän versioon oli vielä saatu ohjaajaksi venäläinen teatterilegenda Juri Solomin (jonka jotkut muistanevat myös Kurošavan Dersu Uzalan toisesta pääosasta), ja näyttelijäkuntaan melkoinen liuta suomalaisen teatterin tähtiä. Tämä selittänee, miksi esillepanoonkin oli satsattu. Lavastus teki vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista.

Siinä mielessä oli hämmentävää, kun homma lopulta käynnistyi ja tuntui kohkaamisen, tarinan ja  ylidramaattisen replikoinnin ansiosta hetkittäin melkein puskateatterilta. Pikku hiljaa, toiseen näytökseen mennessä, mieli rauhoittui ja muisti, että tällaistahan teatteri on ollut ennenkin, silloin kun äiti vei katsomaan klassikoita lapsena ja vielä teininäkin. Näin tämä homma toimi silloin, ja kun ilmaisuun hieman totuttelee, niin toimiihan se vieläkin. Enimmäkseen. Asiassa auttoivat tietysti Lasse Pöystin komea esitys vanhana viisaana palvelijana, samoin Asko Sarkolan tyylikkäästi esittämä työtön tragedianäyttelijä.* Entisen pianonsoitonopettajani** Tiina Pirhosen suoritukseen puumamaisena kartanonrouvana oli hieman hankalampi suhtautua ennen kuin paksuun tajuntaan lopulta upposi, että näytelmä on 1800-luvulta, joten hahmoon pitää suhtautua siltä kannalta. Samoin kuin näytelmän tarinaankin kopeine herrasväkineen, kieroine nousukkaineen ja solidaarisine köyhineen.

Erityisen nostalginen näytelmä oli S:lle, joka opiskeluvuotenaan Pietarissa näki paljon tämän tyylistä näytelmää teatterien lisäksi myös televisiossa. Mutta kyllä minullekin tuosta tavallaan aika kodikas olo sitten lopulta tuli. Liikuttavimmaksi kohtaukseksi kuitenkin jäi ohjaaja Solominin tulkattu kiitospuhe ensi-iltanäytelmän jälkeen.***

___

* Jonka sapekkaat kommentit teatterinjohtajien ymmärtämättömyydestä tulivat varmaankin… eh, sydämestä.
** Tämä tapahtui 1970-luvulla, jolloin Tiina asui meidän alakerrassamme. En ollut erityisen lahjakas enkä ahkera oppilas, joten en osaa vieläkään soittaa koskettimia kuin hivenen. Pikkusiskoni teki enemmän hommia ja pärjäsi paremmin – ja onnistui ilmeisesti välittämään kiinnostuksen myös pojalleen Oskarille, jonka pianismia voi kuulla vaikkapa tuohon sivupalkkiin linkatulla A Glance Beyond Nature -levyllä. Osku on treenannut samalla isoäitipuolemme peruja olevalla venäläisellä pianolla, jonka päätyminen meidän perheemme haltuun sai meidät kaksi ainakaan tunneille lähtemään.
*** Syy ensi-iltayleisöön päätymiseen näin huonolla teoksen tuntemuksella johtuu siitä, että satun olemaan vaatimattoman kunnallispoliittisen urani ansiosta Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan Teatterisäätiön edustajiston jäsen: kerran vuodessa meidät kutsutaan ensi-iltaan, ja tänä vuona kappaleena oli juuri Metsä. Kiitoksia kutsusta!


Työn perään

·

Ville Tietäväisen Näkymättömiin käsiin (WSOY 2011) on satsattu, ja se näkyy. Tietäväisellä on ollut taloudelliset rahkeet perehtyä tarinaansa perusteellisesti, myös paikan päällä. Myös kustantamo on satsannut teokseen ehkä enemmän kuin sarjakuvaromaaneihin on yleensä katsottu aiheelliseksi. Satsaus on ilmeisesti osoittautunut kannattavaksi, ja hyvä niin. Kirja on kiistämättömän lukemisen – ja ostamisen – arvoinen.

Tietäväinen piirtää tummin, maanläheisin sävyin tarinaa, joka voisi melkein yhtä hyvin kertoa Amerikkaan muuttavasta suomalaisesta siirtolaisesta 1900-luvun alkupuolella tai Ruotsiin muuttavasta suomalaisesta siirtolaisesta 1960–70-luvuilla. Köyhyyteen ja työttömyyteen sekä ympäristön painostukseen tympääntynyt perheenisä lähtee ulkomaille töihin. Heikosti kielitaitoista tulokasta stritataan silmään kaiken aikaa, raaka ja turvaton työ vaikuttaa terveyteen, kotona odottavan perheen elintason kohottamisyritykset tuntuvat valuvan kerta toisensa jälkeen hiekkaan. Vähitellen ikävä, ahdistus ja epäinhimilliset olot alkavat syödä myös miehen psyykeä.

