Sisko lähetytti poikansa välityksellä muutamia purjehduskuvia Hong Niang -džsonkistamme, joten julkaistakoon niistä pari kappaletta parin päivän takaisen ”oletteko nähnyt näitä veneitä?” -bloggauksen jatkoksi. Ensin keulan suunnasta, mistä kyljillä olevat sivukölit erottuvat hyvin (molemmat on nostettu yläasentoon, koska myötäiseen purjehtiessa ne vain hidastaisivat):
Sitten sivulta:
Molemmissa kuvissa perää pitävä, otsapantainen ja kiusallisen hoikka pitkätukkahippi olen muuten minä.
Ykköseltä on alkanut keskiviikkoisin iltakymmeneltä tulla Treme-niminen draamasarja, joka kertoo elämästä New Orleansissa Katrina-hirmumyrskyn jälkimainingeissa (jos kielikuva sallitaan). Avausjakson perusteella on paha sanoa miten sarjan draamaosuudet mahtavat kantaa, mutta musiikin suhteen sarja näytti alusta alkaen olevansa oikealla asialla. Siinä nähdään ja kuullaan neworleansilaista musiikkia paljon enemmän ja paljon pidempinä jaksoina kuin monissa ns. musiikkidokumenteissa.
Sarjan ja kaupungin kunniaksi kaivoinkin vinyylihyllystä albumin, joka oli aikoinaan minun porttini neworleansilaiseen musiikkiin, ja joka on edelleenkin huikeimpia paikkakunnan muusikoiden koskaan tekemiä levytyksiä.
En oikein muista, miksi tulin levyn ylipäänsä hommanneeksi. Epäilen, etten ollut kuullut siitä raitaakaan. Luultavasti joku kehui, joku jonka mielipiteeseen luotin. Joka tapauksessa Neville Brothersin Yellow Moon (1989) oli hankinnan aikoihin suhteellisen tuore, korkeintaan vuoden vanha levy. En muista myöskään, miltä se kuulosti ensimmäisiltä kuuntelukerroilla. Luultavasti ”ihan kivalta”. Veikkaisin, että ainakin nimikappale vinkeine sopraanosaksofonikuvioineen vaikutti varmaankin vallan mukavalta rallatukselta. Muistan kuitenkin, että levy alkoi ns. kolista kun kuuntelin sitä työmatkoilla niin ikään reilun vuoden kuluessa hommaamastani pipodiskosta. Levyn tumma, symbaaliton ja särökitaraton, lyömäsoitin- ja bassovoittoinen äänikuva alkoi vietellä mystisiin syvyyksiinsä.
Tästä tuli samalla minun porttini lauluntekijä/laulaja/kitaristi/tuottaja Daniel Lanois’n äänimaailmaan. Olin kyllä kuullut niitä U2-levyjä joita Lanois oli tuottanut Brian Enon kanssa, ja tykännyt niistä, mutta tällä kertaa Lanoisilla oli ilmeisesti vieläkin enemmän sananvaltaa. Jossakin mielessä tämä on yhtä lailla Lanois’n kuin Nevillen veljesten levy, vaikka monet lauluista ovat joko yhtyeen tekemiä tai heidän keikkaohjelmistoaan. Lanois painoi koskettimia ja rumpusettiä vähän vaimeammalle miksauksessa, korosti perkussioita ja Tony Hallin funk-bassottelua, antoi tilaa Nevillen veljesten laululle – etenkin Aaronin ainutlaatuiselle tenorille. Niinpä levy kuulostaa pikemminkin afrikkalaiselta kuin amerikkalaiselta levyltä – etenkin kun tuon ajan amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla levyillä oli tapana korostaa diskanttitaajuuksia repivän räikeiksi. Tämä oli jotakin muuta, ja on minun kirjoissani edelleenkin yksi soundimaailmoiltaan hienoimpia levyjä koskaan.
