Mitä kasarinostalgiaan tulee, taannoin sattui kohdalle 80-luvun alkupuolella vaikuttaneen Siberia-yhtyeen pari vuotta sitten ilmestynyt kokoelmalevy. Kyllä näitä lauluja kehtaa kuunnella edelleenkin. Tämä ”Älä sano että rakastat minua” -nauhoitus on peräisin Hittimittari-ohjelmasta vuodelta 1985.
.
Gummeruksen syyskatalogista löytyy ensimmäinen minun heille tekemäni suomennos, Ernest Clinen Ready Player One. Loppujen lopuksi kirja piti alkuperäisen nimensä ja alunperin vasta ensi vuoden puolelle suunniteltua julkaisua siirrettiin aikaisemmaksi. Mainiota.
Kyseessä on vallan vinkeä kirja: 2040-luvulle varsin dystooppiseksi rapistuneisiin Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina, jonka kantavana ideana on hillitön fiksaatio 1980-luvun populaarikulttuuriin – musiikkiin, elokuviin ja, ennen kaikkea, tietokonepeleihin.
Itsellänikin on jonkinlainen kasarifiksaatio ennen kaikkea musiikin suhteen ja pelasin minä 80–90-lukujen taitteessa ja vähän sen jälkeen muutamia pelejäkin, mutta mielenkiintoista kyllä minä kuuntelin enimmäkseen ihan eri musiikkia ja pelasin eri pelejä. Silti suuri osa kirjan mainitsemista nimistä oli vähintäänkin ohimennen tuttuja, tutumpia kuin olisin ehkä halunnut tunnustaakaan: en ole koskaan nähnyt esimerkiksi Ghostbustersia tai Sotaleikkejä tai pelannut Pac-Mania, ja kasari-listapoppikselle tai -tukkaheville nyrpistän edelleenkin nokkaa muutamia poikkeuksia (esimerkiksi Prince) lukuun ottamatta, mutta silti ne olivat riittävän tuttuja soittaakseen melkoisen montaa kelloa. En tiedä, syntyykö nykyhetken populaarikulttuurista yhtä yleissivistyksellistä kulttuuriperintöä, vai onko kaikki fragmentoitunut niin paljon kuin itse kuvittelin kasaripopulaarikulttuurinkin fragmentoituneen.
Mutta kyseessä oli oikeastaan hurmaavan viehättävä kirja suomentaa, siitäkin huolimatta että jouduin penkomaan paljon tavallista enemmän kaikenlaista pientä nippelitietoa (ja turvautumaan pelisanaston suhteen itseäni kokeneempiin). Oikeastaan tekisi mieli heittäytyä pitkästä aikaan pelaamaan… jotakin. En tiedä mitä. Yritykseni palata 90-luvulla harrastamieni lentokonesimujen pariin on töksähdellyt, koska nykyajan simulaatiot vanhoista mäntämoottoritaistelukoneista ovat niin sofistikoituneita, että niissä pitäisi osata oikeasti lentää. Ammuskelupelit eivät juuri viehätä edes ajatuksena, vaikka Doom kakkosta ja Duke Nukemin ekaa versiota tuli aikoinaan pelattua koko lailla paljon. Hakusessa olisi enemmänkin jotakin ongelmanratkaisutyyppistä – no, jotain sellaista kuin monet 80- ja 90-luvun seikkailupelit. Tai mainio avaruusparodiapeli Space Quest. Tai saman firman Leisuresuit Larry in the Land of Lounge Lizards.
Vaikka kyllä minä haluaisin myös kunnollisen purjelaivasimulaation. En tiedä, onko niitä edes olemassa?
Muutama vuosi sitten olin ajamassa yksinäni kohti Muusikoiden.netin jokakesäistä tapaamista. Auton perään oli lastattu basso ja vahvistin, ja edessä oli pari päivää musiikin kuuntelemista ja soittamista. Siitä syystä olin tyytyväinen löytäessäni radiosta kanavan, josta ei tullut musiikkia, tai tavallaan tuli. Kuuntelin toista tuntia vastikään Einari Vuorela -runopalkinnon saaneen Johanna Venhon haastattelua, jossa hän puhumisen lisäksi lausui tekstejään ennen kaikkea Yhtä juhlaa -kokoelmasta. Niissä oli hyvinkin paljon musiikkia.
