Tekijä: jPekka

Päältä kaunis

· Yksi kommentti ·

Kampin uutta kappelia on ylistetty taholla jos toisella. Vaikuttavan näköinen se onkin: muotoilu muodostaa makean antiteesin ympäristön muutaman sadan vuoden aikana syntyneille suorakulmaisuuksille. Tila on hieno sisältäkin: pyöreä, lämmin, kuin muna. Tai kohtu.

Valitettavasti epäonnistunut suunnittelu vesittää kappelin tarkoituksen hiljaisuuden satamana. Paikka nimittäin on kaikkea muuta kuin hiljainen.

Kokeilkaa itse. Käykää sisällä sellaisena aikana, jolloin paikalla on muutama muukin ihminen. Ulkomaailman äänet kyllä katoavat kuuluvilta varsin mukavasti, mutta eihän se mihinkään auta. Vaikka väki yrittää olla hiljaa, yrittää olla kopisematta, suhisematta, sihisemättä ja kahisematta, salin täysin ala-arvoinen akustiikka voimistaa kaikki äänet paksuksi, vellovaksi kohinaksi.

En edes halua kuvitella, mitä tapahtuisi jos joltakulta pääsisi vahingossa pieni pieru. Tai lipsahtaisi vaikka avaimet kädestä lattialle putoamaan. Kyseinen ihminen luultavasti häipyisi koko kaupungista häpeästä hehkuvan punaisena, ikuisesti traumatisoituneena.

Kappelin sisäseinät ovat puuta, akustisesti kohtuullisen hyvää materiaalia, mutta ne on hiottu sileäksi, tasaiseksi pinnaksi, joka synnyttää tilaan täysin hallitsemattomia, kerran toisensa jälkeen kimpoilevia kaikuja. Tilassa on ison hallin pitkä jälkikaiku, mutta pienen tilan akustinen hyökkäävyys. Tilan äänimaisema hyppii silmille erittäin häiritsevästi, ja ulkomaailman vaimentuminen oikeastaan vain korostaa sitä.

Pitkää jälkikaikua kuulee monissa varta vasten musiikille suunnitelluissa konserttisaleissakin, mutta siellä sillä on tarkoituksensa: se peittää joidenkin musiikkityylien soittajien rytmisen lahjattomuuden jälkiä siloittelemalla iskuja pehmeämmiksi, pyöreämmiksi, pidemmiksi ja vaisummiksi. Näin homma toimii (luultavasti aika hyvin) esimerkiksi Musiikkitalon suuressa salissa, jonne en kyllä menisi buukkaamaan mitään rytmisesti haastavampaa tai nopeampaa musiikkia.

Olisin toivonut, että Kampin kappeli toimisi omallakin kohdalla mukavana hiljaisena taukopaikkana kaiken keskustan hälyn, melun ja saastaisen ilman keskellä. Valitettavasti se ei siihen pysty.

Juurta jaksaen

·

Eilisilta tarjosi kaksikin vahvasti perinnepitoista musiikkikokemusta. Pertti Kurikan nimipäivät -yhtyeestä kertova dokumentti Kovasikajuttu on tietysti kuulunut jo pitkän aikaa ”tämä pitää nähdä” -elokuviin. Eikä se odotuksia pettänytkään.

Hetkittäin tämä elokuva herätti samoja tunteita kuin bändi keikalla: onko tämä sittenkään hyväksi näille tyypeille, vai onko neljä keharia vain nostettu lavalle ja elokuvaan meidän ns. terveiden viihteeksi, sirkuspelleiksi 1800-luvun  freak show -perinteen niljakkaassa hengessä? Mutta toisaalta: elokuva teki erinomaisen selväksi, ettei näitä tyyppejä niin vain pompoteta. Ilman bändiä tyyppien olisi vieläkin vaikeampaa tehdä oman tahtonsa mukaan, vaikkapa kieltäytyä jalkahoidosta silloin jos ei huvita, jos vain haluaisi viettää rauhallisen koti-illan. Bändi, ja elokuva, ovat samalla kehareiden itsemääräämisoikeuden julistusta yleisemminkin, eivät vain bändin jäsenten henkilökohtaisessa elämässä.

