Jossakin mielessä Andrew Stantonin ohjaama elokuvaversio John Carter on hyvinkin uskollinen… öh, sille kirjalle johon se on perustuvinaan. Vaikka Edgar Rice Burroughs ei suinkaan keksinyt vauhdikkaita nuorisoseikkailuja, jossa ritarihyveet (ennen kaikkea miekat!) ja scifi/fantasia-ainekset ovat rytisevinään sulassa sovussa, missä hyvät ovat tosi hyviä ja pahat tosi pahoja, missä naiset ovat kauniita ja heille väärän miehen kanssa avioituminen on kuolemaankin pahempi kohtalo, hän kuitenkin popularisoi ja elvytti perinnettä juuri siinä länsimaisen historian vaiheessa, jolloin media (ja mediayhtiöt) olivat riittävän moderneja levittääkseen sanomaa laajaan osaan maailmaa. John Carter on kolmiulotteisuudestaan huolimatta perin yksiulotteinen rytinäseikkailu, kuten, pohjimmiltaan, Burroughsin alkuperäiset Mars-kirjatkin. Luin muutama vuosi sitten jokusen Mars-kirjan uudelleen, monen vuosikymmenen jälkeen, ja kyllähän ne olivat vähän paremmin säilyttäneet lumoaan ja sense of wonderiaan kuin avoimen rasistiset, luokkatietoiset ja brittiläisen ylimieliset Tarzanit.
Visuaalisesti John Carterissa on puolensa: viime vuosikymmeninä niin muodikas messinki- ja rataspitoinen steampunk-estetiikka toimii Barsoomin maailmassa varsin hyvin, joskin S. kiinnitti huomiota puuttomassa maailmassa kiitävän lentoaluksen todella kauniiseen ja laadukkaaseen puulankkukanteen. Tharkit olivat oikeastaan aika vaikuttavia. Samoin lentoalukset. Kolmiulotteinen kuva tosin teki taistelu- ja rytinäkohtauksista entistäkin sekavampia. Mars-kirjoja lukemattomille ”juoni” on tietysti aika käsittämätön, Mars-kirjoja lukeneita enimmäkseen ärsyttänee, että käsikirjoitukseen on pitänyt sulloa parin sarjan kirjan ainesten lisäksi kaikenlaista muista viime vuosikymmenien fantsuelokuvista lainailtuja latteuksia. Burroughsin viktoriaanisia sukupuoliroolikäsityksiä on tosin ruuvattu ns. modernimmiksi, mutta se ei riitä eikä auta pelastamaan elokuvaa.
Olisin saattanut olla tästä innoissani, jos olisin nähnyt tämän viisitoistavuotiaana. Ehkä.
Pahoittelen myöhäistä kommenttia, mutta itse pääsin vasta eilen näkemään tämän John Carterin. Itse asiassa vasta tästä blogista tajusin, että kyse ei ollut Teho-osaston(ER) John Carterista tehdystä leffasta 🙂
Pidin aikoinaan Mars-kirjoista paljon enemmän kuin Tarzaneista ja minua harmitti, ettei Mars-kirjoja ollut enempää. Olen tainnut viimeksi lukea ne joskus 10-15 vuotta sitten. Elokuva oli minusta ihan katsottavaa rymistelyä ja voisin mennä mahdolliset jatko-osatkin katsomaan, mikään ei kauhean pahasti häirinnyt katsomista. Vertailukohtana on Spielbergin Yksisarvisen salaisuus, joka tökki tosi pahasti Miloun amerikkalaisesta nimestä lähtien.