Vaikka Tietäväinen pystyy hyvän pohjatyön ansiosta sitomaan tarinansa Marokon ja Espanjan nykytilanteeseen perin uskottavaksi, tarinassa on riittävästi ajattomuutta tekemään siitä kestävän klassikon, luullakseni.*

Tietäväinen saa lukijan pohtimaan myös Gibraltarin – Jabal Tāriqin (جبل طارق) – salmen merkitystä. Sen tiedetään olleen tuhansien vuosien ikäinen väylä maanosasta toiseen, reitti ihmisten ja kulttuurien hitaalle virralle pohjoiseen (ja aika ajoin eteläänkin). Nyt siitä halutaan tehdä Eurooppa-linnoituksen tarkkaan vartioitu, suljettu portti – portti joka vuotaa tarkoituksella, jotta pohjoisen ahneet sadistit saavat lisää nöyryytettäviä?

Kohtelivatko Euroopan neandertalilaiset samoin ensimmäisiä Homo sapienseja, jotka ajelehtivat puukanooteillaan ja hätävarapuunrungoillaan vaarallisen salmen yli etsiessään parempia elämisen mahdollisuuksia?

___

* Mikään ei ole niin hauskaa kuin lukea muutamankymmenen vuoden takaisten taiteen ammattilaisten tai harrastajien virheelliseksi osoittautuneita kuvitelmia siitä, mikä kestää aikaa ja mille nauretaan halveksivasti jo puolen vuoden päästä. Tulevaisuus, me olemme sinun vahingoniloasi varten!

 

Kadonneita levyjä

·

Taannoin tuli ikävä J. Geils Bandin vuonna 1984 ilmestynyttä albumia You’re Getting Even while I’m Getting Odd, josta olen aina tykännyt melkoisesti. Hämmentävää kyllä, näinkin nimekkään, isoille firmoille levyttäneen amerikkalaisbändin albumia ei niin vain löydykään: siitä on kyllä tehty cd-julkaisu, mutta vain Japanissa, eikä kovin isona painoksena. iTunesista löytyy bändin muu tuotanto, mutta ei tätä.

Vinyyliversio oli onneksi tallessa, ja nyt digitoituna cdr-levylle ja iPodiskoon. Videona maailmalta löytyy heikkolaatuisia versioita levyn ehkä heikoimmasta raidasta ”Concealed Weapons”, joten saatte nyt ihailla levyn kansikuvaa kuunnellessanne toista kahdesta suosikkiraidastani, tummasävyistä ”Tell ’em Jonesya”.

.

.
You’re Getting Even… oli seuraaja ennen kaikkea lavabändinä maineensa luoneen J. Geils Bandin suurimmalle hittialbumille Freeze–Framelle. Välissä oli kuitenkin tapahtunut paljon: yhtyeen laulusolisti Peter Wolf sai potkut ja onnistui saamaan ensimmäisestä soololevystään hitin vain muutamia kuukausia ennen bändin levyn ilmestymistä. Lauluntekijä/kosketinsoittaja Seth Justman ja rumpali Stephen Jo Bladd sinänsä pärjäsivät aivan hyvin laulajinakin, mutta ehkäpä tyylin liukuminen yhä enemmän moderniin 80-lukusoundiin ei sekään vedonnut bändin kantayleisöön? En tiedä. Minä tykkään levystä edelleenkin.

Mutta pistetään silti perään se bändin isoin hitti, jonka videolla (myös) Peter Wolf pääsee panemaan parastaan. Tässä on jotakin liikuttavan viatonta: ei tällaisia videoita kukaan enää nykyään kehtaa tehdä.

.

J. Geils Band – Centerfold by EMI_Music
.

Lauluhan on levytetty suomeksikin (olikos se Garbo?) ja Leevi & the Leavingsin ”Kyllikki” leikkii vähän samalla teksti-idealla.

 

Vaskinen taisto

·

Niin, perjantai-ilta kului torvisoiton parissa. Sekä romanialainen Fanfare Ciocărlia että serbialainen Boban i Marko Markovic Orkestar ovat tuttuja ennestään, ensimmäinen on nähty joskus Ilosaarirockissa ja jälkimmäinen Savoyssa. Silti Balkan Brass Battle -illan asetelma oli vinkeä: bändien välistä ”taistelua” käytiin esiintymällä vuoronperään. Ensin toinen soitti biisin ja vetäytyi sitten lavan sivustalle siksi aikaa, kun toinen tuli lavalle oman biisinsä ajaksi.

