Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
En tiennyt, että Daniel Lanois on kirjoittanut muistelmansa jo neljä vuotta sitten. Mutta kun asia selvisi, oli Soul Mining – A Musical Life (Faber & Faber 2010) tietenkin hommattava. Olenko muuten maininnut, että Daniel Lanois on suosikkituottajani ja yksi suosikkilaulaja-lauluntekijöistäni?
Keisha Kalfin -nimisen haamukirjoittajan kanssa koostettu kirja ei ole ihan perinteinen elämäkerta. Perustiedot elämänkaaresta kyllä ovat mukana, tosin ilman vuosilukuja. Kanadanranskalainen yksinhuoltajan poika rakentaa veljensä kanssa äänitysstudion talon kellariin, kiertää välillä syrjäkyliä show-bändien kitaristina saadakseen rahaa elämiseen ja studion pyörittämiseen. Kuluu vuosia, studio pyörii ja hyvää vauhtia keski-ikäistyvä Danny Lanois kehittelee siellä omia musiikillisia ja soundillisia ideoitaan. Joku vinkkaa hänestä brittieksentrikko Brian Enolle, Roxy Musicista eronneelle äänimaisemataiteilijalle, ja Eno varaa kanadalaisten pikkustudiosta sessioajan. Sielunkumppanit tunnistavat toisensa ja loppu on musiikin historiaa.
Tarina ei etene tämän(kään) jälkeen lineaarisessa ajassa ja jättää monia kiinnostaviakin asioita kertomatta. Elämänkerrallisista asioista tulee sivujuonne, kun Lanois keskittyy kuvaamaan keskeisimpien levyhankkeittensa itseään kiinnostavia aspekteja. Toisinaan tämä tarkoittaa muutamien äänilaitteiden nimien heittelyä, mutta vain harvoin. Lanoisia kiinnostaa muusikkona ja tuottajana – ja usein tuottamillaan levyillä myös soittavana muusikkona – äänimaisema, sävyt, valot, varjot, rytmit, melodiat, harmoniat sekä kaikki ne ajatukset, ideat ja musiikilliset perinteet, joiden pohjalle kukin hanke rakentuu ja joita niihin voi yhdistää. Kirjaa lukiessa ei välttämättä haittaa tietää jotain äänitystekniikasta, mutta varsin suositeltavaa on tutustua kirjassa läpi käytyihin äänitteisiin. Ne ovat vaivan arvoisia vaikkei välittäisi vähääkään siitä miten ne on tehty tai kuka on ollut tuottamassa.
Lanoisissa on tuottajana ja ennen kaikkea musiikintekijänä mystikon vikaa, mikä näkyy kirjassakin. Joidenkin muidenkin oman soundillisen tiensä kulkijoiden tapaan hän puhuu vanhan analogisen äänitekniikan puolesta, mutta antaa arvoa digitaalisillekin vekottimille, silloin kun niillä voi tehdä jotakin mihin vanha rauta ei pysty.
Kyllä, kiinnostava kirja kaikille musiikin tekemiseen ja äänitysprosessiin liittyvien asioiden suhteen uteliaille.
Yhden vuoden apurahakaudesta on nyt kulunut neljännes. Neljäskin vajaan tuhannenseitsemänsadan euron suuruinen apurahaerä kilahti eilen tilille, kiitoksia vain. Mitä tähän mennessä on syntynyt?
Pinnalta katsoen: ei juuri mitään. Tulevasta romaanista ei ole kirjoitettuna ensimmäistä lukuakaan, ei ensimmäistäkään sivua. Iso osa kirjahanketta varten hankitusta lähdemateriaalistakin on vielä lukematta. Tämän kirjahankkeen suurta projektinhallintauudistusta, työpäiväkirjaa, on kyllä kirjoiteltu ihan kohtuullisesti. Käveltyä on tullut HeiaHeian tilastojen mukaan 313 kilometriä, kroolattua 65 kilometriä, molemmat kirjailijalle äärimmäisen arvokkaan meditatiivisia liikunnan muotoja. Jotain sentään, siis.
En toki kuvitellutkaan että ryhtyisin suoltamaan säkenöivää tekstiä heti ensi kuukausina, tuskin edes ensimmäisen puolen vuoden aikana. Ei kirjoja niin kirjoiteta, tai jotkut saattavat kirjoittaa, mutta en minä. Jotta minä saisin kirjoitettua yhtään mitään, minulla pitää olla kohtuullisen hyvä käsitys siitä, mistä lähdetään ja mihin päädytään, sekä ainakin jonninmoinen suunnitelma siitä mitä sillä välillä tapahtuu, miksi ja kenelle.