Mutta mikään levy ei kanna pelkästään soundien voimin, ja Yellow Moonilla olisi riittävän vahvoja lauluja tekemään huonompisoundisistakin albumeista elinikäisiä suosikkeja. Nimikappale ”Yellow Moon” on se joka tarttuu korvaan ensimmäisenä, samoin yhtyeen hiphop-puolta esiin tuova ”Sister Rosa”, jonka sankarittaren syntymästä tuli toissapäivänä kuluneeksi sata vuotta. Link Wrayn ”Fire And Brimstone” on levyn raisuinta, funkyinta puolta, mutta omiksi suosikeikseni ovat oikeastaan nousseet hitaasti kytevät, hitaasti kasvavat ”Wake Up” ja ”Voo Doo”. Niin, ja hieno, laulumelodialle kaiken sen ansaitseman tilan antava Sam Cooke -cover ”A Change Is Gonna Come”.
Olkoon tässä maistiaisena vaikkapa ”Sister Rosasta” tehty video.
Helsingin Venemessut alkavat perjantaina. En ole käynyt Venenäyttelyssä – kuten tapahtumaa on meillä aina kutsuttu – luullakseni sitten 1970-luvun enkä luultavasti käy tälläkään kertaa. Tai ehkä pitäisi kokeilla? Venenäyttely oli lapsuudessa iso juttu, jossa kierrettiin isän kanssa innokkaasti tutkimassa veneitä ja niiden varusteita, joihin meillä ei yleensä ollut varaa.
Oli meillä kyllä veneitä, useampiakin, ja siitä syystä ajattelin pitää täällä blogin puitteissa pienen yksityisen venenäyttelyn. Osa näistä veneistä on nimittäin perin helposti tunnistettavia, ja olisi kiinnostavaa tietää, ovatko ne sattuneet jonkun toisenkin kohdalle joskus, tai tietääkö joku missä veneet nykyään ovat. (Jos ovat: epäilen, että osa niistä on luultavasti päätynyt juhannuskokkoon tai kaatopaikalle jo hyvän aikaa sitten alettuaan olla liian huonokuntoisia turvalliseen vesilläliikkumiseen.)
Meidän perheemme vene numero yksi oli omana aikanaan sen verran tavanomainen, että se olisi saattanut tulla myöhemmin omallekin kohdalle ilman että olisin itsekään kiinnittänyt asiaan huomiota. Skitariksi kutsumamme Sofa-merkkinen tuulilasivene oli meillä kesän 1970. Moottori oli 20-hevosvoimainen Johnson, eli juuri ja juuri niin pienitehoinen ettei venettä tarvinnut rekisteröidä. Vaalean turkoosi kansi, valkoinen runko. Tässä vene on laiturissa jossakin Sipoon tietämissä sijaitsevassa Ängsholmen-nimisessä saaressa, josta Tapu-enoni oli vuokrannut kesämökiksi vanhan puutalon. Tapu istuu todennäköisesti oikealla näkyvän kanootin takatuhdolla. Etutuhdolla olemme luultavasti minä ja pikkusiskoni Tuija.
(Kanootti oli Tapulla vielä monta vuotta, mutta lopulta hän kyllästyi sen kunnossapitämiseen ja antoi sen minulle nimipäivälahjaksi. Järkevää kyllä, annoin jo vähän vaarallisen huonokuntoisen kanootin jäädä lahoamaan enon mökin rantaan.)
Suomalaisvalmisteisia Sofa-veneitä oli 1970-luvun alussa liikkeellä paljonkin, mutta merkki sai pian huonon maineen – niin huonon, että Merenkulkuhallitus taisi jopa kieltää erään yhtiön mallin käytön ja/tai valmistamisen. Iso ongelma oli yhtiön omistaja ja perustaja, entinen huippukilpaveneilijä S. O. Fagerström, joka reagoi sekä viranomaisten, lehtien että veneilijöiden esittämiin laatuongelmiin lähinnä räyhäämällä, huutamalla, uhkailemalla ja väittämällä kaikkia kielteisiä tietoja valehteluksi. Yhtiö siirtyikin sittemmin valmistamaan laitureita.
Vene numero kaksi eli Ohukainen nähdään tässä seuraavana kesänä Kirkkonummen Elisaaren rantaruovikossa. Kannella istuu sisareni, minä seison pressun edessä. Ohukainen oli kahdeksanmetrinen ns. kalastajamallinen vene, mutta sirompi ja kapeampi kuin useimmat kaltaisensa. Siitä nimi. Monien kalastajamallisten tapaan siinä oli Vickström-merkkinen keskimoottori, mutta tuon ajan saaristo-soundtrackiin oleellisesti kuuluvien yksisylinteristen put-put-puttajien sijaan isompi, kolmisylinterinen malli. Kyse saattoi olla käyttäjäongelmasta, mutta meillä moottori ei koskaan toiminut erityisen luotettavasti (vaikka yksisylinterisillä oli legendaarisen varmojen vehkeiden maine). Ohukaisella vietetyn kesälomareissunn jälkeen veneen lokikirjaan taisikin tulla ensimmäinen Tuijan lakoninen loppumerkintä: ”Ja sitten meidät hinattiin kotiin.”