Jukka Kärkkäisen ohjaama työryhmä on selvästikin tajunnut materiaalista yhden oleellisen asian ja hetkittäin intoutunut jopa riemukkaasti revittelemään sillä: Kovasikajutun keharien pieni punkbändi ei eroa dynamiikaltaan ja ihmissuhdekiemuroiltaan oikeastaan yhtään kaiken maailman metallicoista sun muista. Huumori on samaa tasoa. Sekoilu on samaa tasoa. Naispuheet ovat samaa tasoa. Taiteelliset ja henkilökohtaiset erimielisyydet  ovat samaa tasoa, ja bändin jäsenten kiukuspäissään julistamat eroamiset ovat samaa tasoa. Tämän näkemisen jälkeen rokkibändidokkareiden katsojilla on epäilemättä yhtä vino hymy kuin vaikkapa (ainakin periaatteessa fiktiivisen) Spinal Tapin yleisöllä.

Ilta jatkui Tavastialla hikisissä merkeissä, kun lauteille nousi helmikuisen keikkansa siirtämään joutunut perinnesoulin lipunkantaja, Daptone-levymerkin lippulaiva the Dap-Kings, taustalaulajinaan mainiot Dap-Ettesit ja solistinaan huikea Sharon Jones.

Kokoonpanon levyjä on leimannut hieman kiusaannuttavan puristinen kuivakkuus: 60-luvun äänitystekniikan ja äänityskäytäntöjen puritaaninen noudattaminen on ehkä vähän häirinnyt Daptone-levyjen ilmaisua. Vanhat soullevyt eivät kuulosta nykyäänkin niin makeilta siksi että ne äänitettiin aikansa tekniikalla – samoilla kamoilla ja samoissa studioissa äänitettiin kasapäin laimean kliinistä, nyttemmin syystäkin unohdettua musaa – vaan siksi että sekä esittäjät että äänittäjät repivät resursseistaan irti kaiken sen minkä niistä saa, ja enemmänkin. He myös ryntäsivät riemumielin jokaisen uuden vehkeen ja vekottimen kimppuun: mitäs kivaa tästä saisi irti?

Livenä näitä ongelmia ei totisesti ollut. Kuvittelisin, että tällaista meininkiä olisi hyvin voinut kuulla 1960–70-lukujen soullevyfirmojen yhteiskiertueilla – ainakin olettaen, että konserttipaikoissa olisi ollut läheskään yhtä hyvä äänentoisto kuin eilen Tavastialla (mitä syvästi epäilen). Perinteiseen tyyliin Dap-Tones aloitti parilla instrumentaalilla, sitten lavalle kutsuttiin Dap-Ettesit laulamaan omat palansa, ja lopulta Sharon Jones otti salin suvereenisti haltuunsa.

Jones on huikeakurkkuinen laulaja, souläänien eliittiä, sekä railakas live-esiintyjä. Hän antaa tilaa bändilleen ja yleisölle – lavalle tanssimaan kutsutut joutuivat tosiaan pistämään parastaan! – vaikka hallitseekin meininkiä täysin kiistattomasti. Bändi suhtautuu häneen kuin James Browniin: tarkkailee herkeämättä, koska pomolta tulee seuraava komento muuttaa sointua, biisiä, tempoa tai rytmiikkaa. Ei, en ole nähnyt Brownia koskaan livenä, mutta hän on tosiaan saanut tehdä duunia hartiavoimin, jos on pistänyt Jonesia paremmaksi.

Ohjelmisto oli tanakka oppitunti 60-luvun soulin ja 70-luvun alun funkin rytmisiin ja harmonisiin saloihin. Oikeastaan ainoa, mikä minua kiusasi, oli biisimateriaali: nämä uusvanhat soulpalat kuulostivat paljon enemmän vanhojen Motown- ja Stax-klassikoiden jäljitelmiltä kuin omilla jaloillaan seisovilta tulevilta klassikoilta. Mutta ei se livenä niin haittaa.

