Tekijä: jPekka

Jokotain maailmoissa

·

Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS on joskus mielletty jonkinlaiseksi vastareaktioksi meidän muutaman kirjailijan muutaman vuoden takaiseen reaalifantastikkojulistukseen. Itse en välttämättä osaa mieltää asiaa näin. Totta kyllä URS pitäytyy jossain määrin tiukemmin ”klassisissa” genrerajoissa siinä missä me halusimme antaa itsellemme kyynärpäätilaa käyttää kaikessa ja kaikkien genrejen kirjoittamisessamme mitä tahansa aineksia mitä tarina vaati, mutta tämähän ei tietenkään estä ketään kirjoittamasta tiukan klassista scifiä jos tarina sellaista vaatii: minun tuon julistukseni aikainen tuore teos Alshain oli aika pitkälti juuri sitä, ja on joku pitänyt sitä avaruusoopperanakin. URS on on kuitenkin laajentunut nopeammin paljon muuksi kuin pelkästään muutaman kirjoittajan ryhmäksi. Erityisen ilahduttavaa on laaja, runsas ja monipuolinen kustannustoiminta. Omallekin yöpöydälleni on kertynyt pino novelliantologioita odottamaan lukemista. Aloitin pinon päälimmäisestä, siis tuoreimmasta pinoon päätyneestä.

Tuomas Salorannan ja Markus Koskimiehen toimittama Me emme valehtele (Jyväskylän Science Fiction Seura 42, 2012) kokoaa kansiin kuusitoista novellia, joita yhdistää poliittisuus – jonkinlainen poliittisuus, tai oikeastaan pikemminkin tietynlainen, jossain määrin 1970-lukuhenkinen poliittisuus ja näkemys siitä, mikä on poliittista ja miten sitä käsitellään tieteiskirjallisuudessa.

Monissa tarinoissa elää muutenkin – ainakin minun silmääni – vahva seiskötlukuviba. Susi Vaasjoen ”Valtakunnassa kaikki hyvin” irtautuu ehkä parhaiten menneiden vuosikymmenten poliittisesta mustavalkoisuudesta, mutta on kerronnaltaan vahvasti 70-luvun ”oikea kirjailija kirjoittaa tieteistarinan” -henkinen, eikä ainoastaan tarinan keskeisten henkilöiden jatkuvan tupakanpolttelun vuoksi. Mixu Laurosen ”Me emme valehtele” vie tämän nostalgisen yksisilmäisasenteen suorastaan metatasolle leikitellessään ajatuksella, että median Pohjois-Koreasta meille kertomat asiat eivät ehkä sittenkään ole… ihan totta. Itseäni kiusaa monien tarinoiden maailmojen sijoittuminen hyvä yhteiskunta – paha yhteiskunta -akselin jompaankumpaan ääripäähän (yleensä pahan puolelle), se vie maailmoilta uskottavuutta ja vakuuttavuutta. Mutta toisaalta URS-henkeen sopii palata aikoihin, jolloin hyvä oli hyvää ja paha pahaa, millaiset aatteet kumpaakin sitten kunkin mielestä sattuivatkaan edustamaan.

Mari Saarion ”Punaorvokkien laulu” erottuu sarjasta ehkä parhaiten olemalla jotain muuta kuin dystopiahtava, vähän yksiulotteinen ja -oikoinen tieteistarina – nyt liikutaan fantasian ja vähän kauhunkin maisemissa – mutta toisaalta tarina kiertyy suomalaisen yhteiskunnan viimeisten sadan vuoden suurimman poliittisen tragedian ympärille. Sen käsittely olisi kyllä toisaalta ollut 70-luvulla varsin vaikeaa miltään kannalta katsellen.

Novelli on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa vähän ongelmalapsi, joten ilahduttavaa on sekin että URS on niin vahvasti tuonut esiin juuri lyhytproosaa. Me emme valehtelen kaltaiset suhteellisen tiiviit kokoelmat ovat erinomaista matkalukemista, joten tämä ja muita URS-kokoelmia kannattaa ehdottomasti hankkia käsiin.

”Kuuntele, ole hiljaa”

· 2 kommenttia ·

Kiusaan teitä pitkästä aikaa omalla musiikillani. Tarkoituksena olisi saada Finnconiin mennessä aikaiseksi jonkinlainen albumi Studio Yrttimaa -nimimerkin musiikkia. Levyä voinee tapahtumasta ostaa omakustannehintaan.

Minulla oli periaatteessa valmiiksi äänitettynä toistakymmentä laulua, mutta en ollut versioihin tyytyväinen ja olen loppukevään mittaan äänittänyt niitä alusta alkaen uusiksi: sovituksia on vähän muutettu, tempoja siellä täällä nostettu, soundeja ja soitto-osuuksia muokattu. Purkissa on toistaiseksi seitsemän laulua, mutta ainoa jonka (pikaiseen) miksaukseen olen tällä hetkellä tyytyväinen on ”Kuuntele, ole hiljaa”.

.

Tästäkin laulusta on vuosien mittaan kehitelty moninaisia eri versioita. Voi hyvin olla, etten ole taas muutaman kuukauden jälkeen tähän ollenkaan tyytyväinen. Palautetta kuulen mielelläni.