Numero kolmonen, nimeltään Kaappari*, olikin sitten lievästi sanoen huomiotaherättävä vene. Kymmenmetrinen runko oli ollut alkuaan luotsien työvene, ja sen päälle joku oli rakentanut matalan keulakajuutan ja seisomakorkean peräkajuutan niin, että lopputulos yritti näyttää vanhan ajan galeonin* rungolta. Tuuli osui varsin tehokkaasti korkeaan peräkajuuttaan, ja kun leveän, kymmenen metriä pitkän ja painavan veneen voimanlähteenä oli varsin heikkokuntoinen, mutta sitäkin äänekkäämpi Bedford-kuorma-auton dieselmoottori (vieläpä alkuperäisen autovaihteiston kera), meno muistutti välillä enemmän ajelehtimista kuin tyylikästä kulkua. Molempina Kaappari-kesinä (1972 ja 1973) lomat kuluivatkin pääosin Elisaaren ja Stor-Svartön kaltaisten saarten rannassa lekotellessa. Tuuli osui peräkajuuttaan rannassakin, ja meidän kiinnitysköysiratkaisumme olivatkin yleensä melkoisia verkostoja.
Molempina kesinä meidät hinattiin takaisin, ja jälkimmäisenä tilanne oli pimeällä ja aallokkoisella selällä välillä sen verran pelottava, että äiti (joka kuvassa seisoo keskilaivan avotilassa konekopan vieressä) ilmoitti rantaan päästyämme, ettei enää astuisi minkäänlaisiin veneisiin. Hänen päätöstään ei käynyt pyörtäminen, ja isä hommasikin seuraavan veneensä vasta muutamia vuosia avioeron jälkeen 1980-luvun alussa.
Kaappari on näistä veneistä ainoa, jonka olen nähnyt senkin jälkeen kun se ei enää ollut meillä: 1980-luvun alkupuolella se oli monta kesää Helsingin Meriveneilijöiden laiturissa Kulosaaressa, aivan metrosillan vieressä.
Huomasin juuri, ettei minulla ole yhtään kunnollista kokokuvaa numero nelosesta, jonka nimi oli Hong Niang (kuten minä sen kirjoitin) tai Hongnjang (kuten isä sen kirjoitti), mutta jota yleensä sanottiin ”dšonkiksi”. Kaapparin lailla dšonkki oli jonkun (legendan mukaan oopperan lavastajan) idea, jossa entinen ”oikea” alus muutettiin joksikin fantastisemmaksi. Vanhaan puiseen pelastusveneeseen oli tehty ns. valaskansi, laitettu iso vannasperäsin ja kaksi mastoa, joissa oli kiinalaistyylinen dšonkkitakila. Vähän niin kuin tässä veneessä, jonka kuvasin vajaata kymmentä vuotta myöhemmin Hunanissa:
Meidän dšonkissamme oli kuitenkin kaksi mastoa ja kaksi punaista purjetta. Minulla ei ole kuvaa siitä purjehtimassa, joten lainaan tuohon viereen Bruce Roberts -nimisen venesuunnittelijan 
luonnosta, joka näyttää vähän samanlaiselta kuin oma dšonkkimme.
Dšonkkitakila on sinänsä loistava idea – tehokas ja helppo käsitellä pienelläkin miehistöllä*** – ja jos saisin päähäni rakennuttaa itselleni purjeveneen, saattaisin hyvinkin takiloituttaa sen samanlaisella rikillä. Mutta meidän dšonkkimme toteutus ei ollut suunnattoman hyvin mietitty tai toteutettu.