Hunan on, kuten mainittu, (minulle) poikkeuksellinen romaanihanke, koska se perustuu todellisen ihmisen aitoon päiväkirjaan. Kyseinen päiväkirja on tavallaan hienoa dokumenttia kadonneesta ajasta, kadonneesta maailmasta ja niiden aikaisista ajattelutavoista, mutta samalla se on miltei raivostuttavan suurpiirteinen sekä historioitsijan että kaunokirjailijan kannalta isoista tapahtumista ja toisaalta välillä miltei pikkutarkka arkisista detaljeista, jokapäiväisten menemisten, tulemisten ja aamuherätysten ajoista. Henkilökohtaisia kriisejä kuitataan parhaimmillaan fraasilla ”en tahtonut tyyntä tietä, sinun tahtosi tien vain” ja heti seuraavassa merkinnässä todetaan, montako henkeä on ollut paikalla jokaviikkoisessa rutiinikokouksessa. Yhdentoista vuoden mittaan kirjoitetussa päiväkirjassa on myös ammottavia ajallisia aukkoja, yksi jopa kokonaisen vuoden mittainen.
Tarinaa on onneksi mahdollista täydentää toisaalta. Käytössäni on päiväkirjan kirjoittajan työstä tehty gradu ja hänen toimintansa takana olleen järjestön historiikkeja, samoin hänen kyseiselle järjestölle lähettämiään vuosiraportteja. Kaikista näistä yhdessä kyllä rakentuu kertomuksen kaari, jossa on riittämiin ainesta romaaniin, dramatiikkaa ja hengenvaarallisia tilanteita, mutta myös mietteliäitä suvantoja. Lisäksi käytössä on paljon materiaalia Kiinan historiasta, yhteiskunnasta (tai sen puutteesta) ja kulttuurista sekä päiväkirjan ajalta että edeltäviltä kolmeltatuhannelta vuodelta ynnä seuraavilta kuudeltakymmeneltä vuodelta. Niitä asioitahan minä olen aikanaan jopa opiskellut yliopistolla saakka!*
Mutta vaikka juonen runko olisikin periaatteessa olemassa valmiiksi tarjottimella, ei se vielä riitä romaaniksi, ei vaikka päiväkirjamerkintöjä sattuu olemaan jo valmiiksi tiedostoon tallennettuna (Alas-taittopohjaan siirrettynä) noin neljän ja puolensadan sivun edestä. Päiväkirjamerkintöjä voi kyllä käyttää tekstin osana, mutta ei kirjankaan keho tanssi pelkkänä luurankona. Tarvitaan lihaa, nahkaa ja sisäelimiä.
Jos käyttäisin päiväkirjan rakennetta suoraan, minulla olisi kirjassa puolen kirjan mittainen johdantojakso, jossa päähenkilö on ensin Englannissa opiskelemassa englantia ja sitten Kiinassa opiskelemassa kiinaa, eikä juuri muuta tapahdu, joitakin puolella sanalla viitattuja ihmissuhdekuvioita lukuun ottamatta. Sitten tummia pilviä alkaisi vähitellen kasautua ja päästäisiin dramaattisiin aikoihin, hetkiin ja tapahtumiin. Huipentumien jälkeen olisi vielä monen luvun verran – reilut puolitoista vuotta – jäähdyttelyä, jossa ei hirveästi rutiineista poiketa, ollaan vain ja tehdään duunia kaikessa rauhassa. Sellainen ei kaunokirjallisuudessa kovin hyvin toimi. Todellisesta tarinasta täytyy löytää oikea paikka aloittaa, oikea paikka lopettaa ja oikeat paikat kuvata ja kertoa myös niiden väliltä, niin ettei lopputulos muistuta perinteistä suomalaisen suurhenkilön elämäkertaelokuvaturhaketta, sarjaa irrallisia kohtauksia joita ei yhdistä mikään muu kuin päähenkilön mahdollinen läsnäolo.