Seuraava versio

·

Toisinaan kirjoittaminen on tavattoman sosiaalista touhua. Ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan käsissä käsikirjoitusraakile keskustelee ja kirjailija huomaa joutuvansa vastaamaan kysymyksiin, joihin käsikirjoitus ei ole vastannut, kun kirjailija ei ollut tullut ajatelleeksi, että lukija voisi kysyä sellaista.

Jotkut kirjailijat ja kovin monet kirjoittamisoppaat kiroavat Facebookin ja muun sosiaalisen median alimpaan kattilaan. Se häiritsee, vaikeuttaa keskittymistä. Tai sitten ei. Koska en ole trenditietoinen enkä asu kantakaupungissa, en istu kahvilanpöydässä tarkkailemassa muita asiakkaita ja kirjoittamassa heidän sanomisiaan ja tekemisiään muistiin. Käytän, toisinaan, Facebookia kahvilanani. Muurahaispuun kohdalla tämä tietysti oli aivan ilmeistä, kun sain päähäni käyttää päähenkilöiden FB-päivityksiä eräänlaisena modernina versiona vanhoista, pitkistä luvunnimistä tyyliin TOINEN LUKU, jossa Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.

Mutta saa Alaskin osansa sosiaalisesta mediasta. Ystävät ja toverit, olkaa huoleti: en varasta elämäänne enkä sen osasiakaan omaksi kirjakseni. Saatan lainata pikkuriikkisen palasen tuolta ja täältä, mutta luultavasti ette itsekään tunnistaisi niitä, vaikka arvaisitte etsiä. Sellainen ei olisi reilua. Vähälevikkiselläkin kirjailijalla on kohtuuttomasti valtaa niihin ihmisiin, jotka hän tekstiinsä sijoittaa, enemmän valtaa kuin kyseisillä ihmisillä on puolustautua mielestään väärää tulkintaa vastaan. Yhdessä romaanissani on kohtaus, joka tuli kirjoitettua suhteellisen suoraan todellisista tapahtumista: sen annoin asianosaiselle luettavaksi ja hän antoi luvan pitää sen romaanissa. Yhteinen ystävämme ei toisaalta tunnistanut kohtausta, vaikka tiesi sen todellisesta esikuvasta. En kirjoita avainromaaneja.

(Ainakaan, hah, en tunnusta kirjoittavani.)

Sosiaalisesta mediasta on, kirjoittamisen ja tekstin miettimisen tarvitsemien ajatustaukojen ohella, hyötyä enemmänkin tunnelmien ja, toisinaan mielipiteiden välittäjänä ja innoittajana. Eräs FB-tuttavani kirjoitukset ovat saaneet minut vakuuttuneiksi siitä, että minun on ollut mielekästä kirjoittaa uuteen romaaniin tiettyjä, tietyllä tavalla ajattelevia sivuhenkilöitä. Osittain hänen takiaan olen katsonut oikeudekseni tehdä kyseisille sivuhenkilöille niin kuin olen heille tehnyt. En usko, että tuttavani välttämättä edes huomaa vaikutustaan (jos hän nyt jostakin syystä sattuisi kirjaani edes lukemaan). Jos joku tökkäisi sormen sivulle ja ilmoittaisi että tuon sinä olet innoittanut, hän luultavasti väittäisi – ja varmaankin aivan oikein – ettei hän niin ole koskaan ajatellut eikä väittänyt. En minä ole häntä tähän kirjaan kirjoittanut, sittenkään.

(Enkä ainakaan tunnusta että olisin tehnyt niin.)

Joka tapauksessa Alas-romaanin käsikirjoituksen uusi versio on lähdössä kustannustoimittajalle. Sen pitäisi olla jo suhteellisen lähellä valmista ja korkeintaan pientä hienosäätöä ja viimeisiä kirjoitusvirhekorjauksia vailla. Hän ja ateljeekriitikot ovat pääosin olleet tyytyväisiä tekstiin, mutta korjattavaa ja kysyttävää on ollut. Toivon, että tämä versio vastaa vähän paremmin niihin kysymyksiin, joita edellinen versio ei osannut kuvitellakaan kysyttäviksi.

Huomaan myös, että oma suhtautumiseni romaanin viiteen kertojaan on muuttunut. Erästä heistä pidin aikaisemmin vähän säälittävänä reppanana, olosuhteiden ymmärrettävänä uhrina. Nyt olen alkanut pitää hänestä koko ajan vähemmän. Toinen kertojahenkilö oli ensimmäisissä juonikaavailuissa järjestelmää hyväksikäyttävä nuori nokkelikko, mutta hänestä kasvoi epämiellyttävän itsekeskeinen ja ylimielinen mulkku – älykäs ja osaava, mutta mulkku yhtä kaikki. Sittemmin olen alkanut ymmärtää häntä paremmin – hetkittäin melkein ihaillakin. Jos vähän liioitellaan.

Liian vähän tai liikaa vettä

·

Science Daily -verkkotiedelehden mukaan vaikuttaisi siltä, etteivät Australiasta kymmeniä tai satoja tuhansia vuosia sitten kadonneet jättikokoiset pussieläimet (ns. megafauna) kadonneetkaan alueelle saapuneiden ihmisten masuihin. Megafaunan kellisti ilmastonmuutos: Sahuliksi sanottu muinaismantere (johon kuuluivat nykyisen Australian lisäksi Tasmanian ja Uuden Guinean saaret) alkoi aavioitua ennen ihmisten saapumista 40 000 – 50 000 vuotta sitten ja suurten eläinten toimeentulomahdollisuudet katosivat.