Lisäkimuranttius oli köliratkaisu. Pelastusveneen rungon alla oli vain yksi lisäpalkki, ja turkkilautojen alla, pohjalaudoituksen sisäpuolella, kuusi painavaa rautaharkkoa painolastina. Veneen molempiin kylkiin oli kiinnitetty vanhojen hollantilaisjahtien tyyliset kääntyvät sivukölit, joista suojanpuoleinen laskettiin alas pitämään alusta paremmin kurssillaan.
Kiinalaistyyliä korosti vielä pieni keulalevitys ja pystysuoraan keula- ja perävantaaseen kirjoitettu nimi, jonka tekstimallin käväisin kysymässä Kiinan suurlähetystön pihalla vastaan tulleilta sopivan näköisiltä herrasmiehiltä.
No jaa, ei se itse asiassa ihan huonosti purjehtinut, parhaimmillaan. Dšonkkitakila on tehokas tuulienergian hyödyntämismuoto. Hong Niangin toteutus oli tosin vähän kömpelö. Kömpelyys – ja mukana olleiden kokemattomuus – aiheutti vähän vaarallisen tilanteen palatessamme turhan kovalla tuulella Helsinkiin eräästä Limeksen tutorviikonlopusta Sipoon Norrkullassa. Painava, bambulatoilla jäykistetty isopurje luiskahti sitä laskiessa epämääräiseksi nipuksi, jonka toinen pää oli asiallisesti kiinni mastossa, mutta toinen pää roikkui meressä, hidasti ja väänsi kurssia sivulle. Eikä apumoottorikaan käynnistynyt. Onnistuimme ohjaamaan veneen Suomenlinnan ohi NJK:n venesatamaan Eteläsataman keskellä olevassa saaressa – tai itse asiassa mutamatalikolle vajaan kymmenkunnan metrin päässä laiturissa, mistä meidät sitten hinattiin rantaan (ja seuraavana päivänä omalle venepaikalle Mustikkamaalle).
Dšonkin aikoina olin oppinut tykkäämään veneen kevätkunnostuksesta, jota olin kymmenen vuotta aikaisempien veneiden aikana inhonnut. Kun vene sitten myytiin 1980-luvun puolivälissä, isä ja hänen vaimonsa katsoivat minun lunastaneen työnteolla veneestä kolmanneksen osuuden, joten myyntisummastakin osuuteni oli opintolainalla ja kesätöillä elävälle varsin mukava useamman tuhatmarkkasen potti. Jollen väärin muista, ostaja (olisikohan hänen etunimensä ollut Arioutsi tai jotakin vastaavaa?) ainakin aikoi viedä veneen Saimaalle, mutta tarkempaa tietoa minulla ei ole.
Mutta kuulisin mielelläni, jos jollekulle on sattunut tämän näköisiä paatteja kohdalle.
___
* Kuten kaikki tietysti tietävätkin ”kaappari” on (vähän) eri asia kuin ”merirosvo”. Kaappareilla oli jonkun maan, useimmiten ja kuuluisimmin Englannin, myöntämä ns. kaapparikirja, joka antoi heille luvan kaapata ja rosvota niiden maiden kauppa-aluksia, jotka olivat sodassa kaapparikirjan myöntänyttä valtiota ja hallitsijaa vastaan. Muut maat suhtautuivat kaappareihin merirosvoina – mikä tarkoitti kuolemantuomiota, usein ilman oikeudenkäyntiä – samoin omakin maa, jos kaappari oli rosvonnut vihollisen laivoja sen jälkeen kun maiden välille olikin ehditty solmia rauha. Tuohon aikaan laivat saattoivat olla merellä kuukausikaupalla vailla yhteyksiä mihinkään, joten tämä ei ollut mitenkään epätavallista. Mutta jos välttyi hirttotuomiolta, kaapparitoiminta oli melkoisen rahakasta bisnestä, etenkin Francis Draken ja Walter Raleighin kaltaisille espanjalaisten kultalaivojen ryöstelijöille.
** Seuraa meriterminologinen vuodatus: 1400-1500-luvuilla käytetyn laivatyypin nimitys galeoni maakrapukäännetään perinteisesti ”kaljuunaksi”, mutta oikeasti kaljuuna on 1400–1800-luvun purjelaivojen keulassa oleva uloke, joka käytettiin mm. keula- ja halkaisijapuomin purjeiden käsittelyyn ja miehistön käymälänä. Joissakin meritermistöissä galeoni-laivatyyppi suomennetaan muotoon kaljuuni, i:llä, mutta minä en kyllä suostu moista sanahirvitystä käyttämään. Pysyttäydyn galeonissa, jonka olen Björn Landströmin kirjoista nuorna oppinut.