Itse olen huono lukemaan runoja, ellei niihin liity musiikkia. Johannankin tekstit toimivat minulle paremmin lausuttuina, organisoituna äänenä. Yhtä kaikki, hän on yksi niistä nolostuttavan harvoista kirjailijoista, jonka teoksia olin lukenut jo ennen kuin tapasimme ensi kertaa. Useimpien viime vuosien kirjailijatuttujen kohdalla kaihertaa jossakin mielen pohjalla pieni nolouden tunne, etten ole saanut aikaiseksi tai kerinnyt lukea ilmeisen fiksun ja sympaattisen tyypin ilmiselvästi kiinnostavaa tuotantoa. (Aivan niin, aika harvat heistä ovat puolestaan lukeneet minun kirjojani, mutta silti…)
Johannan ensimmäinen romaani Syntysanat (WSOY 2011) kiinnosti jo kalevalaisesti soivalta nimeltään. Pohjimmiltaan pienen kirjan tarina on hyvin yksinkertainen: Kohtuullisen nimekäs kirjailija, elämänmuutosta kaivatessaan, asettuu kodiksi pienen kylän vanhaan, autioon pappilaan. Naapuritalossa asuu nuorena leskeksi jäänyt kolmen kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, joka kyllä tietää kirjailijan, on lukenut tämän kirjan ja käynyt pohtimaan oman elämänsä ratkaisuja kirjan henkilöiden ratkaisujen kautta. Molemmat kyräilevät toisiaan, kyttäävät toisiaan, jopa vakoilevat toisiaan, ennen kuin uskaltautuvat puhumaan toistensa kanssa. Maailmojen kohtaaminen nostaa pintaan molempien kaipuun toisenlaiseen elämään, epäilyksen tekemistään ratkaisuista ja surun niiden seurauksista. Tai onnen: eivät kaikki ratkaisut ole suinkaan epäonnistuneita, vääriä, harhaan johtaneita. Pintaan nousee myös vanhaan pappilaan liittyvä tragedia parinkymmenen vuoden takaa.
Kulttuurikaupunkeja kiertäneen kirjailijan ja pienessä kylässä lapsiperheen arkea pyörittävän yksinhuoltajan kohtaamisen asetelmassa liikutaan aika lähellä kovin perusteellisesti kynnettyjä vesiä, mutta Syntysanat kyllä onnistuu välttelemään stereotypioita ja tekemään kaksikosta – ja molempien läheisistä – inhimillisiä, aidon tuntuisia, uskottavia. Tavallaan he ovat saman henkilön kaksi puolta, kaksi erilaista tietä, jotka lähtevät samasta risteyksestä ja siellä monta vuotta sitten tehdystä valinnasta. Yksinhuoltajan riesana roikkuva kiittämätön, dementoituva äiti tuo mukaan teemoja, joita itsekin sivuilin Muurahaispuussa. Loppuratkaisussa on vääjäämättömyyden tuntua, arvattavuutta, mutta eihän tämä olekaan mikään dekkari eikä tämän kirjan tarkoitus ole yllättää lukijaa odottamattomilla käänteillä. Ihmisen kokoinen pieni tarina kohtaamisesta ja elämän valinnoista – sekä uusista eteen tulevista valinnan mahdollisuuksista.
1970-luvulla radion musiikkitarjonta ylsi klassisen, jazzin ja iskelmämusiikin ohi muihin musiikkityyleihin ehkä muutaman tunnin ajan viikossa. Siitäkin ajasta valistuneet toimittajat katsoivat asialliseksi käyttää merkittävän ajan kuulijoiden valistamiseen omasta mielestään hienommalla musiikilla.
Tästä syystä inhoan edelleenkin jazzrockia ja fuusiojazzia, minkä lisäksi iloitsen siitä, että nykyradioiden brežneviläisten soittolistojen ansiosta maahan on kasvamassa iskelmähtävää poprockia ja mollipateettista klasarimetallia inhoava sukupolvi.
Sittemmin olen kyllä kohdannut muutamia ihan kuuntelukelpoisia sävelmiä inhoamieni tyylilajien puitteissa. Jossakin vaiheessa minulla oli tapana vitsailla, että ne molemmat on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman LP-levyn ykkös- ja kakkosraidoiksi. Tässä numero yksi.
.
.