Eikä kivikauden ihmisillä ollut erityisen hyviä välineitäkään suurriistan tappamiseen. Tämä alkoi onnistua vasta myöhemmin, kun ihmiskunta keksi heittokeihään, atlatlin ja jousen kaltaisia ihmeaseita – ja ihmisyhteisöt kasvoivat riittävän isoiksi organisoituja metsästysretkiä varten. Pienemmät yhteisöt saivat ruokansa paljon helpommin, nopeammin, tehokkaammin ja ravitsevammin pikkueläimistä, kasveista ja vesieläimistä.

Australian alkuasukkaiden yli nelikymmentuhatvuotinen kulttuuri on kiinnostava tapaus monessakin mielessä. Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni jostakin tiedelehdestä jutun ”abojen” pitkälle kehitetystä loogisesta järjestelmästä, joka perustui matemaattispohjaisten operaatioiden sijaan sukulaisuusjärjestelmien pohjalle – ja ne ovat eri abo-kulttuureissa tietääkseni hyvinkin mutkikkaita. Jos jollekulle on sattunut kohdalle laajempi artikkeli tai kirja aiheesta, olen erittäin kiinnostunut.

Abot ovat hyvä muistutus myös niille, jotka olettavat automaattisesti, että mahdolliset maanulkopuoliset kulttuurit ovat kehittyneet (teknisesti) ihmistä paljon pidemmälle, jos ne ovat ihmiskuntaa vanhempia. Abo-kulttuurit ovat yli nelikymmentuhatvuotisen jatkumon tulosta (arkeologien mukaan) ja olivat sopeutuneet erittäin hyvin ympäristöönsä (sellaisena kuin se oli ennen eurooppalaisten ryöstelyä), mutta teknisten laitteiden osalta atlatlin australialaisvastine woomera oli edelleen huipputekniikkaa. Ja bumerangi, joka eri muunnelmineen toki onkin huikean nerokas laite. Maan kulttuureista teknisesti edistynein on se, joka on myös lyhytaikaisin, ja saattaa sellaiseksi jäädäkin. Voi olla, ettei tämän planeetan ulkopuolellakaan ole kovin montaa tälläistä vimpainintoista, radioaaltosaastetta ympäri avaruutta suoltavaa kulttuuria. Ehkä.

Sahulin kuivattanut ilmastonmuutos oli ns. luonnollinen ilmiö, ja voi olla etteivät noin neljän–viidentuhannen vuoden takaiset pienemmät muutoksetkaan johtuneet maanviljelyn ja (runsaasti kasvihuonekaasuja tuottavan) karjankasvatuksen synnystä, vaikka tästä asiasta onkin vielä vaikeaa sanoa edes mitään puolivarmaa. Vaikuttaa joka tapauksessa ilmeiseltä, että viimeisen sadan vuoden aikana kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on, kiistattomasti, ihmisen tuotosta. Todisteet alkavat olla niin ilmeisiä, ettei vastaanväittäjissä ole enää juuri muita kuin foliohattuväkeä.

Viimeviikkoisessa New Scientistissä oli kiinnostava juttu (joka on luettavissa lehden maksullisilla sivuilla) ilmaston lämpenemisen aiheuttamasta jäätiköiden sulamisesta ja tämän aiheuttamasta merenpinnan noususta. Pohjoisnapajäätikkö ei ole tässä suhteessa ongelma – sehän kelluu meren päällä eikä oleellisesti vaikuta merenpinnan korkeuteen, vaikka sulaakin hyvää vauhtia (kuten Jäämerellä koeporauksia tekevät öljy-yhtiötkin uskovat). Ongelmapaikkoja ova Grönlanti ja Etelämanner, joiden jäätiköt ovat maanpinnalla ja joista vapautuva vesi nostaa merien pintaa – niin, miten paljon?

Vaikuttaa siltä, että merenpinnan odotettavissa oleva korkeus riippuu paikasta. Tähän asti jäätiköiden sulamisen vaikutusta on arvioitu lähinnä keskimääräisen merenpinnan kohoamisen mielessä. Tämä on kuitenkin huono idea, sillä meren pinta ei ole nytkään kovin monessa paikassa kovin keskimääräinen: toisissa paikoissa meri on korkeammalla kuin keskimäärin, toisissa paikoissa paljon matalammalla. Tähän on monia syitä, esimerkiksi se, ettei Maa ole sittenkään ihan pallonmuotoinen eikä tasalaatuinen: gravitaatio on eri seuduilla juuri sen verran eri suuruista, että se vaikuttaa pinnan korkeuteen. Meren lämpötilan ja merivirtojen aiheuttamat tiheysvaihtelut vaikuttavat nekin.