*** Tapana on aina mainita, että kuuluisa yksinpurjehtija Herbert Hasler – joka kehitti monien yksinpurjehtijoiden(kin) käyttämän Hasler-tuuliperäsimen – ylitti Atlantin modifioidulla pohjoismaisella kansanveneellä, johon hän oli tehnyt dšonkkitakilan.
Olen kuullut kehuja Malik Bendjelloulin dokumenttielokuvasta Searching for Sugar Man (2012), mutta kun elokuva tuli lopulta nähtyä, voin yhtyä kehuihin.
Olipa aikoinaan meksikolaistaustainen laulaja/lauluntekijä, joka levytti 1970-luvun alussa Detroitissa isohkon levy-yhtiön alamerkille kaksi albumia. Ne eivät myyneet kovin montaa kappaletta, ja laulaja potkaistiin levy-yhtiöltä pois ennen kuin kolmatta levyä ehdittiin julkaista. Siinä ei ole mitään yllättävää, niin on käynyt monelle, ja elokuvassa haastateltujen musiikkialan ihmisten kehuista huolimatta tämän pelkkää Rodriguez-nimeä käyttäneen herran musiikki oli minun korvaani aika tavanomaisen oloista, aikaisekseen. Ei huonoa, mutta ei nyt mitenkään sanomattoman sykähdyttävää.
Kummallinen osa tarinaa alkaa vasta sen jälkeen. Muutama kappale levyä päätyy apartheid-hallinnon aikaiseen Etelä-Afrikkaan. Niistä tehdään ensin kasettikopioita, sitten levy julkaistaan maassa virallisestikin. Ja myy kuin häkä. Rodriguezista tulee valkoisten apartheidin vastustajien 70-luvun lopun ja 80-luvun alun kulttisankari. Kauppa- ja kulttuurisaarron vuoksi eteläafrikkalaisille selviää vasta myöhemmin, ettei kukaan muu missään muualla oikeastaan tunne tätä artistia. Tiedot hänestä ovat muutenkin huteria. Kerrotaan, että hän on joko ampunut itsensä kesken keikkaa tai tehnyt polttoitsemurhan. Vasta 1990-luvulla muutama musiikinystävä alkaa tonkia asiaa, aluksi hyvin heikolla menestyksellä. Oikein mitään tietoa ei löydy mistään. Musiikinystävät perustavat nettisivustonkin: ”Onko kukaan nähnyt tätä miestä?”
Eräänä päivänä sivuston foorumille tulee viesti. Sen lähettäjä on Rodriguezin tytär. Ja tarina alkaa lopultakin keriytyä auki. Jos haluat tietää tapahtumista näkemättä elokuvaa, voit vaikka vilkaista Rodriguezin Wikipedia-sivua. Ei tieto välttämättä vähennä elokuvan kiinnostavuutta, mutta jotkut ovat… spoileriherkkiä.
Hetkittäin elokuva tuntuu melkein sokeriselta – ja epäuskottavalta. Mietin välillä, onko kyseessä vain nokkelasti rakennettu temppu, jolla fiktiivinen tarina saadaan vaikuttamaan muka-dokumentilta. Ilmeisesti ei ole, ja jos on, se on tehty todella huolellisesti. Ilmeisesti tarina on totta. Ja vaikka se olisikin fiktiota, se on riittävän hyvä ja juuri sopivasti omituinen ollakseen viehättävä, varsinkin kun elokuva on toteutettu todella hyvin. Se on myös kaunis, visuaalisesti hienosti toteutettu elokuva, ja jos tulee tilaisuus valita, suosittelen Blu-Ray-versiota normi-dvd:n sijaan.
Jään vain miettimään, mitä Rodriguezin (jo 70-luvulla lopetetulle levy-yhtiölle maksetuilla) Etelä-Afrikan rojaltimaksuille sitten mahtoikaan tapahtua.