Vaikka homma ei taatusti ollut helppo miksaajalle – kummassakin yhtyeessä on toistakymmentä jäsentä, joten lavalla on hoidettavana hillitön liuta mikrofoneja – vaihdot sujuivat melkoisen näppärästi lennossa, hyvässä hengessä. Molempien orkesterien musiikissa on riittävän paljon yhteisiä aineksia, joten kokoon saatiin vallan toimiva musiikillinen kaari. Ciocărlia soitti ehkä vähän jatsimmalla otteella – vaikka settiin kuului ”Caravanin” ohella myös mainiolla Kings & Queens -levyllä kuultu posketon ryminä- ja laukkaversio ”Born to Be Wildista” – kun taas Markovicien yhtye otti homman vähän enemmän funkylla show-otteella (ja oli S:n suosikki). The Circusin sali oli täysi, yleisö innoissaan ja suuri osa tuntui tunnistavan molempien bändien biisit ensi tahdeista. Kunnon bailumeininki onkin oleellinen osa tällaista torvisoittoa, vaikka rytmit ovatkin kokemattomalle monesti vähän kimurantinpuoleisia, ja tempot melkoista laukkaa.

Lopuksi molemmat orkesterit tulivat lauteille kimpassa soittamaan pari biisiä yhdessä. Illan voittajaksi todettiin musiikki, ja yleisö. Oikeudenmukainen tuomio.

(Alkuillasta esiintynyt Bad Ass Brass Band jäi valitettavasti kokematta myöhäisen paikalle saapumisemme vuoksi. Toivottavasti uusia tilaisuuksia tulee.)

Sileä sentraalisantra

·

En voi väittää seuranneeni Saden uraa kovinkaan tarkkaa: vahvimmat mielikuvat ovat 1980-luvun puolivälistä Diamond Lifen ja tyylikkään LiveAid-esityksen ajoilta. Toisaalta yhtyeen* musiikki oli jo tuoreeltaan hillityn tyylikästä, soulahtavaa aikuispoppia, joten se on kestänyt aikaa paremmin kuin moni muu. Myös levyjen aikanaan vanhahtavalta tuntunut soundimaailma toimii edelleen paremmin kuin siihen aikaan muiden suosimat räikeät diskantit ja ylikorostuneet ja ylikaiutetut rummut. Tyylikkään hienostuneen svengailun osasi arvata toimivan hyvin vielä nykyäänkin, vaikka Hjalli ei olekaan erityisen ihanteellinen paikka musiikille koon tai akustiikan suhteen. Ja niin se totta vie toimikin, tosin ei ihan samalla tavalla kuin oletin.

Alkuun ihailin äärimmäisen hillittyä lavastusta, joka onnistui luomaan musiikkiin istuvan vaikutelman vähän intiimimmästä yökerhomiljööstä. Kappale kappaleelta alkoi kuitenkin osoittautua, ettei kaikki ole siltä miltä se ensin näyttää. Perkussio-, kosketinsoitin-, taustalaulaja- ja rumpukorokkeet lepäsivät hydraulisilla nostureilla, joiden ansiosta ne voitiin nostaa korkeammalle tai laskea lavan alle näkymättömiin, aina kunkin kappaleen tunnelman ja soitinnuksen mukaan. Valoja, videoita ja, ennen kaikkea, verhoja käytettiin tehokkaasti. Välillä vaikutelma oli melkein turhan musiikkivideomainen, mutta vain melkein. Muutenkin lavastus – tai välillä melkein lavan sisustus – pysytteli taitavasti tyylikkään puolella, vaikka ylettömyyteen olisi ollut vain vähäinen askel.

Soljuva musiikki pysyi kuitenkin pääasiana, vaikka takanamme istunut ja tuon tuostakin innokkaasti ääneen meininkiä kommentoinut seurue oli ehkä eri mieltä. Hjallin akustiikka puuroutti permannon takaosaan ääntä sen verran että Sade Adun hymisevä altto hukkui välillä säestykseen, mutta enimmäkseen soundipolitiikkakin toimi hyvin, erinomaisen tyylitajuisen kahdeksanhenkisen yhtyeen ansiosta. Toisinaan olisi voinut toivoa hieman rohkeampia irtiottoja levytetyistä sovituksista, mutta tämäntyylisessä musiikissa se tarkoittaa kovin helposti ainoastaan pidempiä ja turhempia sooloja, joten ehkä oli parempi pitää kiinni hyväksi havaituista arreista… Muutaman kappaleen loppuvenytys tai välisoitto tai taustalaulajien hiphopahtava ”kamaanevribadi”-yleisönlaulatus meni vähän turhan pitkäksi, koska laulajattaren piti ehtiä vaihtamaan sen aikana asuaan. Muuten ei valittamista. Settiin oli mahdutettu oleellinen materiaali yli kahdenkymmenenviiden vuoden ajalta, vain ”Hang On To Your Lovea” jäin kaipaamaan. Mutta lempparibiisini ”Smooth Operator” toki soitettiin, joten en valita. Hieno konsertti-ilta.

