Toisinaan kirjoittaminen on tavattoman sosiaalista touhua. Ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan käsissä käsikirjoitusraakile keskustelee ja kirjailija huomaa joutuvansa vastaamaan kysymyksiin, joihin käsikirjoitus ei ole vastannut, kun kirjailija ei ollut tullut ajatelleeksi, että lukija voisi kysyä sellaista.
Jotkut kirjailijat ja kovin monet kirjoittamisoppaat kiroavat Facebookin ja muun sosiaalisen median alimpaan kattilaan. Se häiritsee, vaikeuttaa keskittymistä. Tai sitten ei. Koska en ole trenditietoinen enkä asu kantakaupungissa, en istu kahvilanpöydässä tarkkailemassa muita asiakkaita ja kirjoittamassa heidän sanomisiaan ja tekemisiään muistiin. Käytän, toisinaan, Facebookia kahvilanani. Muurahaispuun kohdalla tämä tietysti oli aivan ilmeistä, kun sain päähäni käyttää päähenkilöiden FB-päivityksiä eräänlaisena modernina versiona vanhoista, pitkistä luvunnimistä tyyliin TOINEN LUKU, jossa Pukkila kävelee Alastalon salissa peräsohvaan istumaan.
Mutta saa Alaskin osansa sosiaalisesta mediasta. Ystävät ja toverit, olkaa huoleti: en varasta elämäänne enkä sen osasiakaan omaksi kirjakseni. Saatan lainata pikkuriikkisen palasen tuolta ja täältä, mutta luultavasti ette itsekään tunnistaisi niitä, vaikka arvaisitte etsiä. Sellainen ei olisi reilua. Vähälevikkiselläkin kirjailijalla on kohtuuttomasti valtaa niihin ihmisiin, jotka hän tekstiinsä sijoittaa, enemmän valtaa kuin kyseisillä ihmisillä on puolustautua mielestään väärää tulkintaa vastaan. Yhdessä romaanissani on kohtaus, joka tuli kirjoitettua suhteellisen suoraan todellisista tapahtumista: sen annoin asianosaiselle luettavaksi ja hän antoi luvan pitää sen romaanissa. Yhteinen ystävämme ei toisaalta tunnistanut kohtausta, vaikka tiesi sen todellisesta esikuvasta. En kirjoita avainromaaneja.
(Ainakaan, hah, en tunnusta kirjoittavani.)
Sosiaalisesta mediasta on, kirjoittamisen ja tekstin miettimisen tarvitsemien ajatustaukojen ohella, hyötyä enemmänkin tunnelmien ja, toisinaan mielipiteiden välittäjänä ja innoittajana. Eräs FB-tuttavani kirjoitukset ovat saaneet minut vakuuttuneiksi siitä, että minun on ollut mielekästä kirjoittaa uuteen romaaniin tiettyjä, tietyllä tavalla ajattelevia sivuhenkilöitä. Osittain hänen takiaan olen katsonut oikeudekseni tehdä kyseisille sivuhenkilöille niin kuin olen heille tehnyt. En usko, että tuttavani välttämättä edes huomaa vaikutustaan (jos hän nyt jostakin syystä sattuisi kirjaani edes lukemaan). Jos joku tökkäisi sormen sivulle ja ilmoittaisi että tuon sinä olet innoittanut, hän luultavasti väittäisi – ja varmaankin aivan oikein – ettei hän niin ole koskaan ajatellut eikä väittänyt. En minä ole häntä tähän kirjaan kirjoittanut, sittenkään.
(Enkä ainakaan tunnusta että olisin tehnyt niin.)
Joka tapauksessa Alas-romaanin käsikirjoituksen uusi versio on lähdössä kustannustoimittajalle. Sen pitäisi olla jo suhteellisen lähellä valmista ja korkeintaan pientä hienosäätöä ja viimeisiä kirjoitusvirhekorjauksia vailla. Hän ja ateljeekriitikot ovat pääosin olleet tyytyväisiä tekstiin, mutta korjattavaa ja kysyttävää on ollut. Toivon, että tämä versio vastaa vähän paremmin niihin kysymyksiin, joita edellinen versio ei osannut kuvitellakaan kysyttäviksi.
Huomaan myös, että oma suhtautumiseni romaanin viiteen kertojaan on muuttunut. Erästä heistä pidin aikaisemmin vähän säälittävänä reppanana, olosuhteiden ymmärrettävänä uhrina. Nyt olen alkanut pitää hänestä koko ajan vähemmän. Toinen kertojahenkilö oli ensimmäisissä juonikaavailuissa järjestelmää hyväksikäyttävä nuori nokkelikko, mutta hänestä kasvoi epämiellyttävän itsekeskeinen ja ylimielinen mulkku – älykäs ja osaava, mutta mulkku yhtä kaikki. Sittemmin olen alkanut ymmärtää häntä paremmin – hetkittäin melkein ihaillakin. Jos vähän liioitellaan.