On mietittävä, kenen suulla ja kenen silmillä tarinaa kerrotaan. Tässä on vielä pienoinen lisäongelma: päähenkilöni – se ihminen joka hän todellisuudessa oli – on minun edesmennyt tuttuni, sukulaiseni, ihminen jota olen aina arvostanut, mutta joka valitettavasti kuoli ennen kuin meillä oli tilaisuutta (ja minulla kypsyyttä) oikeasti tutustua toisiimme. En siis erityisemmin halua tunkea väenväkisin hänen fiktiiviseenkään päähänsä sellaisia asioita, jotka eivät sinne tunnu kuuluvan.
Tässä tietysti on sekin lisäongelma, että kyseinen henkilö oli vuonna 1902 uskovaiseen perheeseen syntynyt viipurilaisen veturinkuljettajan tytär, ja jo tämä kertoo että hän eli jo lähtökohtaisesti hyvin erilaisessa aatteellisessa ja mielenmaisemassa kuin minä tai lähipiirini on koskaan elänyt. Kyllähän me löysimme kontaktipintaa jutellessamme hänen kanssaan hänen viimeisten elinvuosiensa aikana, mutta silti. Monessa suhteessa hän oli aikaansa ja taustaansa nähden poikkeuksellinen ihminen, ja hänen omassa elämässään tekemänsä ratkaisut olivat ajan mittapuulla niin radikaaleja, että on vaikeaa keksiä nykyajasta verrokkeja – mutta silti.
No, minähän olen (hah!) tunnettu näkökulmatekniikan käyttäjänä. (Kyseinen termi löytyy esimerkiksi Alas-romaanin avainsanoista Helmet-tietokannasta.) Voin kuvailla päähenkilöäni ympäristön – tai ympäristöjen kannalta, aivan kuten olen edellisessä romaanissani kuvaillut samaa, dramaattista tapahtumasarjaa usean henkilön ristiriitaisista näkökulmista. Tässä tietysti on osittain samoja ongelmia: nämä ympäristönkin henkilöt ovat väistämättä aikansa lapsia. Ja jos käyttäisin oikeita, nimettyjä henkilöitä, tullaan taas siihen että pistäisin todellisten henkilöiden päähän ja suuhun asioita jotka eivät sinne välttämättä sopisi. En minä oikeusjuttuja pelkää, mutta jos pitää käyttää kaunokirjallisen itsekkäästi suoraan hyväkseen jotakuta todellista ihmistä (tai hänen sukulaistaan) murjomalla hänen elämästään sellaista fiktiota jota kyseisen tyypin elämään ei todellisuudessa liittynyt, teen sen mieluiten vain silloin jos siihen on todellinen tarve ja pakottava syy.
Todellisten päähenkilöitteni elämän ihmisten pohjalle voi toki rakentaa fiktiivisiä hahmoja. Tämä antaa jo enemmän pelivaraa. Voin myös lisäillä tarinaan kokonaan fiktiivisiä hahmoja ja tapahtumia. Pelivara kasvaa entisestään Olen myös sanonut – ja siitä pidän kiinni – ettei tästä ole tulossa tavanomaista historiallista romaania, että tähän tulee mukaan myös spekulatiivinen, reaalifantastinen elementti. Sekin antaa pelivaraa. Itse asiassa tulin nostaneeksi esikoisromaanissani eräälle huomaamattomalle, syrjäiselle seinälle proverbiaalisen haulikon, jolla olisi mahdollista ampua täräyttää tässä romaanissa, ehkäpä vain ihan hiljaa pihauttaen, monen huomaamatta. Vähän samaan tapaan kuin tein Muurahaispuussa. En tiedä vielä, teenkö tällä niin. Aika näyttää.
Tällaisiin asioihin olen käyttänyt paljon aikaa ja ajatuksia ensimmäisten kolmen apurahakuukauden aikana. Ongelmanratkaisupohdiskelu on synnyttänyt myös ongelmanratkaisuideoita, hyvinkin monia. Hanke siis etenee oikeastaan vallan hyvää vauhtia. Seuraavaksi olen ajatellut tehdä pois kuleksimasta erään aikaa sitten sovitun käännöstyön. Suomentamisen aikana jatkan lähdemateriaalin lukemista ja romaaniasioiden pohdiskelua. En varmaankaan aloita itse kirjoitustyötä vielä sittenkään kun käännös on valmis – ellei tarina sitten ala olla mielessä niin valmiina että se tunkee itseään väkisin tekstiksi.
Tuleva kirjailija etsimässä laajempaa näkemystä jo viisivuotiaana, tuoreena kontulalaisena.
