Tekijä: jPekka

Kaksi piirrettä

·

Anttolan TYK-kuntoutuksessa käytiin läpi kunkin ryhmäläisen työhistoriaa. Itselläni se oli pitkään varsin kirjavaa ja heittelehtivää: opiskelin kaikenlaista työmahdollisuuksien kannalta jossain määrin huonosti harkittua (tähtitiedettä, filosofiaa, Itä-Aasian tutkimusta ja kulttuuriantropologiaa* muiden alojen muassa), ajauduin alalle jota siihen aikaan sanottiin ATK:ksi, sain alalta potkut kesken 1990-luvun alun lamaa, olin pitkään työttömänä, ajauduin toimittajantöihin (joita olin inhonnut jo aikaisemmin ajatuksena, ja joita huomasin inhoavani myös käytännössä), olin taas työttömänä ja päädyin sitten puolivahingossa suomentajantöihin (joita kohtaan oli kyllä ollut aikaisemmin jonkinlaista vähintäänkin lievää kiinnostusta). Vähitellen elämäntilanne alkoi parantua, ahdistuneisuus helpotti ja bipolaariset masennus- ja hypomaniakaudet lievenivät. Aloin, ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntea olevani jotakuinkin oikealla alalla, ja tunne kasvoi entisestään sen jälkeen kun rohkaistuin lopultakin kirjoittamaan pitkään mielessä kyteneitä omia kirjoja.

Yleensä olen suhtautunut 1980–90-lukujen harhailuun ja ajelehtimiseen hyvin synkkänä, mustana ajanjaksona. Sitä se monessa mielessä olikin – heikossa jamassa olleita ihmissuhdeasioita, päättyneiden suhteiden tekemättömiä surutöitä sun muita myöten – mutta asioiden ja aikojen läpikäyminen Anttolan ryhmän kanssa auttoi näkemään ajanjaksossa muitakin puolia.

Toimittajantöitä kohtaan tuntemastani inhosta huolimatta tein epämiellyttävältä tuntuneen lehtityön† ohessa muitakin hankkeita. Luultavasti hienoin kokemus oli toimittaa, ideoida, taustoittaa, haastatella ja koota leppoisatunnelmaista Hauska Helsinki -nimistä kirjahanketta monien vanhojen ja uusien helsinkiläisten tarinoista, muistoista ja vitseistä. Sen lisäksi toimitin kaksikin vitsikirjaa. Vitsien hiominen on oikeastaan aika mielekästä harjoitusta muullekin kirjoittamiselle, sillä tekstin, tarinan ja kielen rytmiikan ja ajoituksen taju on oleellisen tärkeä taito. Niistähän vitseissä on kyse.

Silti aikakausi oli, etenkin sitä eläessä, ahdistavaa ja masentavaa ylivelkaantuneisuuden, rahapulan ja (omasta mielestä) paskatöiden tai niiden(kin) puutteen keskellä. Elämä oli enimmäkseen yrityksiä pitää nenä pinnalla, selvitä päivästä toiseen ja pelkoa sen suhteen, monenko laskun toinen huomautus postilaatikosta tänään löytyisi. (Taipumus jonkinasteiseen hypomaanisuuteen aiheutti senkin, että vähintäänkin toisinaan rahat, silloin kun niitä oli, tuli käytettyä johonkin kivaan sen sijaan että olisi tullut maksettua niitä laskuja joita olisi pitänyt maksaa.) Valvoin paljon öisin, muun muassa siksi että silloin ei puhelin soinut eikä kukaan vaatinut minua ryhdistäytymään, tekemään jotakin tai olemaan jotakin mihin ei ollut voimia.**

Kauan sitten, ollessani vasta kahdeksantoista, muuan tuttava oli selittänyt omalta kaveriltaan kuulemaansa teoriaa siitä, kuinka jokaisella ihmisellä on perusilme – sellainen, mikä hänen kasvoillaan näkyy kun niillä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Tuttavan mielestä minun perusilmeeni oli optimistinen, sellainen ”kohta varmaan tapahtuu jotain kivaa” -katse.