Iso tekstitiedosto lähti pitkästä aikaa kustantajalle. Ei, kyse ei ole Paluusta, vielä. Kirjan ensimmäisen osan kirjoitettuani tunsin tarvitsevani pientä tuumaustaukoa ja tein loppuun jo hyvän aikaa sitten aloittamani pienen kirjakäännösprojektin. Kyseessä on Paul Stenningin historiikki Rage Against The Machine -yhtyeestä. Suomennoksen julkaisee Into joskus alkusyksystä.
En ole muutamaan vuoteen tehnyt musiikkikirjoja, joten tämä oli mukava hanke siinäkin suhteessa. Ja tämä poliittisesti radikaali yhtyehän on totisesti dokumentoimisen arvoinen, jotakuinkin ainoa ”pomppumetallia” soittava bändi joka on minua jaksanut koskaan innostaa. Näin heidät livenäkin Roskildessa vuonna… ööö… 1995, se taisi olla. Ja arvioin viitisen vuotta myöhemmin Rumbaan heidän (toistaiseksi?) viimeisen studiolevynsä Renegades, tähän tapaan:
Rage Against the Machine
Renegates
Sony
8
RATM päättää (ainakin nykymuotoisen) olemassaolonsa tyylikkäästi tekemällä kunniaa esikuvilleen. Coveroinnin kohteena on hyvä ja tyylikäs valikoima poliittisemman hiphopin klassikoita – Eric B. and Rakim, Africa Bambaataa, Cypress Hill, EPMD (levyn huippuhetkiin kuuluva massiivinen I’m Housin’) -, hoocee-punkkia (Minor Threatin In My Eyes) ja ehkä satunnaiskuulijalle yllättävästi koko joukko vanhapieruisen rockin särmikkäämpää laitaa. MC5:n Kick Out the Jams on miltei arvattava valinta. Se kulkee studioversiona vähän kankeammin kuin piiloraita-livenä, mutta Tom Morellon päheä soolo vie jutun ihan omalle radalleen kunnioittamalla Detroitin viisikon soonista radikalismia paljon oivaltavammin kuin ne miljoona taantumuksellista rokkiorkesteria jotka tuota klassikkoa ovat veivanneet. Eivät Bod Dylanin Maggie’s Farm tai Stoogesien Down on the Street ole nekään kaikkein yllättävimpiä vetäisyjä. Silti niitä kuuntelee näinä terhakkaina uusrunttauksina erinomaisen mielellään.
Devon Beautiful World tarjoaa hiljaisen hengähdystauon massiivisen mätön lomassa. Tom Morello pääsee tässä näyttämään kykyään sävyttää biisiä yllättävillä häiriöäänillä erinomaisen istuvasti. Alkuaan akustisesti soitettu Bruce Springsteenin Steinbeck-kunnianosoitus The Ghost of Tom Joad sen sijaan saa hihoihinsa näiden kalifornialaisten kourissa muutaman olkiluodollisen verran sähköistä energiaa. Yksi levyn helmiä on silti Rolling Stonesien Street Fightning Man – hyvä esimerkki siitä miten cover voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä vasta sitten kun coveroijat luopuvat turhasta kunnioituksesta alkuperäistä esitystä kohtaan.
Kokonaisuutena Renegates on erinomaisen toimiva ja rikas kokonaisuus. Mieltä jää vain kaivelemaan mihin RATM olisi vielä kyennytkään jos homma olisi pysynyt koossa.
J. Pekka Mäkelä
No niin. Se on siinä. Nyt on aika palata miettimään ja kirjoittamaan Paluuta. Pistetään vielä loppuun mainio pikku musiikkivideo, joka osoittaa että kyllä poliittinen musiikki sentään jotakin konkreettista saa aikaiseksi. Esimerkiksi pystyy sulkemaan New Yorkin Pörssin tunnin ajaksi keskellä vilkasta kaupankäyntipäivää. Rage Against The Machine ja ohjaaja Michael Moore, olkaapa hyvät.
.
Ei sillä, että olisi pahemmin koskaan pyydettykään, mutta on näköjään bändejä joihin olen varmaankin koko ikäni ollut ihan liian vanha soittajaksi. Esimerkiksi Knucklebone Oscarin yhtye. Siis jos Knucklebonehead-dokumentista voi jotakin päätellä, enkä ole ihan varma voiko. En ole nimittäin ihan varma, missä mitassa eilen DocPoint-festareilla nähtyä elokuvaa voi dokumenttina pitää. Se tuntuu muistuttavan enemmänkin yhtyeen (ja sen ainoan pysyvän jäsenen) imagonrakennusvideolta, mainokselta. Sadulta. Toiveajattelulta. Rokkivideo se ei ole, koska musiikki on koko ajan korkeintaan sivuosassa. Epäoleellista. Dokumentti keskittyy tärkeämpiin asioihin, ja kuulostan aika kukkahattutädiltä jos totean että ne ovat alkoholinkulutus ja paikkojen ynnä tavaroiden hajottaminen.