___
* Minulla oli aikoinaan tarkoitus tehdä sivuaineopintokokonaisuus Itä-Aasian tutkimus -nimisestä oppiaineesta. Homma kaatui kielellisiin asioihin: tajusin, että joutuisin opettelemaan kiinan lisäksi, nollasta lähtien, vähintäänkin alkeiskurssin verran myös korean ja japanin kieliä. Kuten epäilemättä tiedättekin, nämä kielet eivät ole mitään sukua toisilleen ja kaikilla on oma kirjoitusjärjestelmänsä (joskin kiinalaisia merkkejä käytetään sekä japanissa että koreassa oman merkistön täydennyksenä, eräänlaisina sivistyssanoina). Urakka alkoi vaikuttaa sen verran toivottomalta että päätin ruveta tosissani kiinnostumaan kulttuuriantropologiasta, joka osoittautui sekin erittäin antoisaksi (ja myöhemmille kirjallisille tekemisille hyödylliseksi) alaksi.
Asustin Itäkeskuksen Asiakkaankadulla siihen aikaan 1980-luvulla kun kulttuurikeskus Stoaa rakennettiin, ja taisin käydä (sitten vähän myöhemmin silloisen avokin kanssa Kauppakartanonkujalle muutettuani) talossa muutaman kerran näkemässä elokuvia ja ehkä teatteriakin. Ei Itäkeskukseen täältä Töyrynummeltakaan ole kovin pitkä matka, joten talon tarjontaa kannattaisi seurata tarkemmin.
En tunne japanilaista teatteriperinnettä juurikaan – käytännöllisesti katsoen yhtään. Aki Suzuki Spirits -ryhmänAino – Kalevala -esityksen ensimmäisen minuutin ajan ehdin ajatella suunnilleen ”no, tämä näyttää olevan niin lähellä kiinalaista oopperaperinnettä että kyllä minä tämän päälle jotain tajuan”, mutta sitten esitys tekikin jyrkän mutkan… ihan toisaalle.
Kyllähän buto-ilmaisussa tuntuisi olevan paljon yhteyksiä mannermaan perinteiseen tanssi-, laulu- ja teatteri-ilmaisuun, ja Ainon tuttu tarina tulkittiin sen verran selkeästi että valistumattomampikin pysyi loppujen lopuksi kärryillä. Tunnin mittainen, rauhallisesti etenevä näytelmä oli varsin toimiva kokonaisuus ja osoitti, millaisia mahdollisuuksiasuomalaisen kansanrunouden tulkitseminen toisen perinteen kautta tarjoaa. Kehyskertomuksen itämaisuus ja sitä kautta johdateltu loppukohtaus toivat tarinan nykyaikaan mukavan hytkäyttävästi.
Esityksiä on jäljellä vielä tänään ja huomenna. Suosittelen.
En kovin usein saa kerjuukirjeitä, onneksi. Yleensä minua lähestyy vain yksi tai kaksi aivan tukemisen arvoista tahoa. Yksi tukemisen arvoiseksi aikaisemmin arvelemani taho, Suomen WWF lähestyi tänään kirjeellä hyvän asian, norppien suojelun puolesta.
Paksusta kirjeestä paljastui viiden arvan nippu, laaja esite palkintona olevasta roinasta, väitteitä että roina-arpajaisiin osallistumalla jotenkin autettaisiin luontoa, palautuskuori (jos ei halua arpoja, WWF voi lähettää ne yhtä pyytämättä jollekulle toiselle) ja tietenkin tilillepanokortti.
Ai niin, ja arpajaisten pääpalkintona on tietenkin tuo jokaisen luonnonystävän pettämätön tunnusmerkki, henkilöauto.
Ennakkoon nähtyjen kuvien perusteellaSara Hildénin taidemuseo vaikutti jotakuinkin täydelliseltä paikalta Andy Warhol -retrospektiiville. Ankeinta mahdollista betonifunkkista heijastelevat homeitiöiset salit ja sarjatuotannolla leikittelevät kuvat voisivat olla kertakaikkisen osuva yhdistelmä.
Ja kyllähän ne tavallaan olivatkin.