Aistimuksia

· Yksi kommentti ·

Istuessamme eilen ystävän kanssa kahvilla tulimme pohtineeksi, miten ihmiselle ikään kuin vähemmät tärkeät aistit saattavat jättää muistiin hyvinkin voimakkaita muistoja. Tänä kesänä minulla itselläni on nimittäin ollut vahva hajumuisto: sadepäivinä ulos astuminen, kesäsateen tuoksu, on palauttanut mieleen 1970-luvun kesiä Yleisradion henkilökunnan kesäsaaressa. Edelleenkin yleläisten käytössä oleva saari sijaitsee Espoon Suvisaaristossa, joten se tunnetaan ”Suvisaarena”, vaikka maantieteellinen paikannimi onkin muistaakseni Högkloppan. Majailimme siellä monena kesänä viikon pätkiä pienissä lautamökeissä. Säät eivät aina suosineet silloinkaan – vaikka seiskötluvulla kuulemma kaikki olikin aina paremmin – ja minulle on näköjään jäänyt vahvin aistimuisto nimenomaan sadepäivistä.

Sadepäivät Suvisaaressa ovat tietysti tavallaan aikamoisessa vastuussa siitä mitä teen nykyään työkseni. Niinä kosteina kesäviikkoina luin muun muassa Topeliuksen Välskärin kertomukset ja, kun itse tuomani kirjat loppuivat kesken, ahmin äidin itselleen ottaman teoksen nimeltä Sormuksen ritarit. Se oli järkälemäisen paksu ja alku oli oikeastaan aika kuivakka, mutta kun ei ollut muutakaan lukemista tai tekemistä…

Menneisyyteen palaamiseen on muitakin keinoja kuin madeleineleivokset.

Tämä kesä on vasta alussa, mutta selvää on jo, että tämä kesä muistuu mieleen ainakin tasatahtisesta ”skriik skriik skriik” -äänestä, jota on viime päivinä kuulunut iltaisin ja alkuyöstä milloin talon takaa, milloin edestä, milloin vuorovedolla takaa ja edestä. Toissailtana syylliseksi paljastui tämä vakavailmeinen kaksikko.

Nämä kaksi sarvipöllön poikasta eivät juuri ole hermostuneet, vaikka majailevatkin vilkkaiden lenkkipolkujen lähituntumassa ja kaiken lisäksi muutama hullu käy joka ilta moikkaamassa heitä ja räpsimässä kuvia. Edes salamavalo ei nuorisoa hätkäytä. Emoa ei ole vielä päästy näkemään; se tuntuu suosivan diskreetimpää olemista.

 

Kipinöitä

·

Jatketaan vielä Howlin’ Wolfilla, vaikka olinkin jo antaa periksi: netistä ei tunnu löytyvän kovinkaan paljoa hyvälaatuista livematskua. Tämäkin vuonna 1964 kuvattu versio ”Smokestack Lightningistä” on vähän laimeasti äänitetty ja kuivakkaasti soitettu: ehkäpä televisiointi on saanut muusikot skarppaamaan turhan paljon.

.

Iso paha Susi

·

Howlin’ Wolf (Chester Arthur Burnett, 1910–76) kuuluu kiistatta 1900-luvun musiikin suurnimiin. Vaikka tämä Delta-bluesin legendan Charley Pattonin oppipoika aloittikin levytysuransa vasta nelikymppisenä siirryttyään 1950-luvun alussa Deltalta ensin Memphisiin ja sitten Chicagoon, tulokset olivat järisyttäviä, monessakin mielessä. James Segrestin ja Mark Hoffmanin elämäkerta Moanin’ at Midnight: Howlin’ Wolfin elämä (suom. Esa Kuloniemi, Johnny Kniga 2010) kuulee, asianmukaisesti, Wolfin ilmaisun vaikutusta esimerkiksi Nirvanan Kurt Cobainin laulutyylissä.