Jos Grönlannin jäätiköt sulavat nykyvauhtia, pohjoisatlanttinen merenpinta saattaa jopa laskea itse Grönlantia laajemmaltakin alueelta. Siellä nimittäin vaikuttaa myös Pohjanmaalta tuttu ilmiö: jään painosta vapautunut maanpinta kohoaa hitaasti korkeammalle. Koska sikäläinen jäätikkö sulaa tällä hetkellä nopeammin kuin Skandinavian muinainen jääkilpi, tämä ”ponnahdus” saattaa olla rajumpaa ja aiheuttaa seudulle myös maanjäristyksiä. Tässä skenaariossa merenpinta kohoaisi laskelmien mukaan eniten Etelä-Amerikan vesillä ja Tyynellämerellä.

Jos taas Etelämantereen länsiosien uhanalainen jäätikkö katoaisi ensimmäisenä, suurin pinnannousu tapahtuisi Intianvaltamerellä ja Länsi-Atlantilla, ja saattaisi jossakin New Yorkin tienoilla olla useita metrejä.

Eihän mikään tästä kaikesta tapahdu missään nimessä huomenna tai edes ensi vuonna. Sadan vuoden aikaskaalalla sen sijaan… no, niin paljon kuin tykkäänkin merenrannoista, en kyllä suosittelisi rantatonttien ostamista lastenlapsille perinnöksi jätettäväksi…

Mutta onko se ******a?

·

Vietimme vappua Berliinissä, missä emme olleet aikaisemmin käyneet, siitäkään huolimatta, että kuulumme sukupolveen, jonka olisi pitänyt käydä jo kauan sitten 1980-luvulla haistelemassa muurinvieren romantiikkaa, kummallisen kylmän sodan eristämän kaupunkisaarekkeen rappiotaiteellista lumoa. Tiedättehän, sellaista mistä voi yhä nähdä vilahduksia vaikkapa Wim Wendersin kaihoisankauniissa Berliinin taivaan alla -elokuvassa. Ei vain koskaan tullut käytyä.

Muuri on poissa (East Side Galleryn taidenäyttelyseinää lukuun ottamatta), mutta moni muu kohde on yhä voimissaan, ja helpommin löydettävissä, kun kaupungin keskellä ei ole piikkilankojen, betoniaitojen ja molemminpuolisen epäluulon ei-kenenkään maata. Minun kaltaiseni vanha wannabe-arkeologi oli tietysti innoissaan Pergamon-museon Mesopotamia-kokoelmista ja Neues Museumin egyptiläisaineistosta – ”varastetusta kauneudesta”, kuten muuan museovieras oli aivan asianmukaisesti kirjoittanut vieraskirjaan. Ishtarin portti oli huikea, ja Nefertitin yli kolmetuhatta vuotta vanha rintakuva ”livenä” paljon hehkeämpi ja vaikuttavampi kuin valokuvissa. Silmäkulmien aikuisen naisen rypyt ja silmänurkkien mongolipoimut – joidenkin arvioiden mukaan N. olisi ollut aasialaista sukua – kiinnittivät huomiota.

Muutakin tuli nähtyä. Kävimme syömässä kebapia autenttisesti Kreutzbergissä, ihailimme hienosti toimivaa julkuneuvoliikennettä ja rentoa, kaahaamatonta pyöräilykulttuuria. Näkemisen arvoinen oli myös kaupungin erikoisherkulle omistettu riemastuttava Currywurst-museo aivan Checkpoint Charlien lähellä. Eräästä matkamme kohteista otettu valokuva – tai kyseisen kohteen osan valokuva – on päätymässä Alas-romaanin kanteen osaksi Alshain-kirjankin kannen kuva-aiheita yhdistelevää kompositiota. Ainakin, jos minun väkertämäni kansikuvaehdotus kelpaa kustantamon väelle.

Huomasin, että reissussa ollessamme kirjailijatuttavisto oli keskustellut jonnin verran, paheksunutkin, Tommi Melenderin blogikirjoitusta, jossa hän lukee Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelmaa ja peilaa sen (ilmeisen negatiivista) nykykirjallisuuskäsitystä suomalaisen kirjallisuuden kuvioihin. Olen kehno osallistumaan tällaisiin keskusteluihin, ennen kaikkea siksi että olen niin huonosti perillä nykykirjallisuudesta sekä Suomessa että maailmalla: aika ei tunnu riittävän edes todella kiinnostavien kirjojen lukuun, puhumattakaan niistä joita pitäisi lukea ollakseen niin sanotusti ajan hermolla. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että Kundera/Melender on perin huolissaan kirjallisuuden tilasta. Vääriä kirjoja myydään, vääriä kirjoja kustannetaan, laadukas ja kirjallisuutta eteen päin vievä taideproosa ei saa tarpeeksi tilaa eikä huomiota. Jotakin sinnepäin, kyllähän te tiedätte. Tuttu juttu.

Nykyään on aina ollut mälsää.

Joskus 1980-luvulla olin tietävinäni jotakin silloisesta kevyestä musiikista ja sen tilasta. Silloin olin aivan varma, että parinkymmenen vuoden päästä osataan arvostaa niitä silloin aivan liian vähälle huomiolle jääneitä musiikintekijöitä – kuten vaikkapa Kadotetut – eikä kukaan enää muista listoilla juhlivia päiväperhosbändejä – kuten, no, vaikkapa Dingoa, jonka musiikki ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin mahdollisimman lievillä, imelletyillä ”rock”-aineksilla kuorrutettua tangoa. Minä tiesin, koska minä olin perehtynyt musiikkiin paljon syvällisemmin kuin kaiken maailman… fanit. Olin minä silloin jo sen verran perehtynyt musiikin historiaan, että olisi pitänyt huomata peilissä sama asenne, jolla intohimoiset musiikinystävät tyrmäsivät 60-luvun alun listoilla juhlineet pitkätukkapopparit parin viikon päivänperhoiksi, joita kukaan ei muista edes kahden vuoden päästä.