Ja tänään sitten jotakin aivan muuta.

___

* Kyse on tosiaankin kvartetista, vaikka nigerialaissyntyinen laulaja Helen Folasade Adu hallitseekin promokuvia ja levynkansia. Minullekin selvisi vasta taannoin, että kitaristi/saksofonisti Stuart Matthewman, basisti Paul Denman ja kosketinsoittaja Andrew Hale ovat olleet mukana alusta alkaen täysivaltaisina jäseninä.

Epäoikeudenmukaista olla elossa

·

Uudessa New Scientistissä (lokakuun 29. päivän numero tuli vaihteeksi ajallaan, eikä viikon–parin perästä) on mielenkiintoinen aukeaman juttu, jonka mukaan (erityisesti) Israelissa on viime vuosina käyty monta oikeudenkäyntiä, jossa kehitysvammainen henkilö on nostanut syytteen lääkäriä vastaan siksi, että lääkäri ei ole suositellut hänen vanhemmilleen aborttia, vaan on antanut kantajan syntyä.

Tällaisia oikeudenkäyntejä on erityisen paljon nimenomaan Israelissa monestakin syystä. Ensinnäkin maan lääketiede on varsin korkealla tasolla, ja laajat sikiötutkimukset ovat yleinen käytäntö. Monet kehityshäiriöt voidaan todeta jo varhaisessa vaiheessa, joten vanhemmilla on mahdollisuus harkita aborttia. Jos lääkäri ei huomaa tai jättää kertomatta jostakin sellaisesta ongelmasta jonka pitäisi olla havaittavissa, hänen voidaan katsoa laiminlyöneen tehtäviään. Vauraassa maassa on tietenkin myös mahdollista saada melkoisen isoja korvauksia, jotka helpottavat vamman kanssa toimeentulemista koko loppuelämän ajan.

Toinen syy on, että israelilaiset ovat tavallista alttiimpia perinnöllisille sairauksille. Vaikka maahanmuuttajien osuus väestöstä saisi perssuomalaiset kakkimaan alleen, monet tulokkaatkin ovat peräisin perin sulkeutuneista yhteisöistä, jotka eivät ole juurikaan sekoittuneet ympäröivien väestöjen kanssa. Monet perinnölliset sairaudet ilmenevät vasta silloin, jos ”viallisen” geenin saa sekä isältään että äidiltään. Lähi-Idässä on muutenkin harrastettu paljon lähisukulaisten keskeisiä avioliittoja, eikä kyse ole pelkästään konservatiivisista juutalaisyhteisöistä: perinnöllisten tautien kasautuminen riepoo yhtä lailla myös Israelin kristittyä ja beduiiniväestöä.

Joissakin konservatiivisissakin uskonnollisissa yhteisöissä on tämän vuoksi joustettu perinteistä ja sallittu sekä sikiötutkimukset että abortti, mikäli syntyvä lapsi esimerkiksi sairastaisi kystistä fibroosia. Israelin terveysviranomaiset ovat ottaneet järkevältä tuntuvan asenteen, joka ei tuomitse sisäsiittoisia avioliittoja: ”Mene kaikin mokomin naimisiin serkkusi kanssa, mutta ole perillä riskeistä.”

Sisäsiittoisuus on vanha ongelma myös Suomessa, vaikka tilanne ei olekaan koskaan päässyt niin vakavaksi kuin Israelissa: olemme peräisin kahdesta pienestä populaatiosta Pähkinäsaaren rauhan rajan kahdelta puolelta, ja myös meillä on suosittu avioliittoja mieluummin oman kylän väen kuin vieraiden kanssa. Monien harvinaisten perinnöllisten sairauksien maailmankartalla näkyy iso kasauma jossakin Pohjanmaan kunnassa ja muutama tapaus Pohjois-Amerikassa tai Australiassa: niillä seuduilla, joihin sisäsiittoiset suomalaiset ovat asettuneet ja pariutuneet kotiseudun tyttöjen ja poikien kanssa.

Sikiöseulontojen sopii siis yleistyä. Tämä maailma ei kaipaa lisää väkeä, mutta syntyvistä soisi suuremman osuuden olevan ihmisiä, jotka voivat olla vilpittömästi onnellisia siitä että ovat syntyneet, ja tietävät olevansa toivottuja.