Samassa paikassa tuli kuitenkin nähtyä vain muutama kuukausi sitten Ellen Gallagherin huikeiden teosten oivalluksia, informaatiota, sävyjä ja ajatuksia. Sen rinnalla Warholin (vähintäänkin valokuvina) moneen kertaan nähdyt klassikot näyttivät… nähdyiltä ja latteilta. Jälkimmäistä kovin usein kirjaimellisesti: Warholin tunnetuimpien teosten estetiikkaan kuuluu korostettu kaksiulotteisuus, syvyyden puute, jota kirkkaat mainosvärit vielä korostavat. Hildénin laaja retrospektiivi toki tuo Warholin taiteesta esiin muitakin puolia, enemmän sävyjä ja ulottuvuuksia. Mukana on myös videotaidetta, muun muassa joitakin kiehtovan Screen Tests -sarjan lyhytfilmejä, sekä Warholin levykansitaidetta 1960-luvun varhaisista (eikä kovin omaperäisistä) jazzlevykansista Velvet Undergroundin ja Sticky Fingersin kaltaisiin kohuklassikoihin.
Suurin oivallus näyttelyssä on, miten pitkä ura Andy Warholilla oli takanaan ennen kuin hänestä tuli Andy Warhol. 1960-luvun loppupuolen Factory ja mediapersoona-Warhol olivat oikeastaan vain jälkinäytös huolelliselle, harkitulle, ahkeralle, toistakymmentä vuotta kestäneelle pohjatyölle, monien tyylilajien ja tekniikoiden kehittelylle. Joissakin niistä – etenkin serigrafian käytössä taidegrafiikassa – Warhol oli kiistaton pioneeri.
Silti Warholin merkittävin teos ei suinkaan ollut silkkipainettu, kirjava ja eri väreissä toistettu versio Marilyn Monroesta eikä tomaattikeittotölkkikasa, ei Velvet Undergroundin löytäminen eikä yksikään hänen kokeellisista elokuvistaankaan, vaan teos nimeltä Andy Warhol, platinablondiperuukkia käyttänyt hahmo, melkein yhtä monen Maapallon asukkaan tuntema hahmo kuin vaikkapa Chaplinin kulkuri. Tämä traaginen mediataideteos osoittautui tekijälleen jotakuinkin yhtä tuhoisaksi kuin vaikkapa Kurt Cobain -mediataideteos oli Kurt Cobainille. Warhol kesti hahmonsa sisällä paljon kauemmin, mutta hänkin menetti kykynsä astua sen ulkopuolelle. Pörröinen platinaperuukki ei enää lähtenyt irti, eikä Andy kyennyt enää erottamaan mediataideteosta oikeasta minästään. Hän oli teoksensa koko ajan, ympäri vuorokauden, eikä hänelle tullut luultavasti mieleenkään, että saattaisi joskus tehdä ihan hyvää kammata tukkansa, pestä naamansa, kiskoa tuulipuku päälle ja painua vaikkapa päiväkävelylle sellaisena taviksena jota kukaan vastaantulija ei tunnista.
Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.
(Helsingin kirjailijat järjestää muuten jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)
Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.
Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.
Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.
Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.
Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.
(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)
___
* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.
Juuso Kekkosen monologi Pilkkaa jumalaa tuntui aika pitkälti jonkinlaiselta jälkikirjoitukselta erinomaiseen, reilu viikko sitten nähtyyn Outo homo -monologiin. Tai oikeastaan sarja alaviitteitä: Pilkkaa jumalaa ei ollut ollenkaan niin johdonmukainen, selkeä tarina kuin monologitrilogian ykkösosa. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että kakkosen esityksiä on takana vasta kymmenkunta, ja Kekkosella oli sivupöydällä luntti josta tarkistaa, mistäs aiheesta seuraavaksi pitikään puhua. Joissakin kohtaa monologia tuntui myös aiheelliselta tietää Oudon homon kertoma tarina: siihen viitattiin useita kertoja.
Kekkonen lähtee liikkeelle Richard Dawkins -nimisen kuuluisan uskonnollisen kiihkoilijan kehittämästä meemi-käsitteestä. Meemi voi olla ajatus tai tarina, joka keksimisensä jälkeen alkaa levitä suusta suuhun, ihmiseltä toiselle, fb-tililtä toiselle. Uskonnot ovat eräänlaisia meemejä, niin vitsitkin, samoin tekniset keksinnöt kivikirveestä alkaen. Kekkosen monologin perustana ovat nimenomaan uskonnot – tai, jos tarkkoja ollaan, kristinusko – meeminä. Vaikka hän tunnustautuukin Dawkinsin lailla ateististen näkemysten kannattajaksi – hänellä on siihen hyviä, perusteltuja syitä – hän ei näe samalla tavalla uskontoja sellaisena absoluuttisena pahuutena kuin iso D. Hän löytää Raamatun tarinoista kiinnostavia detaljeja: esimerkiksi tulkinta ”käännä toinenkin poski” -kehoituksesta oli herkullinen, normaalia tulkintaa vähemmän pasifistinen ja minulle aivan uusi.