Tajusin Anttolassa (jälleen kerran), että tässä on perää. Jossakin syvällä minä onnistuin edelleen uskomaan, että kohta voi tapahtua jotain kivaa, vaikka mikään ympärilläni tai omissa tekemisissäni ei sellaiseen viitannut. Se auttoi sinnittelemään. Kaikeksi onneksi kivoja asioita alkoi lopulta, pikku hiljaa, tapahtuakin. Luulo siitä että jotain voi tapahtua ja hyvä onni tapahtumisten suhteen nostivat minua vähitellen kuopanpohja-apaattisuudesta siihen tilaan että aloin pystyä itsekin vaikuttamaan tilanteeseeni – ja, ajan kanssa, myös lyhentelemään velkojani.‡

Toinen oleellinen ominaisuus pääsi ilmoille toiselta ryhmäläiseltä kun esittelin työhistoria-flappitaulupaperiani ja siihen merkittyjä lukuisia harrastuksia, touhuja ja kiinnostuksenkohtia: Minä olen utelias.

Se ei ole aina hyvä asia – olen joskus tainnut sotkea sekä omia että valitettavasti myös muiden ihmissuhdeasioita harkitsemattomalla uteliaisuudella ja uteliaisuuden aiheuttamalla, harkitsemattomalla löyhäpuheisuudella ja juoruilulla – mutta sekä kirjailijalle että suomentajalle on kullan arvoista olla ollut todella kiinnostunut kummallisista asioista ja erikoisaloista – purjelaivoista,*** lentokoneista, tähtitieteestä, musiikin äänittämisestä,‡‡ sotahistoriasta****… monista asioista. On kestänyt kauan ennen kuin olen oppinut jättämään kodin mekaanisten ja sähkölaitteiden kannet avaamatta ihan vain nähdäkseni, mitä niiden sisällä on. Tämä uteliaisuus on saanut minut kiinnostumaan soitinrakennuksesta ja säästänyt työssä ja harrastuksissa tarpeellisten tietokoneiden hankintakustannuksissa, kun olen tullut perehtyneeksi laitteiden sielunelämään sen verran ettei ole tullut tarvetta ostaa uutta konetta ihan vain siksi että edellinen on ”vanhentunut” tai ”hidastunut” – olen selvinnyt sillä että olen vaihtanut vain ne komponentit tai ohjelmistot, jotka eivät enää pärjää siinä mihin minä konetta tarvitsen.

Tavallaan minun romaanieni aiheet ja lähtökohdat ovat peräisin tällaisesta uteliaisuudesta. En tarkoita ainoastaan uteliaisuutta monenlaisiin eri tieteisiin, vaan myös ajatusleikki-uteliaisuudesta: ”Jos minä venytän tätä todellisuuden osaa vähän todellista kireämmälle tai kauemmaksi, mitä sitten voisi tapahtua? Mitkä muut asiat muuttuisivat ja miten?”

Monessakin mielessä nämä kaksi piirrettä ovat saaneet minut myös jaksamaan ja jatkamaan sellaisinakin aikoina, jolloin elämässä ei ole tuntunut olevan juurikaan iloa tai mieltä. Aina on silti tuntunut mahdolliselta, että kohta tapahtuu jotakin kivaa, joten olen halunnut nähdä mitä se voisi olla.

