Tekijä: jPekka

Ennenkuulematonta

·

Olen pitkään pitänyt lähestulkoon vastenmielisenä joidenkin klassisen musiikin intoilijoiden ajatusta, että kuulijan pitäisi perehtyä konsertissa esitettävään musiikkiin mahdollisimman huolellisesti ennen konserttia. Itselleni konserttitilanne ei ole mikään horjuvan turvallisuudentunteen pönkitysyritys, vaan tilaisuus kuulla, nähdä ja kokea jotakin, jota ei ole ennen kuullut, nähnyt tai kokenut. Tästä(kin) syystä viihdyn erinomaisesti festivaaleilla, joilla on tilaisuus törmätä täysin ennenkuulemattomaan musiikkiin. Tästä(kin) syystä olen erityisen hyvin viihtynyt Roskilden festivaaleilla, joilla olen erinäisiä kertoja kohdannut huikeita elämyksiä menemällä katsomaan täysin itselleni tuntematonta bändiä maasta, jonka musiikkikulttuurista en tiedä yhtään mitään.

Tutun ja turvallisuudentunnetta parantavan musiikin kuuntelemiseen on tehty erinomainen apuväline: äänilevyt. Niiden sisältö pysyy sellaisena kuin se on aina ollut.

Koska en ole juurikaan kuunnellut radiota viimeisten vuosien aikana, Atletico Kumpula oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tuttuja piirteitä kyllä löytyi: mieleen nousi vahvasti vanha lemppari Pienet Miehet jo ennen kuin laulajakitaristi Kyösti Salokorpi esitteli bändin ja tajusin hiljaisen basistimiehen olevan Pienissä Miehissäkin vaikuttanut Miikka Paatelainen. Mukavia, akustisehkoja ralleja, joissa häiritsi oikeastaan vain Salokorven vähän alavireisen (asenteeltaan, ei vireeltään) oloinen laulu.

Illan pääesiintyjä Simphiwe Dana oli hänkin minulle tuntematon tekijä, mutta keikan alusta lähtien oli selvää, että nyt ollaan kuulemassa Laulajatarta isolla alkukirjaimella. Danalla on ääntä, karismaa ja otetta esittää omien laulujensa ohella eteläafrikkalaisia lauluklassikkoja Miriam Makeban ohjelmistoa myöten.  Danaa säestänyt trio antoi tähdelleen riittävästi tilaa, mutta olisin silti kaivannut vähän luonteikkaampaa säestystä nyt kuullun kuivakkaan ja jossain määrin mielikuvituksettoman  fuusiojazzin sijaan. Pianistin ja basistin soitosta kyllä löytyi aina välillä riemukkaita huumorin- ja tyylitajun piirteitä, mutta rumpali oli suurimman osan aikaa yksinkertaisesti tylsä, mitä hän vielä onnistui korostamaan soittamalla jotakuinkin sen saman rumpusoolon jonka viime vuosikymmenien jazzrumpalit aina soittavat.

Mutta laulajan juhlaahan tämä keikka oli. Ja Simphiwe Dana kyllä lunasti lupaukset olla jälleen yksi huikea artisti, jonka musiikin löysin menemällä kuuntelemaan jotakin jota en ole koskaan ennen kuullut.

Kemiallinen kuvaaja Kontulassa

·

Puolisentoista viikkoa sitten sain aikaiseksi sen, mitä olin suunnitellutkin: käväisin Kontulassa valokuvaamassa Muurahaispuun tapahtumapaikkoja samalla kameralla, jolla kirjan kannen valokuva on aikoinaan otettu.

Tulokset eivät olleet suunnattoman hyviä. Kohta kuusikymmenvuotias  Flexaretin kaksilinssinen peiliheijastuskamera ei olekaan ihan priimakunnossa. Se ei ole mikään yllätys: kameraa ei luultavasti ole huollettu koskaan, vaan se on toiminut kahden sukupolven lasten leluna. Laukaisin toimi epäluotettavasti, ja tajusin vasta kahdentoista kuvan rullan loppuvaiheilla, että suljin ei ollut aina avautunut kuvaa ottaessa. Sitä paitsi kamera on näköjään perin herkkä tärähtämään kuvaa ottaessa, herkästä 27 dinin* filmistä huolimatta.

Esittelen kuitenkin pari onnistuneempaa valotusta, ja yhden huonon.