Elämänsä viime vuosina täysin deekikselle joutuneen Jaco Pastoriuksen ”Bass of Doom” -lempinimen saanut soittopeli onnistuttiin muuten paikantamaan muutama vuosi sitten ja restauroitiin soittokuntoon. Se näyttää nykyään aika erilaiselta kuin Pastoriuksen aikana, koska joku – luultavasti Jaco-setä itse – oli hakannut lankun kappaleiksi ja kokoaminen vaati tuekseen kansivaneria. Joten nykyään se on oikein tyylikkään ja uuden näköinen Fender Jazz Bass.
Näin itse Pastoriuksen livenä hänen viimeisinä vuosinaan Roskildessa. Ei, kokemus ei ollut elämää suurempi. Lähdin kesken kaiken pois kuuntelemaan jollakin toisella lavalla jotakuta toista bändiä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Jimi Hendrixin kitarariffien soittaminen säröbassolla on pelkkä hupaisa treenikämppäkuriositeetti, ei mielekästä musiikkia konsertissa soitettavaksi.
Like kustannus täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Olen ollut tekemisissä firman kanssa jotakuinkin alusta alkaen, ja kirjoitin asiasta vanhaan blogiin aikoinaan Liken ollessa vasta yhdeksäntoistavuotias. Pistetäänpä vielä tännekin. Tästä tulee pitkä blogahdus…
(Korjasin ja päivitin pari silmiin sattunutta asiaa. Mutta pääosin teksti on kuuden vuoden takaa.)
Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti ”ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta”. Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta. Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.
Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.
Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.
Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä…
* * *
1990-luvun puoliväliin mennessä Liken toiminta oli kasvanut ja ammattimaistunut. Limeksen nurkista oli muutettu ensin Vironkadulle (siihen nykyiseen notkelmakohtaan, joka vielä 1800-luvulla tunnettiin nimellä Paskalampi) ja sitten Kulmakadulle. Suurin osa firman perustaneesta, opiskelleesta kaveriporukasta oli hajautunut muille aloille duuniin. Hannu oli edelleen täysipäiväisesti (ja vähän ylikin) mukana, samoin Timppa. Firmaan tuli töihin nuorempaa väkeä, viihtyi pari vuotta, jätti jälkensä toimintaan ja siirtyi sitten muualle. (Esimerkiksi sittemmin kirjailijana menestynyt Katja Kallio ja televisiotoimittajanakin vaikuttanut Henrik Laine.)
Osakkaana pidin firmaan yhteyttä, kävin yhtiökokouksissa ja bileissä, tein joskus sekalaisia hanttihommiakin. Joskus vuoden 1995 lopussa Hannu yllättäen soitti ja kysyi minua kääntämään Cristopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkertaa. En tiedä, mistä olin tullut hänen mieleensä. Olin toki kirjoittanut musiikista paljonkin Rumbaan. Luulin silloin, että hän oli nähnyt muutamaa vuotta aikaisemmin väkertämäni Robert Johnson -käännöksen, mutta myöhemmin selvisi ettei hän ollut tiennyt mitään sen olemassaolosta.
No, puolityötön toimittajanretku (jota hommaa inhosin: se geneettisestä ammatinvalinnasta) oli tietenkin halukas heittäytymään toisenlaiseen duuniin. Haaste osoittautui paljon hankalammaksi kuin olin osannut kuvitellakaan ja vei tolkuttomasti aikaa. Mutta syntyi lopulta, ja ensimmäinen käännöstyöni julkaistiin syyskuussa 1996, vähän yli kymmenen vuotta sitten. Rokkitähtielämäkerrat eivät olleet tähän aikaan kovinkaan yleisiä ja Cobainin kuolemasta oli vain kaksi vuotta, joten kirja sai melkoisesti huomiota, jota säteili kääntäjäänkin. Minua haastateltiin Radiomafiaan ja Jyrkiin. Arvostelijat eivät olleet erityisen ihastuneita kirjasta eivätkä sen käännöksen laadusta, mikä tipautti sopivasti maan pinnalle. Ura oli kuitenkin urkenemassa, ja työstin parhaillaan ensimmäistä Philip K. Dick -suomennostani kirjasta Time Out Of Joint, joka kulki pitkään pressitiedotteissa nimellä Nyrjähtänyt aika. Onneksi ennen kirjan valmistumista minulle selvisi että kyseessä oli sitaatti Hamletista, joten painettuun versioon saatiin nimeksi paljon asianmukaisempi On aika sijoiltaan.