___
* Kuulemma nykyään mobiililaitteiden ja ohjelmistojen käyttöliittymäsuunnittelupuolella on töissä myös kulttuuriantropologeja. Kuten Nokia joutui katkerasti huomaamaan, tuollaisiin asioihin tarvitaan vähän monenlaisempaa ja toisenlaisempaa ajattelua kuin putkitutkintoinsinööreillä oletusarvoisesti (ehkä, ennakkoluulojen mukaan) on.
† Olin toimittajana ja toimitussihteerinä perin lyhytaikaiseksi jääneessä Oma ystävä -nimisessä lemmikkieläinlehdessä.
** Yöaikaan silloisen Helsingin puhelinyhdistyksen paikallispuheluissa oli vain kertamaksu, ei aikaveloitusta, joten modeemin käyttö internetissä ja varhaisessa sosiaalisessa mediassa pyörimiseen oli paljon halvempaa kuin päiväsaikaan. Sosiaalinen yhteisöni koostuikin paljolti netin kautta tapaamistani ihmisistä. Osa heistä on läheisiä ystäviä ja kavereita vieläkin.
‡ Maksamista riitti tosin vielä pitkälle 2000-luvulle asti. Yhä vieläkin riemastuttaa käydä verkkopankin ”Luotot”-välilehdellä katsomassa ilmoitusta ”Sinulla ei ole luottoja”.
*** Huoneeni seinällä oli varhaisteinivuosinani vanhasta kivipiirroksesta tehty juliste, joka esitti 1800-luvun alkupuolen kolmimastoista, apuhöyrykoneella varustettua korvettia. Piirroksessa oli pyöröpuiden, purjeiden ja köysien kohdalla numeroita ja kirjaimia. Tulin sitten parin lähdeteoksen avulla selvittäneeksi, mitä mikäkin merkintä tarkoitti, ja sen ansiosta osaan yhä edelleenkin ulkoa raakatakilaisen purjelaivan takilan termistön ja kunkin köyden ja piirun käyttötarkoituksen. Vaikka itselleni ei ole sattunut kohdalle (vielä) yhtään meriaiheista suomennettavaa, on tästä tietämyksestä ollut apua merisanaston kummallisuuksien kanssa painiville kollegoille. Ja luulen, että minä tulen vielä joskus kirjoittamaan romaanin, jossa on paljon purjelaivoja. Itse asiassa minulla on kyllä mielessäni sellaiselle sopiva alkukohtaus…
‡‡ Vaikka omat musiikin äänitykseni ovat olleet pitkään hyvin… eh, kotitekoisen oloisia, teoreettista tietoa tuli kasattua vuosien mittaan niin paljon, että Kotistudio– ja Oma studio -kirjat ovat saaneet hyvää palautetta myös äänitysammattilaisilta. Älkää tehkö niin kuin minä olen tehnyt, vaan niin kuin minä sanon.
**** Sodankäynnin historiaan tutustuminen teki minusta jo teinivuosina pinttyneen pasifistin.

Kaksitoista vuorokautta selvitystilassa

·

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa Anttolanhovissa, Mikkelin lähettyvillä ja osallistunut kirjailijoille tarkoitetun TYK- eli työkyvyn ylläpitokuntoutuksen selvitysjaksoon.

AnttolaI__9308

TYK-kuntoutus koskee yleensä lähinnä niitä, joilla on ns. oikea työpaikka – vakituinen työsuhde, lakisääteinen työterveyshuolto ja niin edelleen. Me itsensätyöllistäjät putoamme tässäkin asiassa yhteiskunnan turvaverkkojen ohitse. Kirjailijaliitto on kuitenkin saanut neuvoteltua muutaman TYK-ryhmän omalle jäsenistölleen, ja muut kulttuurialan itsensätyöllistäjien järjestöt pystyvät toivon mukaan seuraamaan vähitellen esimerkkiä. Toivottavasti kirjailijoillekin järjestetään lisää ryhmiä ja kirjailijat tajuavat niihin hakeutua: ainakin nämä kaksi ensimmäistä ryhmää ovat olleet varsin pieniä.

Itse lähdin kuntoutuksen aloittavalle selvitysjaksolle avoimin mielin ja arvellen, että tilanteeni on tällä hetkellä aika hyvä sekä psyykkisen että fyysisen terveyden puolella. Ylipainoa toki on runsaasti, mutta kohtuullisen miellyttäväksi dieetiksi osoittautunut 5:2-pätkäpaastoilu on vuodenvaihteen jälkeen saanut painoa putoamaan ihan kohtuullista tahtia. Runsas ja runsastuva säännöllinen liikunta on lisäksi muuttanut läskiä lihaksiksi ja parantanut pitkään kovin heikkoa kehonkuvaani. Viihdyn omassa olemuksessani paljon paremmin kuin aikaisemmin. Minulla on vanhastaan ollut taipumusta bipolaarisuuteen, mutta viime vuosina hyvä elämäntilanne ja erittäin hyvä parisuhde on pitänyt heilahtelut aika mukavasti kurissa ja poissa ääripäistä. Halusinkin ennen kaikkea vahvistusta sille, että mielikuva paranevasta tilanteesta vastaa todellisuutta eikä pinnan alla piile mitään sen uhkaavampaa.

Siinä suhteessa ennakkokäsitys näyttää vahvistuneen: Aion kyllä lähitulevaisuudessa käydä terkassa otattamassa normaalit labrakokeet, varmuuden vuoksi. Kuten lääkäri on jakson aikana todennut, eräitä suomalaisia kansallissairauksia on helpompi hoitaa jos ne havaitaan ennen kuin oireilu on ehtinyt alkaa.