Mutta oli tuossa ylettömässä ja aukottomassa nuoruudenviisaudessani terveen järjen kipinäkin uskoessani, että kulloisenkin ajan taiteen (ja viihteen) merkittävät tekijät ja teokset valkenevat vasta vuosikymmenien kuluttua. Tällä hetkellä hälyä on liikaa arvioida millään mielekkäällä tavalla, mikä tämän hetken ilmaisusta on sittenkään merkittävää. Siksihän aikaisempien vuosikymmenien musiikki ja kirjallisuus (ynnä muu taide) tuntuvat niin helposti niin paljon laadukkaammalta. Suodattuminen on ehtinyt jo tapahtua, ja jättää jäljelle sen, joka puhuttelee. Toisinaan vuosikymmenet eivät edes riitä: Johann Sebastian Bachin arvostuksen nousuun tarvittiin toistasataa vuotta.

Kestävä taide koostuu hyvin harvoin (pelkästään) siitä taiteesta, jota asiaa tuntevat ovat sen syntyaikoina pitäneet arvokkaana tai merkityksellisenä. Osa halveksituista ja pinnallisena roskana pidetyistä myyntimenestyksistä osoittautuukin odottamattoman kestäväksi, mutta ei siitäkään kaikki. Joskus huonosti myyvä ja vielä vähemmän arvostettu ilmaisu löydetään vasta paljon myöhemmin: se on ollut ”edellä aikaansa”, kuten jälkiviisaasti sanotaan. Osa teoksista jää sittenkin vain (ehkä hyvinkin harvojen) yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiksi elämyksiksi. Sitähän taide pohjimmiltaan on: henkilökohtaista kokemusta sekä tekijälle että kokijalle. Kokijoiden määrä – runsas tai vähäinen – ei sinänsä tee mistään arvokasta tai arvotonta. Eikä yksittäistäkään kokemusta, kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestä puhumattakaan, voi arvioida pelkästään yksiulotteisella hyvä–huono-akselilla. On suhteellisen tunnettuja, jotakuinkin kömpelösti kirjoitettuja ja asenteiltaan perin yksiulotteisia teoksia, joilla on valtava kulttuurihistoriallinen merkitys jo siksikin, että ne ovat olleet monelle lukijalle portti aivan uudenlaisiin tarinoiden ja todellisuuksien maailmoihin – ja kirjallisuuteen, joka on myyntimenestyksille katkeroituneidenkin mielestä ”taiteellisesti arvokasta” kirjallisuutta. Joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ehkä.

Kirjallisuuden ja muun taiteen historiaa kannattaa lukea. Entisaikojen aikalaiskriitikoiden näkemykset siitä mitä on kulloinkin arvokasta ja tärkeää kirjallisuutta (ja millä perusteella) ovat useinmiten kertakaikkisen hilpeää luettavaa. Mitä vakavammin ja huolestuneemmin kyseinen aikalaiskriitikko taiteen tilaan suhtautuu, sitä naurettavampaa.

Muutakin kannattaa lukea. Ennen kaikkea kannattaa aina silloin tällöin lukea kirjallisuutta, josta ei olisi voinut edes kuvitella välittävänsä. Siellä saattaa piillä todellisia elämyksiä.

Ja jos ei muuta, voi sitten vapautuneesti naureskella niille kirjallisuuden tilasta huolestuneille, jotka eivät sitäkään helmeä ole hölmöyksissään ja yksisilmäisyyksissään löytäneet.

Epäilyttävän lämmin kylmä rinki

·

Alas-romaanin kirjoittamisprosessi on ollut hieman hämmentävä kokemus. Jokaisella kirjailijalla lienee jonkinlainen kylmä rinki peffan ympärillä viimeistään siinä vaiheessa, kun valmista tekstiä ei ole vielä näytetty muille: Onko tämä käsikirjoitus vain vähän monisanaisempi versio All work and no play makes Jack a dull boysta? Onko tässä mitään tolkkua? Jaksaako kukaan lukea? Onko tekstissä mitään kiinnostavaa? Välittyykö se mitä halusin välittää? Innostaako, lumoaako? Tuntuvatko henkilöt ja tapahtumat uskottavilta (omassa kontekstissaan)?

Tämän romaanin tapauksessa rinkiin oli vielä pari lisäsyytäkin. Ensinnäkin lähdin kirjoittamaan tätä romaania huomattavan paljon kevyemmällä luvuittaisella suunnitelmalla kuin koskaan aikaisemmin. Karstan kokemusten jälkeen olen jaksanut varoitella itseäni, ettei kannata yrittää, ettei kannata antaa nesteen nousta päähän: minä tarvitsen varsin huolellisen etukäteissuunnitelman, että tekstiä syntyisi. Siinä kirjassa juutuin paikoilleni pahan kerran ja onnistuin aukaisemaan jumin vain siirtymällä kuukaudeksi kirjailijan roolista kääntäjän rooliin, tuottamaan tekstiä jonka joku muu (alkuperäinen kirjailija) oli suunnitellut hyvin perusteellisesti.

