Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS on joskus mielletty jonkinlaiseksi vastareaktioksi meidän muutaman kirjailijan muutaman vuoden takaiseen reaalifantastikkojulistukseen. Itse en välttämättä osaa mieltää asiaa näin. Totta kyllä URS pitäytyy jossain määrin tiukemmin ”klassisissa” genrerajoissa siinä missä me halusimme antaa itsellemme kyynärpäätilaa käyttää kaikessa ja kaikkien genrejen kirjoittamisessamme mitä tahansa aineksia mitä tarina vaati, mutta tämähän ei tietenkään estä ketään kirjoittamasta tiukan klassista scifiä jos tarina sellaista vaatii: minun tuon julistukseni aikainen tuore teos Alshain oli aika pitkälti juuri sitä, ja on joku pitänyt sitä avaruusoopperanakin. URS on on kuitenkin laajentunut nopeammin paljon muuksi kuin pelkästään muutaman kirjoittajan ryhmäksi. Erityisen ilahduttavaa on laaja, runsas ja monipuolinen kustannustoiminta. Omallekin yöpöydälleni on kertynyt pino novelliantologioita odottamaan lukemista. Aloitin pinon päälimmäisestä, siis tuoreimmasta pinoon päätyneestä.
Tuomas Salorannan ja Markus Koskimiehen toimittama Me emme valehtele (Jyväskylän Science Fiction Seura 42, 2012) kokoaa kansiin kuusitoista novellia, joita yhdistää poliittisuus – jonkinlainen poliittisuus, tai oikeastaan pikemminkin tietynlainen, jossain määrin 1970-lukuhenkinen poliittisuus ja näkemys siitä, mikä on poliittista ja miten sitä käsitellään tieteiskirjallisuudessa.
Monissa tarinoissa elää muutenkin – ainakin minun silmääni – vahva seiskötlukuviba. Susi Vaasjoen ”Valtakunnassa kaikki hyvin” irtautuu ehkä parhaiten menneiden vuosikymmenten poliittisesta mustavalkoisuudesta, mutta on kerronnaltaan vahvasti 70-luvun ”oikea kirjailija kirjoittaa tieteistarinan” -henkinen, eikä ainoastaan tarinan keskeisten henkilöiden jatkuvan tupakanpolttelun vuoksi. Mixu Laurosen ”Me emme valehtele” vie tämän nostalgisen yksisilmäisasenteen suorastaan metatasolle leikitellessään ajatuksella, että median Pohjois-Koreasta meille kertomat asiat eivät ehkä sittenkään ole… ihan totta. Itseäni kiusaa monien tarinoiden maailmojen sijoittuminen hyvä yhteiskunta – paha yhteiskunta -akselin jompaankumpaan ääripäähän (yleensä pahan puolelle), se vie maailmoilta uskottavuutta ja vakuuttavuutta. Mutta toisaalta URS-henkeen sopii palata aikoihin, jolloin hyvä oli hyvää ja paha pahaa, millaiset aatteet kumpaakin sitten kunkin mielestä sattuivatkaan edustamaan.
Mari Saarion ”Punaorvokkien laulu” erottuu sarjasta ehkä parhaiten olemalla jotain muuta kuin dystopiahtava, vähän yksiulotteinen ja -oikoinen tieteistarina – nyt liikutaan fantasian ja vähän kauhunkin maisemissa – mutta toisaalta tarina kiertyy suomalaisen yhteiskunnan viimeisten sadan vuoden suurimman poliittisen tragedian ympärille. Sen käsittely olisi kyllä toisaalta ollut 70-luvulla varsin vaikeaa miltään kannalta katsellen.
Novelli on ollut suomalaisessa kirjallisuudessa vähän ongelmalapsi, joten ilahduttavaa on sekin että URS on niin vahvasti tuonut esiin juuri lyhytproosaa. Me emme valehtelen kaltaiset suhteellisen tiiviit kokoelmat ovat erinomaista matkalukemista, joten tämä ja muita URS-kokoelmia kannattaa ehdottomasti hankkia käsiin.