Ennakko-odotusten vahvistumisen lisäksi olen kuitenkin joutunut panemaan itseäni peliin ja paljastamaan itseäni ehkä enemmän kuin osasin kuvitellakaan.

AnttolaI_AarrekarttaVaikka olen viime vuosina liikkunutkin varsin innokkaasti – kroolaamalla kolmen kilometrin yhtämittaisen matkan keskimäärin kolme kertaa viikossa, kävelemällä paljon, käymällä taiji-tunneilla – täällä on joutunut tutustumaan järjestettyyn liikuntaan paljon läheisemmin sellaisilla tavoilla, jota olen koulun liikuntatuntien aiheuttaman sinnikkään inhon vuoksi vältellyt viimeiset 34 vuotta. Onkin ollut hienoa huomata, että kouluaikojen traumat ovat ehtineet aika pitkälti haihtua. Vielä rohkaisevampaa on ollut huomata, että vaikka fyysinen kuntoni numeerisesti arvioituna ja mitattuna on edelleenkin, mittarista riippuen, keskimääräistä kehnompi tai korkeintaan ikäryhmäni keskivertoa, en ole enää sellainen viimeinen tai toiseksiviimeinen kuten olin aina kouluaikoina: meidän kanssamme yhdessä jumpanneisiin ja kuntoilleisiin muiden TYK-ryhmien ikätovereihin verrattuna olen pystynyt tekemään oikeastaan aika hyvin. Olen jopa nauttinut kouluaikoina syvästi inhoamistani pallopeleistä* – kun niitä ei ole Anttolassa harrastettu hampaat irvessä, vaan mahdollinen kilpailu on rentoa ja leppoisaa. Pari päivää sitten laadittu henkilökohtainen voimisteluohjelma on sekin jotakin uutta: Pikku hiljaa kasvava keski-ikäisen äijän kuntoiluvälinekokoelma saa lähiaikoina täydennyksekseen viiden kilon käsipainot. Kävelysauvojakin voisi oikeastaan harkita.

Jossakin mielessä henkinen puoli on ollut paljon rankempaa. Vaikka oma psyykkinen tilanne onkin aika hyvä, on selvitysjakson mittaan tullut vierailtua sellaisissa oman menneisyyden tapauksissa joiden muistelemista mieluiten välttelen, ja vielä niin että niistä on kertonut toisille ryhmäläisille ihan yhtä avoimesti ja kiertelemättä kuin hekin ovat kertoneet omista asioistaan. Siitä syystä jotkut menneisyyden epämiellyttävät ajanjaksot ovat päätyneet uniinkin, joskaan eivät onneksi kovin painajaismaisina. Koska kyse on nimenomaan työkyvyn ylläpidosta, tässä on käsitelty (etenkin omassa päässä) myös omia käsityksiä ja pelkoja oman lahjakkuuden, kykyjen ja ammattitaidon suhteen: Onko minusta jatkamaan kirjailijan (ja suomentajan) työtä? Näissä hommissa ei voi luottaa edes yt-neuvotteluihin tai irtisanomisaikoihin: töitä, apurahoja ja julkaisuja tulee jos on tullakseen, ja ei tule jos ei tule, ennalta varoittamatta. Voi hyvin käydä niin, että parikin vuotta antaumuksella, huolella ja ahkeruudella rakennettu teos tipahtaa kustantamoiden ohjelmien ulkopuolelle, pöytälaatikkoon. Voi hyvin käydä niin, ettei yksikään kustantaja tarjoa minkäänlaisia käännöshankkeita tai ole kiinnostunut kuulemaan ehdotuksia. Voi hyvin käydä niin, että apurahapäätökset ovat kielteisiä. Kirjailijan tai kääntäjän itsensä mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat aikamoisen heikot.

Olen päässyt tutustumaan myös moniin minulle aikaisemmin tuntemattomiin näiden kysymysten käsittelymenetelmiin, kuten aarrekarttojen tekemiseen (tuossa ylempänä minun esikoisteokseni, jota on tarkoitus lukea alhaalta ylöspäin, kuvien portaita pitkin) ja GAS- arviointiin.