Wolf on myös rohkaiseva hahmo monessakin mielessä: pelottavan ulkokuoren alla piili jämäkkä, (useinmiten) reilu ja oikeudenmukainen bändijohtaja, joka hoiti raha-asiat niin hyvin kuin taisi ja huolehti läheisistään parhaansa mukaan. Kouluja käymätön etelän maatyöläinen opetteli keski-ikäisenä ensin lukemaan ja sitten laajensi sivistystään musiikin lisäksi monella muullakin elämänalalla. Vielä päälle kuusikymppisenä dialyysipotilaana tämä valtavankokoinen laulaja/huuliharpisti/kitaristi näytti lavalla ns. närhen munat nuoremmille yrittäjille.

Segrest ja Hoffman kartoittavat tasaisen varmaan tahtiin Wolfin elämää pahoinpidellystä lapsesta nuoren maanviljelijän ja paikallistähden vaiheiden kautta ensin 1950-luvun listajyräksi ja sitten, vähitellen, bluespohjaisen musiikin itseoikeutetuksi vanhemmaksi valtiomieheksi. Esa Kuloniemen suomennosjälki on sujuvampaa kuin joissakin aikaisemmissa töissä, joskin kustannustoimittajan olisi ollut syytä olla vielä vähän tarkempana anglismien puolelle juuttuneiden lauserakenteiden kohdalla. (Loppupuolella teksti tuntui olevan paljon sujuvampaa ja valmiimpaa, tai sitten tyyliin oli ehtinyt vain tottua.) Joka tapauksessa kirja on oiva osa Johnny Knigan blueshistoriikkien laadukasta sarjaa. Koska muuten saamme suomeksi Charles Shaar Murrayn upean John Lee Hooker -elämäkerran Boogie Man?

Paikalle

·

Epäilemättä huomasittekin jo tuon viereiselle palstalle ilmestyneen tämänkesäisen Finnconin mainoksen. Tapahtumaan ei ole aikaa enää kuukauttakaan, joten suosittelen Tampereen matkajärjestelyjen aloittamista, jos niin ei ole jo tapahtunut. Finncon on perinteisesti ollut hieno, rento tapahtuma täynnä kiinnostavia ajatuksia ja mukavaa porukkaa. Itse en ole vielä mukana yhdessäkään paneelikeskustelussa tai muussa ohjelmanumerossa, mutta saattaahan sellaiseen vielä päätyä. Mutta ei se haittaa, hengailen mielihyvin mainiossa porukassa, kuuntelen kiinnostavia keskusteluja ja minullekin voi tulla juttelemaan.

Pentinkulman päivillä sen sijaan aion esiintyäkin. Kyseessä on elokuun 1. päivän illan ensi kertaa järjestettävä Kiimankulman yö -tapahtuma Kiimankulman kääntäjätalolla. Olen luvannut lausua tekstiä ja säestää lausuntaa baritonikitaralla ja efekteillä. Ehkä laulan pari lauluakin. Alkaisi kohta olla aika ruveta hahmottelemaan settiä…

… varsinkin kun tiedossa on toinenkin keikka vajaat kaksi kuukautta myöhemmin Turconen-tapahtumassa, johon minut on kutsuttu peräti kunniavieraaksi. Kuten myös ensi vuoden Finnconiin, mutta siihen on vielä yli vuosi.

Vuosikymmen noin 3500 strippinä

· 2 kommenttia ·

Olen viime aikoina lukenut kohtuullisen paljon sarjakuvaa. Viiteen osaan jaettu Bloom County: The Complete Library (The Library of American Comics / IDW Publishing) kartoittaa Berkeley Breathedin Bloom County -strippisarjakuvan koko kaaren 1980–1989.

Samalla kirjat kartoittavat amerikkalaista (kulttuuri)historiaa Ronald Reaganin kauden alusta George Bush vanhemman kauden alkupuolelle. Amerikkalaisella poliittisella kartalla Breathed on kiistämättömän epäilyttävä vasemmistoliberaali, joten sarjakuvankin miljöönä toimiva Bloom County -niminen keskilännen pikkukaupunki on jatkuvassa vastahangassa etelän konservatiiveja, New Yorkin miljardöörejä ja Washingtonin haukkoja vastaan, siitäkin huolimatta ettei Radikaalilla Niittypuolueella ole asettaa republikaanien vastapresidenttiehdokkaiksi kuin kuollut (tai päihdekoomassa tajuton) Bill-kissa ja varapresidenttiehdokkaaksi naiivi ja herkkäuskoinen Opus-pingviini: ”America is ill, so is Bill: Bill the Cat for president!”