Tämä on kirjan päähenkilön Karin (lapsuudenaikainen ja kirjan tapahtumahetkellä tilapäinen) kotitalo – tai kotitalon naapuritalo – kuvattuna Kiikun kävelytien viereiseltä kalliolta. Tämä ruutu voisi olla periaatteessa ihan hyvin 1970-luvultakin: juuri tuo kohta, tästä suunnasta kuvattuna, on aika lailla ennallaan, vaikka melkoisen suuri osa ympäristöä onkin muuttunut melkoisesti. Onneksi.

En alun alkaenkaan aikonut mennä soittamaan entisen kolmannen kerroksen asuntomme ovea: ”Hei, mä asuin täällä seiskötluvulla. Saisinks mä tulla ottamaan pari valokuvaa teidän ikkunasta?” Kävin kyllä rapussa katselemassa paikkoja: lattiat on uusittu, seinät maalattu siistimmin ja tyylikkäämmin, mutta tutulta siellä näytti.  Tyydyin ottamaan muutamia valokuvia rapun alaovelta – ja nekin kaikki onnistuivat tärähtämään.

Tuskin kirjan Karin taloa olisi näkynyt oikeasta ikkunastakaan kuvatessa. Puut ovat kasvaneet ja peittävät jopa meidän muinaisten parakkikoulujemme tilalle nousseen Keinutien ala-asteen. Talon edessä kasvava puu on kolmessakymmenessäviidessä vuodessa venähtänyt varjostamaan entisen asuntomme ikkunoita, joiden lomasta ei välttämättä kovin kauheasti maisemia paista.

Viimeinen kuva on Kontulan sijaan jostakin Kurkimäen ja Kivikon välimailta. Tuohon koivuun kirjan Kari nojailee kirjan loppupuolella pohtien, onko kyseessä sama koivu, jonka hän muistaa lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan.

Flexaret siirtynee nyt ullakolle muistoesineiden joukkoon. En luultavasti viitsi ostaa enempää filmiä. Minun kuvaustyylini oli jo 1970-luvulla sellaista, joka sopi paremmin digikameroiden mahdollistaman välittömän tuloksen tarkastelun ja uusien versioiden räpsimisen aikakaudelle. Sielu ei oikein salli haaskata enempää filmikehityksen ja kopioinnin vaatimiä ympäristömyrkkyjä harrastehuuhaaseen.

___
* Nykyään sanottaisiin ”400 ASAn”, mutta tuohon aikaan filmiherkkyyttä mitattiin yleisemmin DIN-asteikolla.

Älä juutu sukupuuhun

·

Perjantai-illan Madeleine Peyroux -keikasta huolimatta palataan vielä Peter Gabrieliin ja hänen pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniinsa, nykyiseen Senegalin kulttuuriministeriin Youssou N’Douriin.* Alkuaan N’Dourin upealla The Lion -levyllä vuonna 1989 julkaistu ”Shakin’ the Tree” saa minut aina toivomaan, jossakin mieleni sopukassa, että pystyisin jonakin päivänä tekemään itse yhtä upean laulun.**

Tämä versio on myöhempi, ilmeisesti 1990-luvun alusta, mutta toisaalta siinä on satsattu vähän vähemmän rymisevään äänikuvaan kuin orkkisversiossa. Sitä paitsi videoklipissä*** nähdään helmikuisella Gambian-reissulla ihailemiani perinteisiä senegambialaisia veneitä.****

.

___
* Hmm, tästäpä tuli mieleen eräs toinen vanha musiikkisuosikki, jonka eräs jäsen on nykyään ministerismiehiä. Täytyypä palata heihin joskus lähitulevaisuudessa.
** … ja ehkä myös, että oppisin joskus laulamaan yhtä upeasti kuin N’Dour.
*** joka löytyy netistä myös alkuperäislevytykseen sovitettuna.
**** Perinteisesti veneen kylkeen maalataan sen omistajan nimi, kuten videollakin huomaamme.

Jazz me (go man go) with your blues

·

Huvilateltan tämän kesän aloitti suomalais-ranskalainen duo Eva  & Manu ilmeisen tohkeissaan siitä, että oli päässyt esiintymään Huvilateltan lavalle esikoisalbuminsa ilmestymispäivänä. Sympaattisuus toi kaksikolle paljon pisteitä, samoin kaunis stemmalaulu. Kaksikon sävellykset jäivät ehkä vähän niukantyylikkään ja kauniin toteutuksen jalkoihin – tai ehkä sellainen Fleet Foxes -henkinen musiikki ei vain ole ihan minun juttunut – mutta sujuvaa kuunneltavaahan tuo oli.