Kuulemma jotkut TYK-kuntoutettavat ovat ottaneet liikuntaohjelmaansa kävelyretken Anttolan taajaman baariin ja kimppataksikeikan takaisin majapaikkaan pilkun jälkeen. Me kirjailijat olemme olleet näköjään sen verran introvertteja, että olemme enimmäkseen viihtyneet virallisen ohjelman ulkopuolella ihan omissa oloissamme (meille saatiin onneksi järjestettyä yhden hengen huoneet). Sanataiteen ammattilaisilla on sitä paitsi mahdollisuus kuljettaa konttorimme mukana ja käyttää ilta-aikoja (ja selvitysjakson ainoaa vapaapäivää) töiden tekemiseen.

AnttolaI_9380Olen pikku hiljaa täälläkin työstänyt rauhallisesti, mutta vääjäämättömästi etenevää Hunania pidemmälle, jatkanut lähdemateriaalin lukemista ja luettujen asioiden soveltamista tarinani (tai oikeastaan tarinoiden punoksen) henkilöiden vaiheisiin. Työpiste hotellimaisen huoneen ainoan pöydän ääressä ei ole lainkaan ihanteellinen ergonomian eikä muidenkaan asioiden kannalta. Iso osa lähdemateriaalia on muutaman sadan kilsan päässä kotosalla, ja on vaikeaa tottua tekemään töitä kannettavalla tietokoneella kotoisamman, kahdella ylileveällä näytöllä varustetun oikean tietokoneen (ja sen ergonomianäppäimistön ja -hiiren) sijaan. Mutta jotain on syntynyt, jotain kehittynyt. Teksti etenee. Ei se etene nopeasti, mutta etenee kuitenkin.

En vielä tiedä, missä määrin tämä reissu tulee vaikuttamaan Hunaniin tai tuleviin kirjoihin. Luultavasti vaikuttaa, tavalla tai toisella. Aikaisemmat kehonkuvaan liittyvät itsereflektion tuokiot ovat vaikuttaneet hyvinkin paljon.

AnttolaI_9399Karstan päähenkilö Tria syntyi hyvin pitkälti Malmin uimahallin altaassa. Hän harrastaa uimista, kuten kirjan lukeneet hyvin tietävät, mutta hänelle hänen kehonsa ja olemuksensa on hyvin paljon yksityisempi asia kuin meille (suomalaisille) keskimäärin – jopa siinä mitassa, että hän pitää omaa sukupuoltaan yksityisasiana, joka ei kuulu kenellekään muulle kuin häntä hoitavalle lääkärille, joka sattuu olemaan myös hänelle läheinen ystävä.

Tämän ja Trian muiden kehonkuvaan (sanan monissa merkityksissä!) liittyvien ongelmien taustalla on oma havaintoni itsestäni uimahallissa. Olen ollut jotakuinkin koko ikäni ylipainoinen ja olen monessakin suhteessa oppinut jossain määrin nolostelemaan kehoani ja olemustani jopa siinä mitassa, että   olen yleensä vähän etukumarassa asennossa. (Se ei välttämättä edes saa vatsaa näyttämään pienemmältä, mutta silloin saattaa tuntea ettei ainakaan kauhean paljon tyrkytä läskejään näkyville.) Kulttuuri on ollut lapsuudestani lähtien sellaista, että poikkeavanpainoisille (puoleen tai toiseen, olen ymmärtänyt hyvin hoikilta tuttavilta) tehdään kyllä suoraan tai välillisesti selväksi, että tekisit jotain tai ainakin vähän häpeäisit.

Kun minä astelen pesutiloista uimahallin altaan laidalle, liki alastomana, kroppani kaikki nolot yksityiskohdat reilusti näkyvillä, kuljen hartiat varsin kyyryssä ja luikahdan varsin nopeasti piiloon veteen. Kroolaamisessa on se kiinnostava puoli, että muista altaan käyttäjistä näkee enimmäkseen pelkän vartalon ilman päätä – etenkin kun useimmat uivat pääosin rintauintia – tai (altaan päädyssä ollessa) pelkän pään erottamatta kovinkaan paljoa vartalosta. Tavallaan tämä antaa sekä minulle että muille uijille jonkinlaisen anonymiteetin suojan ja, toisaalta, tilaisuuden tarkkailla toisia veden alla suhteellisen huomaamattomasti. Siinä on hyvä huomata, ettei suinkaan kuulu muodoltaan ihmiskehojen kirjon mihinkään ääripäähän. Kun on sitä paitsi kroolannut allasta edestakaisin rivakkaan tahtiin parin–kolmen kilometrin matkan, huomaa kyllä nousevansa altaasta ja kävelevänsä pesutiloihin kuin kuningas. Tässä suhteessa kuluneet pari viikkoa Anttolassa ovat nostaneet itsetuntoa ja parantaneet kehonkuvaa yhtä lailla. Ja sen olen jo kauan sitten huomannut, ettei painonpudottaminen eikä kuntoilukaan onnistu ilman itsetuntoa tai joltisenkin positiivista kehonkuvaa.