Meemeihin monologi myös päättyy, ja internetiin: siihen miten monikansallinen tietoverkko muuttaa vanhoja, asuinpaikkaan liittyviä käsityksiä yhteisöllisyydestä ja joukkoon kuulumisesta.
Oudon homon tavoin kuulimme myös juttuja Juuso Kekkosen pippelistä – joka tälläkin kertaa myös nähtiin, sillä hän astui lavalle alastonna – ja hänen seksuaalisista mieltymyksistään. Monologin näihin puoliin on helppo tarttua, ja ehkä Kekkonen on halunnut antaa hänen (ehkä) tärkeämpiä sisältöjä karsastaville katsojille mahdollisuuden tarttua (hah!) johonkin jolla perusteella tyrmätä teksti jonkinlaisena julkisena masturbaationa. Aika ajoin hyvin henkilökohtaiselle tasolle vieminen tuki (minun mielestäni) isompia teemoja, toisinaan harhautti sivupoluille. Toisaalta kyseessä on selvästi myös eräänlainen taiteilijana kasvamisen riitti, oman itsensä peliin panemisen hyvin konkreettinen muoto.
Ethan ja Joel Coenin uusi elokuva Inside Llewyn Davis on saanut vähän ristiriitaisia arvioita. En tiedä ovatko arvioitsijat odottaneet jonkinlaista uutta versiota jostakin minkä Coenit ovat tehneet aikaisemmin, ja pettyneet koska tämä ei ole sellainen. En tiedä. Me kyllä nautimme tästä pienestä ja hiljaisen vaivihkaisesta elokuvasta vallan paljon.
Llewyn Davis pyörii Greenwich Villagen folk-kuvioissa 1960-luvun alussa, yrittää pärjätä keikkapalkkioillaan – heikosti, sillä hänellä ei ole varaa omaan kämppään, vaan yöt kuluvat kaverien sohvilla. Tai joskus kaverien tyttöystävien vuoteissa, mikä aiheuttaa sitten hyvin nopeasti lisämenoja ja -riesaa. Davis on tehnyt yhden levyn duettokaverin kanssa – joka sittemmin hyppäsi sillalta – ja sen jälkeen yhden soololevyn, joista kumpikaan ei myy yhtään. Elokuvan viikon kaaren aikana Davis yrittää järjestää itselleen keikkoja ja saada manageria, sillä vaihtoehtona on oikeastaan enää vain luovuttaminen: paluu töihin kauppalaivalle.
Elokuvan epookki on tehty pienin, mutta toimivin keinoin: se ei hypi silmille, mutta näyttää uskottavalta. Oscar Isaac on uskottava periaatteessa ihan hyvänä, mutta tylsänä ja ei-omaperäisenä folktähti-wannabenä, itsekeskeisenä mulkkuna joka ei kovin paljoa opi edes silloin kun lyhytnäköisyyden seuraukset tulevat kalliiksi. Elokuva tekee viikon kaarellaan taitavan ja ilkeän ympyrän, joka voisi olla toisin tehtynä ankean kliseinen, mutta toimii tässä: Coenin tavanomaisten Odysseia-viitteiden lisäksi minun mieleeni juolahti varsin toisenlaisesta kehänkiertämisestä kertova Dostojevskin Pelurit. Samoin toimii lopun pieni vihjaus siitä etteivät nämä pienen kaveripiirin folk-ympyrät pyöri enää kovin kauaa samanlaisina: muutosvoima nousee Gaslight Cafén lavalle känisemään Davisin kävellessä kyllästyneenä salista ulos.
Coenin elokuville tyypillisesti musiikki toimii hienosti, ja laulujen annetaan soida kokonaan: siitä isot pisteet tässä musiikin raa’an silppuamisen kulttuurissa. Maestrona onkin toiminut armoitettu modernin juurimusiikin tuottaja/lauluntekijä/kitaristi T-Bone Burnett – joka oli mukana jo huikeassa Voi veljet missä lienet -elokuvassa – joten tyylitaju ei ole siinäkään suhteessa mikään yllätys.