No, Alas-lukusuunnitelma oli niin ohut, väljä ja merkinnätön etten (vastoin tapojani) edes printannut sitä. Lisäilin siihen kirjoittamisen aikana muutamia asioita, mutta nekään eivät olleet niin yksityiskohtaisia kuin normaalisti lukusuunnitelmaani tekemät kynämerkinnät. (”Tässä NN tapaa MM:n paikassa Z ja he keskustelevat asiasta X. EIKUN siirretäänkin tämä seuraavaan lukuun.” [pitkä nuoli arkilta toiselle])

Erityisen hermostuttavaksi asian teki, että olin hahmotellut kirjalle vähän tavallisuudesta poikkeavan, epälineaarisen rakenteen. Alshainissahan oli viisi osaa, jokaisella oma kertoja, ja jokaisessa osassa kertoja näki ikään ohimennen erään tapahtuman (jolla kyllä oli tarinan kannalta paljonkin merkitystä). Tässä uudessa kärkikirjoituksessa jokainen viidestä kertojasta kokee kukin jälleen saman tapahtuman, mutta heille kaikille kyseessä on iso, elämää muuttava tapaus, kirjaimellisesti. Lisäksi koko kirja alkaa tällä tapahtumalla ja päättyy siihen. Minä, tavallaan, päätin spoilata kirjani loppuratkaisun heti kättelyssä.

No, eihän tämä ole niin ainutlaatuista. Useimmat dekkarijuonet perustuvat siihen, että ensin kerrotaan mitä tapahtui, ja sen jälkeen selvitellään miksi niin tapahtui, mitä oikeastaan tapahtuikaan ja keitä oli paikalla tekemässä mitä. Tavallaan tämä on pelkkä pikkunokkela muunnelma dekkarin peruskaavasta vähän erilaisessa asiayhteydessä. (Alshainissahan oli myös hyvinkin avoimen dekkarimainen sivujuoni.)

Mutta silti. Lähdin kirjoittamaan melkoisen tiukalla aikataululla (Finncon!) rakenteeltaan vähän kokeellista romaania laatimatta etukäteen kunnollista juonisuunnitelmaa. Muutaman kerran menin illalla nukkumaan miettien, että pitäisi keksiä kesken olevan osan kertojalle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta hänet saataisiin kuljetettua paikkaan Y sitä seuraavaan lukuun mennessä. Hämmentävää kyllä, näissäkään tilanteissa ei rinki kylmentynyt kovin viileäksi. Yön yli nukkuminen auttoi keksimään henkilölle kokonaisuuden(kin) kannalta mielekästä tekemistä, ajattelemista ja olemista.

Ja tekstiä syntyi suunnilleen sitä tahtia kuin pitikin. Pidinhän minä tässäkin kirjassa tosin tauon työstääkseni loppuun Rage Against the Machine-kirjasuomennoksen, mutta silti. Jossakin mielen pohjalla koputtelee ajatus: Tämä kaikki on ollut mennyt ihan liian helposti. Siksi minun kai olisikin pitänyt olla todella huolestunut siinä vaiheessa kun rupesin ojentelemaan käsikirjoitusta kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille. Mutta ei. Muutamaankin kertaan, asianmukaisten ja harvinaisen huolellisesti pidettyjen taukojen jälkeen, luettu kässäri tuntui oikeastaa aika mainiolta.

Tässä vaiheessa olisi jo pitänyt olla totisesti syytä huolestua kirjailijan hybriksestä.

Nyt kustannustoimittaja ja ensimmäiset ateljeekriitikot ovat tekstin lukeneet ja palautetta antaneet. Korjattavaa tosiaan löytyy, kuten pitääkin. Sitä vartenhan tekstiä muilla luetetaan ennen sen painamista, että siitä saataisiin karsittua hölmöydet, kämmit, kirjoitusvirheet ja muut ongelmat. Mutta: pääosin tarina ja teksti tuntuisivat toimivan, vetävän, kiinnostavan. Hämmentävää.

Joudun siis vieläkin odottelemaan sitä proverbiaalista itkua pitkän ilon jälkeen. Enkä osaa oikein vieläkään olla kunnolla huolissani. Ehkä minä alan leipääntyä? Mikään ei enää tunnu miltään? Jännitys ja tunteen palo ovat kadonneet liian pitkään töitä nyhertäneen kirjailijapolon elämästä?

Onhan tietysti, hah, sekin teoreettinen mahdollisuus että tuosta on tosiaan tulossa ihan hyvä kirja.

