Ykköseltä on alkanut keskiviikkoisin iltakymmeneltä tulla Treme-niminen draamasarja, joka kertoo elämästä New Orleansissa Katrina-hirmumyrskyn jälkimainingeissa (jos kielikuva sallitaan). Avausjakson perusteella on paha sanoa miten sarjan draamaosuudet mahtavat kantaa, mutta musiikin suhteen sarja näytti alusta alkaen olevansa oikealla asialla. Siinä nähdään ja kuullaan neworleansilaista musiikkia paljon enemmän ja paljon pidempinä jaksoina kuin monissa ns. musiikkidokumenteissa.

Sarjan ja kaupungin kunniaksi kaivoinkin vinyylihyllystä albumin, joka oli aikoinaan minun porttini neworleansilaiseen musiikkiin, ja joka on edelleenkin huikeimpia paikkakunnan muusikoiden koskaan tekemiä levytyksiä.

En oikein muista, miksi tulin levyn ylipäänsä hommanneeksi. Epäilen, etten ollut kuullut siitä raitaakaan. Luultavasti joku kehui, joku jonka mielipiteeseen luotin. Joka tapauksessa Neville Brothersin Yellow Moon (1989) oli hankinnan aikoihin suhteellisen tuore, korkeintaan vuoden vanha levy. En muista myöskään, miltä se kuulosti ensimmäisiltä kuuntelukerroilla. Luultavasti ”ihan kivalta”. Veikkaisin, että ainakin nimikappale vinkeine sopraanosaksofonikuvioineen vaikutti varmaankin vallan mukavalta rallatukselta. Muistan kuitenkin, että levy alkoi ns. kolista kun kuuntelin sitä työmatkoilla niin ikään reilun vuoden kuluessa hommaamastani pipodiskosta. Levyn tumma, symbaaliton ja särökitaraton, lyömäsoitin- ja bassovoittoinen äänikuva alkoi vietellä mystisiin syvyyksiinsä.

Tästä tuli samalla minun porttini lauluntekijä/laulaja/kitaristi/tuottaja Daniel Lanois’n äänimaailmaan. Olin kyllä kuullut niitä U2-levyjä joita Lanois oli tuottanut Brian Enon kanssa, ja tykännyt niistä, mutta tällä kertaa Lanoisilla oli ilmeisesti vieläkin enemmän sananvaltaa. Jossakin mielessä tämä on yhtä lailla Lanois’n kuin Nevillen veljesten levy, vaikka monet lauluista ovat joko yhtyeen tekemiä tai heidän keikkaohjelmistoaan. Lanois painoi koskettimia ja rumpusettiä vähän vaimeammalle miksauksessa, korosti perkussioita ja Tony Hallin funk-bassottelua, antoi tilaa Nevillen veljesten laululle – etenkin Aaronin ainutlaatuiselle tenorille. Niinpä levy kuulostaa pikemminkin afrikkalaiselta kuin amerikkalaiselta levyltä – etenkin kun tuon ajan amerikkalaisilla ja eurooppalaisilla levyillä oli tapana korostaa diskanttitaajuuksia repivän räikeiksi. Tämä oli jotakin muuta, ja on minun kirjoissani edelleenkin yksi soundimaailmoiltaan hienoimpia levyjä koskaan.

Mutta mikään levy ei kanna pelkästään soundien voimin, ja Yellow Moonilla olisi riittävän vahvoja lauluja tekemään huonompisoundisistakin albumeista elinikäisiä suosikkeja. Nimikappale ”Yellow Moon” on se joka tarttuu korvaan ensimmäisenä, samoin yhtyeen hiphop-puolta esiin tuova ”Sister Rosa”, jonka sankarittaren syntymästä tuli toissapäivänä kuluneeksi sata vuotta. Link Wrayn ”Fire And Brimstone” on levyn raisuinta, funkyinta puolta, mutta omiksi suosikeikseni ovat oikeastaan nousseet hitaasti kytevät, hitaasti kasvavat ”Wake Up” ja ”Voo Doo”. Niin, ja hieno, laulumelodialle kaiken sen ansaitseman tilan antava Sam Cooke -cover ”A Change Is Gonna Come”.

Olkoon tässä maistiaisena vaikkapa ”Sister Rosasta” tehty video.

• Tweet
• Pin It