Ensikosketukseni Madeleine Peyrouxiin tapahtui vuonna 1996, kun Dreamland-esikoisen Rumba-arvostelukappale tipahti minulle. Kylmiltään kuunneltuna levy oli häkellyttävä kokemus, ja päädyin luultavasti summaamaan Peyrouxin äänen kliseisesti ”Billie Hollidayn ja Patsy Clinen lemmenlapsena”. Ääni ja musiikki ovat säilyttäneet sittemminkin ajasta irrallaan olemisen tunteensa, vaikka Peyroux kyllä yhdistää musiikkiin tuoreempiakin aineksia, ja uudempien tekijöiden covereita.

Livekokemus vahvisti levykokemusta. Peyroux ilmoitti soittavansa ”rakkauslauluja, bluesia ja juomalauluja, jotka ovat oikseastaan sama asia”. Setin lopuksi kuultiin kaikki kaksi ”iloista laulua, jotka osaan”. Osaava, tyylikäs jazzkvartetti säesti sävykkäästi, Peyrouxin omintakeinen, toisaalta leikillisen tyttömäinen ja toisaalta… jotenkin sillai jotenkiniinku kokeneen naisen tyyliin ”kiehnäävä” fraseeraus* sai muutaman tutunkin coverin kohdalla hetken miettimään, mikäs tämä nyt olikaan: setin aloitti Leonard Cohenin ”Dance Me to the End of Love” ja myöhemmin Peyroux-käsittelyn sai mm. Robert Johnsonin ”Love in Vain”. Mutta homma toimi sekä covereissa että omissa lauluissa. En ole mikään suunnaton jazzin ystävä, mutta jos jazzia esitettäisiin yleisemminkin tällaisella otteella ja asenteella…

___
* Kummallinen ilmaus, ehkä. Mutta ”kiehnääminen” on sana, joka minulle tulee aina mieleen esimerkiksi Billie Holidayn laulusta.

Sananvapaus koskee myös Mannerheimia

·

”Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”, otsikoi Iltalehti ja haastatteli otsikkonsa tueksi kahta henkilöä, joista kumpikaan ei ole veteraani eikä kumpikaan ole järkyttynyt. Järkytyksestä on tärissyt myös jo viime eduskuntavaalien alla kampanjassaan sotaveteraaneja törkeästi hyväksikäyttänyt Wille Rydman, jolla näyttää olevan edelleenkin pakkomielle vääristää mainosmateriaalissaan omaa ihonväriään kohti uuden Mannerheim-elokuvan päätähden ihonväriä.

Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.

Tästä syystä olen itse toivonut, ettei mitään Mannerheim-elokuvia tai Mannerheim-kirjallisuutta julkaistaisi. Mielenkiintoisempiakin aiheita on, ja on vaikea kuvitella että kaikkien näiden järkytysten ja kuolleen ruotsinkielisen aatelisäijän puolesta loukkaantumisten keskellä saataisiin aikaiseksi mitään sellaista elokuvallista ilmaisua, joka kestäisi aikaa edes niin kauan kuin vaikkapa… ööö… Luottamus. Toive on arvatenkin turha.

Mutta tämä on oleellinen syy, miksi ajattelin olla mainitsematta koko nimeä Muurahaispuussa, vaikka tarina sivuaakin herran uraa. (Tarkistin, ja kyllä se siellä kertaalleen lukee, minun itse kirjoittamanani. Dang.)

Lienee turha toivo, että nyt Mannerheimin puolesta loukkaantuneet monikulttuurisuuskriitikot tuntisivat sympatiaa niitä monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan, jotka taannoin julistivat tappouhkauksia omaa sankariaan pilapiirtäneelle. Minun sympatiani ja ymmärtämykseni kaikenkarvaisia monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan on edelleen perin vähissä.

Albumialbumi III

·

Kesällä 1980 käväisin Tampereella tapaamassa kummitätiäni. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja yli kymmenvuotiseksi venähtäneen lähetyssaarnaajauransa jälkeen fysiikan- ja matematiikanopettajana työskennellyt Helvi-täti tarjosi minulle vanhoja yliopisto-oppikirjojaan. (Niistä ei ollut opintojen kannalta juurikaan hyötyä, lienevät jossain ullakolla kyllä edelleenkään. Mutta ele oli kaunis, ja Helvi-täti muutenkin loistava tyyppi.)

Ennen junan lähtöä piipahdin vielä Epeksessä kuluttamassa rahani äänilevyihin. Jostakin syystä rahaa vielä jäi, ja Sokokselta hihaan tarttui vielä yksi levy.