Julkaisuja alkoi tulla lisää: muusikkoelämäkertoja, lisää Dickiä,… välillä kirjojen kääntäminen jäi sivutoimeksi, kun onnistuin saamaan ”oikean” työpaikan silloisessa Brossco Systemsissä, missä käänsin ja lokalisoin manuaaleja, ohjelmia ja mainosmateriaalia mm. Applelle ja Adobelle. Oikean, hyvähenkisen työyhteisön jäsenenä oleminen oli upeaa vaihtelua kotona yksin nyhjäämiselle – ja säännöllisemmät tulot auttoivat kummasti purkamaan kasautuneita velkoja. Elämäntilanteeni alkoi olla muutenkin muuttumassa toisenlaiseksi. Kun Hannu soitti minulle kevättalvella 1999, kyse ei ollutkaan taas yhdestä käännöshankkeesta: hän tarvitsi konttorille taittajaa ja kustannustoimittajaa. Niitä hommia olin tehnyt ennenkin satunnaisesti, nyt oli tarjolla pysyvämpi kiinnitys. Siirtyminen ”omaan” firmaan ja mieluisammat, vaihtelevammat hommat saivat sanomaan kyllä.
* * *
Viihdyin Liken konttorihommissa parisen vuotta. Tein kirjojen taittoja (pari kanttakin), kustannustoimitin, luin käsikirjoituksia, toimin mikrotukihenkilönä ja niin edelleen. Viihdyin mukavassa työyhteisössä. Muutaman kerran jäin kuitenkin ”virkavapaalle” täysipäiväiseksi kääntäjäksi ja huomasin viihtyväni vieläkin paremmin. Elämäntilanteeni oli nyt perin toisenlainen kuin aikaisemmin – olin vastikään mennyt naimisiin ja eräänlainen virtuaalityöyhteisö oli syntynyt myös kääntäjäkollegoiden kesken – joten lopulta ”virkavapaa” piteni epämääräisen mittaiseksi ja palasin konttorihommiin vain kuukauden ajaksi paria vuotta myöhemmin, kun taittotyöhön tarvittiin heinäkuun sesonkikaudeksi kiireapulaista.
Konttorilla istuessa oli tullut Hannun kanssa puhetta Robert Johnsonista, ja minulle selvisi että hänelle selvisi vasta nyt, että käännös tosiaan oli olemassa. Minä puhaltelin työstäni pölyt, editoin sitä parhaan taitoni mukaan ja Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä saatiin painoon. Eräs ympyrä sulkeutui käännösurani osalta, ja melkoisen hyvin kaupaksi käynyt teos avasi ehkä osaltaan markkinoita myös myöhemmille bluesin ja muun juurimusiikin tekijöihin liittyvälle kirjallisuudelle.
Freelancer-kääntäjänä en tietenkään ole sidottu tekemään työtä vain yhdelle kustantajalle, ja pikku hiljaa töitä alkoi tulla muualtakin. Nemo oli tarjonnut Jalokivivarkaan tunnustuksia ensin Lindholmin Jussille, joka kuitenkin oli sillä hetkellä täystyöllistetty. Niinpä Jussi ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä Espalla SKTL:n kojulle, jossa minä olin päivystäjänä, ja vei minut Nemon kojulle neuvottelemaan. Kuulin bändikaverilta, että Johnny Kniga etsi rockia tuntevaa suomentajaa Red Hot Chili Peppersin historiikille, lähetin sähköpostia Jaskalle, ja tuttu mies palkkasi minut hommaan. Kariston väki etsi Sean Stewartin Kehä-romaanille sf:ää ja rockmusiikkia tuntevaa suomentajaa SKTL:n jäsenhakemistosta ja löysi minut. Useimmat näistä ovat poikineet myös myöhempiä hankkeita. Jossakin vaiheessa huomasin, etten ollut tehnyt Likelle yhtään käännöstä pariin vuoteen. Ei sillä etteikö muutamista projekteista olisi käyty keskusteluja, ne eivät vain aikataulu- tai muista syistä olleet johtaneet sopimukseen.
Omat 2000-luvun kirjani ovat kuitenkin kaikki ilmestyneet Likeltä. Se tapahtui oikeastaan varsin luonnostaan enkä oikeastaan edes ajatellut lähteä etsimään kustantajaa muualta. Paitsi että minulla oli lafkaan vanhoja yhteyksiä ja paljon tuttuja ihmisiä, se oli muun tuotantonsa ja profiilinsa osalta myös erinomaisen sopiva taho sekä Kotistudiolle että tieteisromaaneille.