Albumien sivunlaitoihin sijoiteltujen kommenttien perusteella Breathed ei ollut kovin hyvin perillä sanomalehtisarjakuvan lainalaisuuksista eikä kirjaamattomista laeista: niinpä hänen stripeissään eläimet puhuvat ihmisten kanssa muina miehinä (paitsi Bill-kissa, joka enimmäkseen keskittyy karvapallojen oksenteluun ja kaiken mahdollisen päihdyttävän imuroimiseen), yksi päähenkilöistä istuu pyörätuolissa, joka kaverien kesken muuttuu välillä USS Enterpoop -avaruusalukseksi, hyvän maun rajoja koetellaan (ainakin varovasti) muun muassa esittelemällä, tekijän mukaan, valtalehtisarjakuvien ensimmäinen lesbosivuhenkilö Alf Mushpie ja sanfransiscolaista hotellia pitävä, tukevasti keski-ikäinen s/m-homopariskunta. Tähän aikaan kukaan ei vielä katsonut aiheelliseksi paheksua kyseisten hahmojen aikamoista kliseisyyttä: sen aika tuli myöhemmin. Melkoisen paljon sarja leikittelee muutenkin sukupuolirooleilla, näin jälkikäteen tarkastellen. Myös uskonnoilla ja uskoon hurahtamisella pilaillaan enemmän kuin nykyään ehkä pidettäisiin sopivana: Bill-kissaa käydään pelastamassa harekrišnojen kommuunista, mutta myöhemmin hänestä kuoriutuu yllättäen kiihkokristillinen teevee-evankelista. (Välillä hän ehti kuolla hedonistisena sarjakuvatähtenä, tulla kloonatuksi eloon juuri ajoissa ennen presidentinkampanjansa huipennusta ja tehdä uraa saatanallisena hevimetallitähtenä.)

Luin Bloom Countya ensi kertaa vasta 1990-luvulla, jolloin sarjakuvan pikkukaupungin ulkopuolisen maailman kylmyys ja kovuus tuntui olevan paljon lähempänä lama-Suomen tunnelmia kuin vielä hippimäisen positiivisella 1980-luvulla (kuten sen itse koin). Niinpä sarjoissa on remellyksen, kohelluksen ja ilkeilevänkin irvailun alla laatuhuumoriin monesti oleellisena osana liittyvä surumielisyys ja haikeus, muuallakin kuin vain sarjan naissivuhenkilöiden (tai Opuksen) katseessa. Kaikkien kymmen vuoren pitkien ja lyhyiden, suunniteltujen ja spontaanisti syntyneiden juonikaarten lukeminen lähes putkeen vain korostaa surumielisyyden sävyjä.

Mutta vaikeaa näitä juttuja on silti lukea vetämättä suupieltä vinoon virneeseen. Edes silloin, kun niitä lukee tiesmonetta kertaa. Ja joka tapauksessa tässä täydellisessä kattauksessa on mukana monta sivujuonta jotka ovat puuttuneet aikaisemmista valikoima-albumeista.

Viulut ja ruukut ja banjot soi

· 2 kommenttia ·

Laitetaanpa kuluneen juhannuksen kunniaksi kunnon maalaismeininkiä. En voi väittää tuntevani Caroline Chocolate Dropsin musiikkia kovinkaan hyvin, mutta se mitä olen kuullut – eli parinvuodentakainen mainio Genuine Negro Jig -albumi – kyllä pistää suuta hymyyn ja jalkaa lyömään tahtia. ”Your Baby Ain’t Sweet Like Minessa” on sopivasti juhannustunnelmaakin… tyhjine ruukkuineen.

.

.
Ja vielä kerta kiellon päälle. ”Hit ’Em Up Stylessä” komppia hoidetaan modernimmalla meiningillä, beatboxaamalla. Tai voihan tietysti olla, että beatboxaaminen on keksitty jo silloin kuin mikrofonikin. Tai gramofonintorvi. Mutta minulle ei vain kerrottu.
.