Olin luultavasti kuullut Peter Gabrielin kolmannelta Peter Gabriel -nimiseltä albumilta biisin tai pari radiossa: ainakin sen, jossa Kate Bush (kuten juontaja paljasti) lauloi toistuvaa säettä, jossa minun korvani mukaan sanottiin ”She’s so confident”. Sitä paitsi levyä kehuttiin Soundissa siihen tyyliin, että päätin ottaa riskin.

Olin kuitenkin luultavasti jotakuinkin valmistautumaton siihen, mitä sain levyltä kuulla. Peter Gabriel on itsekin todennut, etteivät laulujen henkilöt ole aivan… terveitä. Ja jos tekstimaailman pystyikin vielä sivuuttamaan, levyn äänikuva oli vuonna 1980 vähintäänkin omituinen.

Rumpusoundien kovaa rymisevä päällekäypyys hämäsi hieman sitä, ettei levyllä kilise, helise tai suhise ainoakaan symbaali. Soundimaailma oli aggressiivinen ja särmikäs, ei hevihengessä vaan jollakin aivan uudella tavalla. Toinen levyllä soittavista rumpaleista, Gabrielin vanha bändikaveri Phil Collins teki tällä levyllä kehitetystä rumpusoundista (symbaalien keralla, tosin) eräänlaisen tavaramerkkinsä muutamaa vuotta myöhemmin, ja ns. geitatulla kaiulla muokattuja rumpu- ja rumpukonesoundeja kuultiin vuosikymmenen kuluessa riesaksi asti. Silti PG III kuulostaa edelleenkin hämmentävältä. Gabriel oli kuulemma saanut vaimoltaan lahjaksi silloin upouuden (ja kalliin) Linn LM-1 -rumpukoneen, ja ruvennut säveltämään tämän laitteen avulla hyvin erilaista musiikkia kuin mitä hän oli tehnyt aikaisemmin Genesisissä tai kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Rumpukonetta levyllä ei kuultu, vaan oikeat rumpalit soittivat samat rytmit uusiksi. Levylle koottiin muutenkin perin eksentristä porukkaa: progefanit saattoivat järkyttyä yhtä paljon kuin punkin ystävät siitä, että biiseillä soittivat kaikessa sovussa sekä King Crimsonin Robert Fripp että The Jamin Paul Weller.

Levyllä oli mukana Gabrielin hommissa vieläkin viihtyvä mestaribasisti Tony Levin, joka osaltaan sai minut innostumaan bassonsoitosta ja aukaisi korvia monille tyylilajeille ja soittotekniikoille.

Uusi aalto oli jo avannut korviani sille, että musiikissa voi laulaa… aika monenlaisista aiheista. PG III aukaisi lisää. Joskus yli viisitoista vuotta myöhemmin tulin tehneeksi jokseenkin suoran suomennoksen albumin kirskuvasta avausraidasta ”Intruder”:

Tiedän, miten tiirikoilla ikkunoita aukaistaan
Tiedän, miten hiljaisesti huoneen halki astellaan
Tiedän, miten laatikoistas tavaroita poimitaan

Puhelinlangat
Puhelinlangat leikkurilla katkeaa
Hiljaisuus mua
Mua kiihottaa

Nautin, kun vaistoan sun tuloni aavistavan
Nautin tuntea sun hengitystäs salpaavan
Nautin koskettaa, sun vaatteidesi tuoksua

Kuin varas yötä rakastaa
Kuin varas yöllä
Kuin varas yöllä uhrinsa rengastaa

Tämän laulun kertoja ei ole ainoa, jolla on ongelmia. ”Family Snapshot” kertoo pakkomielteestä saada kuuluisuutta poliitikon salamurhaajana. ”Not One of Us” jättää toisenlaiset ulkopuolelle, ”Games without Frontiers” laventaa samaa teemaa valtioihin, rajoihin ja sotiin. ”No Self Control” ja ”I Don’t Remember” kertovat nekin henkisistä ongelmista ja ”Lead a Normal Life” mielisairaalaan päätymisestä. ”And Through the Wire” puhuu kommunikaation vaikeudesta ja ennakoi, tavallaan, netti-ihmissuhteita. Levyn päätösraita ja luultavasti tunnetuin kappale ”Biko” antaa tavallaan esimakua Gabrielin seuraavasta soololevystä (jonka senkin nimi on Peter Gabriel, paitsi Yhdysvalloissa Security): se on rytmeihinsä afrikkalaisia aiheita hakeva kunnianosoitus poliisien murhaamalle eteläafrikkalaiselle kansalaisoikeustaistelijalle ja samalla (rauhanomainen) taistelulaulu:

Voit puhaltaa kynttilän
muttet voi puhaltaa tulta
kun tuli alkaa tarttua
tuuli kohottaa sitä korkeammalle

1980-luvulla Peter Gabrielista tuli myös musiikkivideotaiteen edelläkävijä. ”Games without Frontiers” näyttää nykysilmin ehkä primitiiviseltä, mutta monia sen kuvia ja aihelmia on kyllä käytetty myöhemminkin, monta kertaa… ja mukana olevia ”duck and cover!” -atomisota-valistusfilmipätkiä nähtiin pari vuotta myöhemmin hillittömässä absurdiudessaan pelottavassa Atomic Café -elokuvassa.

(Kate Bush muuten itse asiassa laulaa kappaleen nimeä ranskaksi: Jeux sans frontières.)

Yksinkertainen on kaunista

·

Tänä sunnuntaina saatte kuulla Seasick Steveä. En tiedä miten paljon herran olemus on harkittua ja mietittyä markkinointia – Steven Gene Wold on pitkän linjan äänittäjä ja äänitetuottaja – mutta musiikillisesti homma toimii komeasti kaikessa ajattomassa vanhanaikaisuudessaan. Ilmeisesti herran ura lähti lentoon juuri tästä esiintymisestä Jools Hollandin uudenvuodenshow’ssa kolmikielisen kitaran* ja ”Mississippi Beatboxin”** säestyksellä.

___
* Tuo punainen kitara lienee joskus ollut Fender Coronado, arvostetun soitintehtaan vähemmän arvostettu puoliakustinen malli 1960-luvulta.
** Puulaatikon kantena toimii vanha rekisterikilpi. Sisällä on sähkökitaran tai -basson mikrofoni, joka reagoi teräskilven värähtelyyn yhtä hyvin kuin (teräksisten tai nikkelisekoituksesta tehtyjen) kielten värähtelyyn. Sitten vain piuha vahvistimeen ja menoksi. Pitäisiköhän itsekin rakennella tuollainen joskus?

Matkalla sinne

·

Harhakaupunki (City of Illusions, 1967, suom. Jyrki Iivonen 2012) on kolmas Ursula K. Le Guinin ”hainilaissyklin” teos. Neljäs oli Pimeyden vasen käsi (The Left Hand of Darkness, 1969), sarjan ensimmäinen mestariteos. Harhakaupunki petraa melkoisesti Rocannonin maailmasta ja Maanpakolaisten planeetasta, vaikka ensin ei siltä vaikutakaan.

On muistinsa menettänyt, kummasilmäinen muukalainen, joka päätyy pieneen kyläyhteisöön Pohjois-Amerikassa. Eletään muutaman tuhannen vuoden päässä koittavassa taantuneessa maailmassa, jossa Maan kaupunkien suuruuden aika on historiallinen muisto vain. Väkeä ei ole paljon, yhteisöt ovat taantuneet autoritäärisiksi, osalla on orjia. Käytössä on jonkin verran modernia tekniikkaa, ja jossakin oman kylän ulkopuolella väijyy vihollinen. Muukalainen haluaa saada selville kuka hän on ollut ja miksi hänelle on tapahtunut niin kuin on tapahtunut, ja lähtee pitkälle matkalle länteen etsimään vihollisen myyttistä kaupunkia. Matkan varrella hän kohtaa vaaroja, kummallisia yhteisöjä – ja ystäviä odottamattomissa paikoissa.

Ei siis mitään kovin omintakeista tai yllättävää. Peruskauraa. Asetelmasta tuli mieleen Le Guinin esikuviin kuuluneen Isaac Asimovin Avaruuden merivirrat, mutta loppua kohti tarina lähtikin omille urilleen. Ei se silloinkaan päädy (minusta) mihinkään suunnattoman omaperäiseen tai järisyttävään, mutta muuttaapahan peruskuviota muutamaan kertaan mielenkiintoisempaan suuntaan. Tarina niveltyy myös Maanpakolaisten planeetan maailmaan ja yhteisöihin, tosin kauan kakkosromaanin tapahtumien jälkeen.

Tekstiin on yhtä kaikki alkanut sisältyä tasoja ja tuntoja, jotka edellisistä ovat puuttuneet. Henkilöhahmoissa on entistä enemmän lihaa paperinohuiden luiden ympärillä. Harhakaupunki on eittämättä paras Avaimen julkaisemasta hainilaiskolmikosta.