Minulla ei ole koskaan ollut varaa harjoittaa kumpaakaan lajia kovin suuressa määrin, joten olen jäänyt paitsi tästäkin rokuelämän osa-alueesta.
Elokuva itsessään on ihan hauska, joten se kannattaa kyllä katsoa jos tilaisuus tulee. Bändidokumenttina se jää kyllä kepeästi kakkoseksi Kovasikajutulle, joka on Knuckeboneheadiin verrattuna aidompi, fiksumpi, (aidosti) rankempi, syvällisempi, toimivampi ja koskettavampi. Sitä paitsi Pertti Kurikan nimipäivien suhtautuminen musiikkiin ja bänditouhuihin on huomattavan paljon tolkullisemmalla pohjalla.
Hesarin nettisivuilla on mielenkiintoinen tiedeuutisotsikko: ”Rakkaus perunaan kesytti koiran”. Jani Kaaro kertoo siinä tutkimuksesta, jonka mukaan koiran geenit ovat eriytyneet sen veljestä sudesta joidenkin aivotoimintaan liittyvien asioiden lisäksi siinä, että koirat pystyvät susia paremmin käyttämään hyväkseen tärkkelyspitoista ruokaa. Tämä viittaa siihen, Kaaron mukaan, että jotkut susista ovat alkaneet ihmiselämään tutustumisensa tonkimalla tunkioita: ”Tunkiolla on harvemmin kuitenkaan ollut lihaa, vaan hiilihydraattipitoista jätettä, kuten viljaa tai perunaa.”
Raks, raks.
Aloitetaan perunasta. Kyseessä on alkuaan Andien vuoristosta, nykyisen Perun alueelta, kotoisin oleva kasvi, jonka leviäminen paikallisia yhteisöjä laajempaan maanviljelyskäyttöön alkoi suunnilleen 1500–1600-luvuilla jKr eli neljä–viisisataa vuotta sitten. Viljaa, erilaisia viljakasveja, on toki viljelty paljon kauemmin: nykytiedon mukaan ensimmäiset ihmisyhteisöt luopuivat liikkuvasta keräilijä-metsästäjäelämästä noin 6000–7000 vuotta sitten asettuessaan aloilleen ja ryhtyessään viljelemään maata. Arkeologisten löytöjen perusteella on arvioitu koiran kesyyntyneen sudesta kuitenkin jo paljon aikaisemmin, 15 000 – 35 000 vuotta sitten. Silloin ei ollut tunkioita, ei viljaa eikä perunaa. Ensimmäisten keräilijä-metsästäjien siirtyessä Amerikan mantereille yli 10 000 vuotta sitten he veivät kesyjä koiria mukanaan, sikäli kuin tiedämme. Maanviljelys ja karjankasvatus keksittiin Amerikoissakin vasta myöhemmin, mahdollisesti itsenäisesti.
Aluksi arvelin, että Kaarolle on tapahtunut vain sellainen tulkinnallinen kömmähdys, jollaisia sattuu useinkin kun ei-ammattikääntäjä kääntää vieraskielistä tekstiä. Ne eivät ole, tunnetusti, harvinaisia silloinkaan kun kyse on omasta mielestään hyvin kieltä ja aihepiiriä osaavasta toimittajasta. Esimerkkejä on runsaasti. Kaaro viittaa Naturen artikkeliin, jonka synopsis ei puhu mitään perunoista tai maanviljelystä. Saman tutkimuksen perusteella tehty New Scientistin uutinen kuitenkin viittaa samaan anakronistiseen ajatukseen: ”Ensimmäisten viljelijöiden jätteet saivat sudet koirankoppiin”.