* * *
Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: ”Äh, ei tää oikein toimi.”
Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua – mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: ”Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan.” Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.
Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten (”Sinä kiusaat minua.”) oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden – siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: ”Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?” Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.
Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta – olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: ”Tässä vois olla vähän lisää äksöniä.” Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).
Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä ”Aleksandria-romaaniksi”, mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli ”Aleksandria 391 jKr.”, mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.
Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena – mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään – erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.
Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada…)*
Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa – mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä uusiin tiloihin Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.
Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.
Muuten muutokset olivat kustantamon puolella – ainakin minun nähdäkseni – varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus eräänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: ”Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!” Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.
Kääntöpiiri syntyi samoihin aikoihin Liken kanssa 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan nais- ja kehitysmaa-aiheista kirjallisuutta. Itse päädyin firman kanssa tekemisiin aluksi lähinnä siksi, että sen perustajiin kuuluneen Leena Reimanin aviomies oli isäni vanha työkaveri ja naapuri. Minut palkattiin sitten pystyttämään vuoden 1990 tienoilla tietokonelaitteistoa, jolla tehtiin sittemmin myös Kääntöpiirin kirjojen toimitustyötä ja taittoja. Siihen aikaan skannerin ja taitto-ohjelman saaminen toimimaan ongelmitta keskenään ja kaiken muun kanssa oli vieläkin hankalampaa kuin nykyään. Uskokaa pois. Kaiken lisäksi systeemiin tuli ongelmia juuri Kiinan-matkalle lähtöäni edeltävänä iltana, joten singahdin Korsosta Kumpulaan selvittämään asiaa. Jos oikein muistan, saimme homman suurin piirtein selvitettyäkin, peräti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen.
Kääntöpiirin alkuperäiseltä porukalta alkoi muiden töiden ja tekemisten vuoksi veto loppua 1990-luvun lopulla ja firma oli vajoamassa pöytälaatikkoon. Naiskustantamon avuksi tuli kuitenkin jonninmoista yhteistyötä koko ajan harrastanut mieskustantamo Like, ja osti yhtiön.
(Liken pitkäaikainen maine ”mieskustantamona” perustuu erään tarinan mukaan erääseen tapahtuma-ilmoitukseen, jonka loppulauseeksi oli kirjoitettu ”Kaikki halulliset tervetuloa!” – paitsi että lyöntivirheen takia siinä lukikin ”Kaikki kalulliset tervetuloa!” Tarinan mukaan kyseisen ilmoituksen laatija oli Liken alkuaikojen puuhamies ja nykyinen elokuvamoguli Mika Siltala.)
Kääntöpiiri pysyi muutamia vuosia erillisenä yhtiönä, ja sitä vetänyt kustannustoimittaja Kaisa organisoi toimintaa ja kirjoja ideoimaan osin Liken porukasta ja osittain muista kiinnostuneista koostuneen työryhmän, joka kokoontui parin kuukauden välein juttelemaan, kehittelemään ideoita ja kommentoimaan luettaviksi saamiaan potentiaalisia käännöshankkeita. Tämän työryhmän aikoja muistelen vilpittömällä kaiholla. Ajatusten ja ideoiden heittely kiireettömässä, paineettomassa ja hengeltään upeassa porukassa viinin ja pikkupurtavan lomassa oli juuri sellaista, mitä kulttuuritoiminta voi parhaimmillaan olla: usein puhe johti myös tekoihin. Olin muuten parin vuoden ajan myös Kääntöpiiri Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mikä kuulostaa komeammalta kuin onkaan. Papereihin tarvittiin nimi ja minä olin – Liken silloisena taittaja/kustannustoimittajana – näppärästi paikalla.