 

Kulttuuripläjäys

·

En ole ihan varma, olenko aikaisemmin lukenut Iain M. Banksin Kulttuuri-kirjoja. Jos olen, siitä on kauan. Siinä mielessä ei ehkä ole ihan järkevää aloittaa käymällä käsiksi sarjan ilmeisesti viimeiseksi jäävään teokseen (Banks ilmoitti aikaisemmin tässä kuussa sairastavansa parantumatonta syöpää). Pintakuvio (Surface Detail, suom. Ville Keynäs 2012) saapui kuitenkin talouteen suomentajansa ystävällisenä lahjoituksena (kiitoksia!), joten…

On nallewahlroosmainen omahyväinen tsiljardööri, joka katsoo että hänen itse hankkimansa rikkaudet oikeuttavat hänet tekemään mitä tahansa. On vanhempiensa velkojen vuoksi tsiljardöörin orjuuteen luovutettu nuori nainen, joka yrittää paeta hyväksikäyttöä, ja kun yritys tavallaan epäonnistuu täydellisesti ja toisaalta onnistuu aivan yhtä täydellisesti, hän haluaa kostaa tsiljardöörille. Kulttuuri-kirjojen maailman mittakaava on (vähintään) galaktista luokkaa, ja virtuaaliset ja ns. oikeat todellisuudet menevät helposti sekaisin lukijan lisäksi myös kirjan lukuisilta henkilöiltä. Mittakaavat, nopeudet, lukuarvot ja henkilögallerian koko ovat kepeästi avaruusoopperaluokkaa.

Suomennoksen teksti kuitenkin luistaa, ja yli paksu romaani kantaa tekstinsä mitan vallan mainiosti, vaikka yksityiskohdat jäisivätkin Kulttuuri-noviisille epäselviksi. Sivujuonissa käydään galaktisten mittojen sotaa milloin virtuaalisesti, milloin oikeasti, mutta pääjuoni – jos se nyt on pääjuoni – on pohjimmiltaan aika selkeä ja yksinkertainen. Loppuun lisätyt kuvaukset (henkiin jääneiden) päähenkilöiden myöhemmistä vaiheista tuovat pläjäykseen mukavan vanhanaikaista romaanitunnelmaa.

Pintakuvio on miellyttävä ”lukuromaani”, kuten tavataan sanoa. Saattaa olla, että missasin mahdollisia syvempiä tasoja, mutta kirja kyllä jaksoi viihdyttää koko mittansa edestä. Hieman kyllä ihmetyttää suomennoksen taiton väljyys: yli seitsemänsataasivuisen teoksen paksuutta olisi saanut ohennettua varmaan satakunta sivua vähän tiheämmällä riviväleillä ja kapeammilla mariginaaleilla ilman että teksti olisi vieläkään näyttänyt mitenkään ahdetulta. Nyt sivujen asettelu tuo mieleen pienoisromaanin, jota yritetään väenväkisin saada näyttämään täysimittaiselta.

Albumialbumi VII

· 2 kommenttia ·

Minulla tuntuu olevan melkoinen viehtymys triokokoonpanolla tehtyyn musiikkiin. Cream, Unknown Gender, Morphine, The Policen Reggatta de Blanc… ja, ehkä kaikkein eniten ennen kaikkea, Bluesounds.

Ensimmäinen kokemukseni Bluesoundsista ei ollut välttämättä kauhean positiivinen, mutta ainakin se jäi mieleen. Kyseessä oli jonkinlainen hyväntekeväisyystapahtuma Helsingin Jäähallissa vuonna 1980, missä esiintyi kaikenlaisia vaihtoehtoisempia ryhmiä. Paikalle oli saapunut myös englantilainen kulttibändi The Pop Group, joka oli mielestäni jotakuinkin karmeaa kuraa. (Se vähä mitä olen bändiä sittemmin kuullut, vahvistaa mielipidettä – vaikka yhtye onkin ollut Gang of Fourin lailla merkittävä vaikuttaja mm. Red Hot Chili Peppersille ja Rage Against The Machinelle.) En kauhean hyvin onnistunut sisäistämään Bluesoundsiakaan, trion jännitteinen minimalismi ei oikein ollut kotonaan tuollaisessa hallissa. En tuntenut siinä vaiheessa yhtyeen kappaleitakaan, mutta siitä ei sinänsä olisi ollut apua: Bluesounds oli kuuluisa siitä, ettei se soittanut keikoilla biisejä, jotka se oli jo ehtinyt levyttää.

Sikäli kuin olen yhtyeen historiaan tutustunut, laulaja/kitaristi/lauluntekijä Dave ”Liian nopee” Lindholmilla oli ollut tarkoitus perustaa vanhan bändikaverinsa, rumpali/laulaja  Zape ”Limousine” Leppäsen kanssa jälleen yksi uusi bluesihtava, jammailuhenkinen ränttäkokoonpano, jonka hän olisi sitten taas hajottanut vuoden–parin päästä. Kolmanneksi mukaan värvätty basisti Ari Vaahtera kuitenkin oli eri mieltä: hän löi Lindholmin kouraan kasan levyjä malliksi. Pinossa oli ainakin Talking Headsia ja ilmeisesti muutakin 70–80-lukujen vaihteen ”uudeksi aalloksi” kutsuttua, suhteellisen minimalistista ilmaisua. Hämmästyttävää kyllä, varsin oma- ja jääräpäisen maineessa aina ollut Lindholm kuunteli, ja omaksui. Bluesoundista tulikin hänen uransa vahvin bändi, oikeastaan ainoa bändi, joka ei ollut pelkästään taustabändi.