Onko jollekulle ”oikealle” tutkijalle tapahtunut näin karkea ajatus- tai ajoitusvirhe? Ei mahdotonta. Tämä ei silti ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun genetiikan tutkimus antaa paleontologian ja arkeologian ajoitusmenetelmistä poikkeavia aikamäärityksiä. Näinhän tiede toimii: eri menetelmät tuottavat vähän ristiriitaisia tuloksia, mikä johtaa siihen että kaikkien menetelmien käyttötapaa ja soveltuvuutta arvioidaan ja kalibroidaan uudestaan, jolloin niistä saadaan luotettavampia ja tarkempia. Juuri tästä syystä minä enimmäkseen luotan tieteen varmistettuihin tuloksiin paljon enemmän kuin… no, vaikkapa pseudotieteen tuloksiin. Jos havainnot ovat ristiriidassa teorian kanssa, teoriaa muutetaan eikä havaintoja kiistetä tai väitetä tutkijoiden kansainvälisen salaliiton juonitteluksi.
Voi siis olla, että käsityksemme siitä, milloin sudesta kesyyntyi koira, vaatii pientä säätöä. Tai voi olla, että käsityksemme siitä, milloin maanviljely on saanut alkunsa, vaatii pientä säätöä. Toisaalta voi hyvin olla, että käsityksemme geneettisen muuntelun ”kellon” toiminnasta ja nopeudesta vaatii pientä säätöä. On myös erittäin mahdollista, että käsityksemme siitä, mitä paleoliittisen kivikauden metsästäjä-keräilijät käyttivät ravinnokseen, vaatii pientä säätöä: jos jotkut sudet tosiaan tykästyivät syömään esi-isiemme jätteitä niin paljon, että ottivat heidät laumakseen, voi hyvin olla että kyseiset porukat olivat enemmän keräilijöitä – juuresten ja kasvien syöjiä – kuin metsästäjiä.
Aika näyttää.
*
Täydennetäänpäs vähän. Science-lehden sivulla on vähän laajempi selostus tutkimuksesta, josta syntyy vaikutelma, ettei tutkimuksessa olekaan arvioitu ajankohtaa, jolloin koiran ruoansulatukseen vaikuttavat geenit ovat eriytyneet susista. Eli koiran kyky sulattaa tärkkelyspitoista ruokaa voi hyvinkin olla vasta maanviljelyksen jälkeen kehittynyttä. Siinä tapauksessa tulkinta susien kiinnostuksesta ihmisten jätteisiin ja kesyyntymisestä sen seurauksena kuulostaakin vain vähän turhan kapea-alaisen tutkijan (ja tiedetoimittajien!) harkitsemattomalta, katteettomalta spekuloinnilta.
Sciencen jutussa on myös tutkimuksen tärkeä pointti koiranomistajille: nykykoirille ”luonnollinen” ruokavalio ei suinkaan ole sitä mikä on luonnollinen ruokavalio susille (riista ja raadot), sillä koiran ruoansulatus on kehittynyt ja muuttunut vuosituhansien myötä melkoisesti. Joten viljaa sun muuta lihatuotteiden lisäksi sisältävät koiranruoat ovat luultavasti ihan käypää ravintoa.
Lauantaiseen bloggaukseen liittyen vielä: Lasten ja nuorten vähäisempi kiinnostus huippu-urheilua kohtaan saattaa hyvin johtua siitä, että kunnianhimoisilla – mitä sillä sitten tarkoitetaankin – on demokraattisehkossa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteiskunnassa muitakin tapoja ja teitä päteä. Esimerkiksi opiskella.
Kilpa- ja huippu-urheilun merkitys yksilön sosiaalisen aseman kannalta on suurin yhteiskunnissa, joissa on vaikeaa tai mahdotonta nousta muuten köyhyydestä (laillisin keinoin, siis). Mitä suuremmat tuloerot, mitä suurempi köyhällistö, mitä maksullisemmat opiskelumahdollisuudet, sitä todennäköisempää että nousukkaat ovat rahansa tienanneet nimenomaan urheilemalla. Näissä tapauksissa voittamisen nälkä voi olla hyvinkin konkreettinen tunne. Niille harvoille, jotka kykenevät yrittämään köyhyydestä pyristelyä edes tällä keinolla.
No, EK ja sen poliittinen siipi Kokoomus pyrkivät tietysti tekemään parhaansa Suomen saamiseksi takaisin tällaiseksi urheilumahdiksi.