Näiden aikojen hankkeita oli myös suomentaa Alison Bechtelin mainiota sarjakuvaa Dykes To Watch Out For, johon ystäväni Eva oli tutustuttanut minut vähän aikaisemmin. Käännös ei ollut omani (Stina Grönroos teki taatusti parempaa työtä kuin mihin minä olisin pystynyt) mutta minulla oli panokseni sarjan ensimmäiseksi tarkoitetun albumin materiaalin valinnassa. Niin, ja albumin suomenkielisessä nimessä, jota pallottelimme Evan kanssa sähköpostitse, kunnes päädyimme molempien mielestä kelvolliseen versioon. Pitkäänhän pressimateriaalissa pyöri nimiversio Varokaa! Lesboja liikkeellä! joka on ehkä jossain määrin väärin tulkittu väännös alkuperäisestä nimestä: ensimmäiset DTWOF-piirroksethan olivat yksittäisiä ”muotokuvia”, joissa oli sitten nimi ja runonsäe. Tältä pohjalta parempi suomennos olisi ehkä ollut Huomionarvoisia lesboja, mutta sekään ei tuntunut sitten oikein toimivalta. Pallottelumme päätyi sitten nimeen Lepakkoelämää, mitä on ihmetelty myös Alison Bechtelin blogissa, ja missä nimen merkitys on myös selitetty. Albumi ei sitten myynyt kovinkaan hyvin, mikä on sääli. DTWOF on hieno sarjakuva. Onneksi sitä on pystynyt seuraamaan Alison Bechtelin blogin kautta.
Kääntöpiirin nimissä julkaistiin muutakin, erittäin laadukasta kirjallisuutta Liken hoivissa tapahtuneen muutaman vuoden mittaisen uudelleen elpymisen myötä. Vähitellen toiminta kuitenkin hiipui ja yhtiö sulautettiin lopullisesti Likeen. Harmi, mutta minkäs teet. Firman molempien toimintakausien kirjoja on kuitenkin edelleen saatavissa Liken kautta, joten Kääntöpiirin kohtalo on sentään vähän parempi kuin monella muulla pienkustantamolla. Alkuperäisen Kääntöpiirin puuhaihmisiin kuulunut Leena Reiman pyörittää nykyään hienoa Pieni Karhu -lastenkirjakustantamoa, jolle minäkin Liken konttoriaikoinani tein jonkin verran taittohommia. (Aivan erityisesti on jäänyt mieleen Shel Silversteinin kirja Antelias puu, jota taitoin pala kurkussa ja kyynel silmässä. Kirjan lukeneet kyllä tajuavat, miksi.)
___
* Minullekin selvisi vasta taannoin, että Hesarin esikoiskirjailijapalkintokilpailuun pitää kustantajan erikseen ilmoittaa jokainen siihen mukaan haluttava teos.
Suomentajakollega Johanna Vainikainen-Uusitalo totesi kerran viisaasti:
Tolkienin Taru Sormusten herrasta on tieteisromaani, koska kielitiede on tiede.
China Miévillen Embassytown (Macmillan/Pan 2011) on tieteisromaani, jos kielifilosofia on tiede.
Eletään kaukaisessa tulevaisuudessa pienessä ihmiskunnan siirtokunnassa planeetalla, jossa ihmisyhteisö on täysin riippuvainen ”isännistä”, paikallisesta älykkäästä elämänmuodosta, ja heidän biotekniikastaan. Isäntien kanssa kommunikointi vaatii sitä varten erityisesti kasvatettuja – itse asiassa sitä varten erityisesti jalostettuja – ihmispareja, ”lähettiläitä”. Lisäksi isäntien kanssa kommunikointi vaatii vähän vähemmän huomiotaherättävän ihmisjoukon: vertaukset. Kuten esimerkiksi tytön, joka satutti itsensä pimeässä ja söi mitä hänelle annettiin. Isäntien kieli on hyvin konkreettista, eivätkä he kykene sanomaan asioita, joita ei ole tai ole ollut olemassa: valehtelemaan. Ymmärtääkseen ihmissiirtolaisten elämää heidän on saatava, edes kerran, konkreettisesti kokea tyttö, joka satutti itsensä pimeässä ja söi mitä hänelle annettiin.
Samaisesta tytöstä tulee, vuosia ja matkoja myöhemmin, yksi keskeisistä tekijöistä, kun planeetalle saatuu aivan uudenlainen lähettiläspari, jonka yrityksillä kommunikoida isäntien kanssa on täysin odottamattomat, ja ihmissiirtokunnan kannalta hengenvaaralliset seuraukset.
Miéville ei selitä kaikkea läpi, eikä ole tarviskaan. Moni kirjan alkupuolella hämmentänyt termi tai ilmiö saa kyllä selityksensä myöhemmin, ohimennen. Silti Embassytown tuntuisi vaativan samaa, mikä aukaisi minulle Toiset: teksti pitäisi suomentaa, tai ainakin lukea se hyvin perusteellisesti pari lisäkertaa. Tarina kyllä toimii kerta-ahmaisullakin, mutta hyvän romaanin lailla siinä tuntuisi olevan tasoja, avautumia, ajatuspolkuja vielä monelle lukukerralle.