Bluesounds on myös oikeastaan ainoa englanninkielellä laulanut suomalainen bändi, josta minä suostuin diggailemaan 1980-luvulla, eikä sellaisia ole senkään jälkeen ilmaantunut kovin montaa.

Bluesoundsin esikoisalbumi Black (1980) on se joka bändiltä muistetaan, ja josta otetaan säännöllisin väliajoin remasteroituja uusintapainoksia. Ja mikäpä ettei, kyseessä on julmetun upea kokonaisuus. Levyn aloittava ”C. C. Less” tekee pelin heti selväksi: yksinkertainen, dempattu kitaranakutus tuntuu jatkuvan loputtomiin, ennen kuin laulu ja muu bändi tulee lopulta mukaan. Suhteellisen yksinkertainen bluesmelodia katkeilee kappaleen mittaan useampaan kertaan, kunnes lopulta… loppuu. Ei, vaan jatkuu vielä. Ei, loppuu se. Kuka väittää, ettei jännitteinen minimalismi ole oiva keino heittää musiikillisia vitsejä? Seuraavaksi, miltei ilman taukoa, läjähtääkin käyntiin bändin suurin ja tunnetuin laulu, kymmenminuuttinen ”T. H. E. World”. Se on melodian, soiton, rytmiikan ja jopa pitkän soolonsa osalta niitä maailman täydellisiä biisejä, joilla on taipumusta jättää muu albumi varjoonsa, ja niin käy nytkin, vaikka Blackilta löytyy vielä ”Burningin”, ”I’m in Needin” ja ”Waiting for the Heartin” kaltaisia helmiä.

Mutta en minä oikeastaan Blackista aikonut puhua. Seuraavaksi, vielä samana vuonna, bändi julkaisi äänityksellisesti varsin karun livealbumin nimeltä On, ja tämän levyn ääriminimalistinen, Zape Leppäsen laulama tulkinta Al Greenin klassikosta ”Take Me to the River” oli ensimmäinen biisi, jota koskaan soitin basistina bändin kanssa. Kyseinen coveri oli aivan avoin Talking Heads -viittaus, sillä David Byrnen yhtye oli tehnyt samasta laulusta hienon tulkintansa vain vähän aikaisemmin. Itse pidin kuitenkin Bluesoundsin versiota parhaana tulkintana laulusta aina siihen asti, kunnes näin Al Greenin itsensä keikalla Roskildessa vuonna 2000. Tyypillisesti livelevyllä ei ollut bändin aikaisemmin levyttämää materiaalia, vaan aivan uusia lauluja.

Mutta en minä aikonut puhua myöskään Onista. Minulle se kaikkein tärkein ja hienoin Bluesounds-levy on vuonna 1981 ilmestynyt sinikantinen Native Sons of a Far-away Country. Tämä levy vei bändin ainutlaatuisen triosoundin minun mielestäni liki täydellisyyksiin. Lindholm oli tällä albumilla myös lauluntekijänä täydessä iskussa: ”That Talk”, ”Somebodỵ’s Lying”, kauniin dobrovetoinen ”Let Me Forget You Slowly” ja hieno päätöspala ”Love the Night”. No, onhan tälläkin levyllä yksi kappale, joka jättää muita hieman turhan paljon varjoonsa, ja se on ”Waves”. Huikea laulu, huikea bändi, huikea esitys. Ei mitään turhaa.

Laulusta ei löytynyt ainakaan luvallisesti jaettavaa nettiversiota, joten saatte hankkia sen itse käsiinne. Muutenkin Bluesoundsin tuotannon käsiin saaminen on valitettavan vaikeaa. Blackista on kyllä otettu uusintapainoksia, mutta muista levyistä on julkaistu cd-versiot ainoastaan kertaalleen joskus parisenkymmentä vuotta sitten. Yhtään kunnon kokoelmaakaan ei ole julkaistu – tai siis onhan Greta’s Hits (1981) kokoelma, mutta se on kokoelma niistä singleistä, joita ei julkaistu albumeilla. Hieno levy sekin, sinänsä, etenkin ”Lost Country Music” kuuluu bändin ehdottomiin helmiin.

Tässä vaiheessa yhtye kasvoi kvartetiksi kosketinsoittaja Tapio Niemelän astuttua remmiin, ja musiikki muuttui (minun mielestäni) paljon tylsemmäksi ja tavanomaisemmaksi, vaikka on Here Come the Golden Hearts -levyllä (1982) sentään ”Are We the Angels?”, jossa kuuluu vahvana vanha jännitteinen ilmaisu ja voima. Sen jälkeen…

Näin Bluesoundsin viimeisen kerran Vanhalla joskus syksyllä 1982, jolloin kvartetti oli palkattu parin kuukauden komennukselle ”talobändiksi”. Hauska idea sinänsä, mutta ilmeisesti söi aika pahasti bändin loppuun. Vaahteran ja Lindholmin välillä oli ilmeisesti vielä aika pahoja jännitteitä, kun molemmat olisivat halunneet saada enemmän sanansijaa sen suhteen, miltä bändi kuulostaa ja mitä se soittaa. Pian sen jälkeen kokoonpano sitten hajosikin, vain kolmen toimintavuoden jälkeen. Mutta bändin musiikki toimii edelleenkin.
.