Jossakin mielessä Andrew Stantonin ohjaama elokuvaversio John Carter on hyvinkin uskollinen… öh, sille kirjalle johon se on perustuvinaan. Vaikka Edgar Rice Burroughs ei suinkaan keksinyt vauhdikkaita nuorisoseikkailuja, jossa ritarihyveet (ennen kaikkea miekat!) ja scifi/fantasia-ainekset ovat rytisevinään sulassa sovussa, missä hyvät ovat tosi hyviä ja pahat tosi pahoja, missä naiset ovat kauniita ja heille väärän miehen kanssa avioituminen on kuolemaankin pahempi kohtalo, hän kuitenkin popularisoi ja elvytti perinnettä juuri siinä länsimaisen historian vaiheessa, jolloin media (ja mediayhtiöt) olivat riittävän moderneja levittääkseen sanomaa laajaan osaan maailmaa. John Carter on kolmiulotteisuudestaan huolimatta perin yksiulotteinen rytinäseikkailu, kuten, pohjimmiltaan, Burroughsin alkuperäiset Mars-kirjatkin. Luin muutama vuosi sitten jokusen Mars-kirjan uudelleen, monen vuosikymmenen jälkeen, ja kyllähän ne olivat vähän paremmin säilyttäneet lumoaan ja sense of wonderiaan kuin avoimen rasistiset, luokkatietoiset ja brittiläisen ylimieliset Tarzanit.
Visuaalisesti John Carterissa on puolensa: viime vuosikymmeninä niin muodikas messinki- ja rataspitoinen steampunk-estetiikka toimii Barsoomin maailmassa varsin hyvin, joskin S. kiinnitti huomiota puuttomassa maailmassa kiitävän lentoaluksen todella kauniiseen ja laadukkaaseen puulankkukanteen. Tharkit olivat oikeastaan aika vaikuttavia. Samoin lentoalukset. Kolmiulotteinen kuva tosin teki taistelu- ja rytinäkohtauksista entistäkin sekavampia. Mars-kirjoja lukemattomille ”juoni” on tietysti aika käsittämätön, Mars-kirjoja lukeneita enimmäkseen ärsyttänee, että käsikirjoitukseen on pitänyt sulloa parin sarjan kirjan ainesten lisäksi kaikenlaista muista viime vuosikymmenien fantsuelokuvista lainailtuja latteuksia. Burroughsin viktoriaanisia sukupuoliroolikäsityksiä on tosin ruuvattu ns. modernimmiksi, mutta se ei riitä eikä auta pelastamaan elokuvaa.
Olisin saattanut olla tästä innoissani, jos olisin nähnyt tämän viisitoistavuotiaana. Ehkä.
Joskus 1990-luvulla olin täydellisen tympääntynyt särökitaramusiikkiin. Sitä oli tullut kuultua ihan liikaa, ja 1980-luvun lopun tiluliluakrobaattinen tukkametalli olisi joka tapauksessa saanut inhoamaan särökitarointia kenen tahansa, jolla on korvat. Olkaa kiitollisia, jos kyseinen trendi jäi teiltä väliin.
No, poikkeuksia kyllä oli. Kunnon survontamättökitarasoundi kyllä meni siinä missä sellainen rock’n’roll-kevytroso vain haukotutti. Clawfinger, Rage Against The Machine,… ja Sepultura. Kaikki kolme tuli itse asiassa nähtyä livenäkin samalla reissulla Roskildessa vuonna 1995.
Yhdessä vaiheessa minulla oli vakiohoitokeino vitutukseen: lähdin kävelylle, valitsin sellaisen reitin missä oli mahdollisimman vähän suojateitä (etten epähuomiossa jäisi auton alle), korvalappustereoihin Roots-albumi soimaan KOVAA. Yleensä hyvä mieli ja huumorintaju palasi viimeistään viidenteen raitaan päästessä, ja tästä maailmanmetallirallatuksesta tulee hyvä mieli vielä nykyäänkin. Videokin on hauska, en ollut sitä ennen nähnytkään.
.
”I’m portuguese, and i understand shit off what they are saying. Fuck it, head banging time!!!” sanoo videon kommentoija. I second that emotion.