AnttolaI_9392Kaksiviikkoinen selvitysjakso on joka tapauksessa ollut aikamoisen pitkä kertarysäys aivan erilaista elämää. Kirjailija-suomentajan vapaudesta, pomottomuudesta ja vuorokausirytmittömyydestä suurimman osan vuotta nauttivalle on toisaalta ollut vallan miellyttävääkin elää jonkin aikaa tällaista kesäleirielämää, jossa joku muu on laatinut ohjelman ja aikataulut eikä tarvitse kuin kävellä oikeaan paikkaan oikeana ajankohtana ja tehdä sitten mitä ohjaaja pyytää – oli se sitten vesijumppaliikkeitä tai oman työhistoriansa (ja muun elämänsä mustempienkin hetkien) kartoittamista flappitaululle. Harvapa kirjailija silti tällaista laitostuneisuutta kaipaa tämän enempää, sen lohdullisuudesta ja (jopa) terapeuttisuudesta huolimatta – jos kaipaisi, ei olisi kirjailijaksi edes ryhtynyt. Selvitysjaksoon tyytyväinen kirjailija palaa Anttolan lihapatojen‡ ääreltä omaan kotiinsa, omaan arkeensa oikein tyytyväisenä sekä kuntoutusjaksoon että tietoon, että seuraavaan seurantajaksoon on melkein puoli vuotta.

AnttolaI_9387___
* Minulla on ollut – kuten varmaan monilla muillakin silmälaseistaan riippuvaisilla – jonninmoinen pallofobia, jonka ansiosta etenkin lentopallo oli aina yhtä ahdistavaa. Fobiamaisen epäloogisesti ainoa pallopeli mistä aikoinaan tykkäsin oli – pesäpallo, jossa pallon nopeus ja vahingontekokyky on paljon suurempi. Lentistä tai pesistä ei tällä reissulla kokeiltu, mutta pehmeämpien isojenkin (ja minulle foobikkona pelottavien) pallojen kanssa pelailu tuntui oikein mukavalta.>
† Lukuun ottamatta muutamaa vuotta vähän yli parikymppisenä, jolloin tulin laihtuneeksi jonnekin ”normaalipainoisen” ylärajoille.
‡ Anttolanhovin lähiruokahenkisen ruokalistan laadusta ei ole oikeastaan muuta pahaa sanottavaa kuin pääruokien liha- ja etenkin possupainotteisuus. Paljon enemmän on hyvää sanottavaa: etenkin kylmäsavuhaukiskagen oli huikea herkku.

Viime aikoina olen kuunnellut lähinnä Bluesoundsia

·

Minun kahdeksankötlukuinen Bluesounds-päähänpinttymäni ei liene kenellekään mitään uutta. Nyt siihen on tullut lisää syytä, kun kauppoihin on ilmestynyt trion koko levytetyn tuotannon kattava kolmois-cd Johanna Years 1980–1982.

Kolmen lyhyen vuoden aikana Bluesounds tosiaan sai aikaiseksi neljä albumia, monta albumeilla julkaisematonta singleä ja singleistä laaditun kokoelman Greta’s Hits. Kun ottaa huomioon, miten paljon loppuvaiheissaan kvartetiksi paisunut trio lisäksi keikkaili, ei ihme että tyypit vähän niin kuin paloivat loppuun. Onneksi jälkipolville ja paikalla olleille jäi ainakin nippu hienoja levytyksiä.

Tähän asti edellinen virke on jatkunut ”olettaen että niitä onnistuu jostakin löytämään”. Black-esikoisalbumista julkaistiin jokunen vuosi sitten hienosti remasteroitu uusintapainos, mutta muuta tuotantoa ei ole kaupoissa pahemmin näkynyt sitten 1990-luvun alun. Ja näiden varhaisten cd-uusintapainosten kuunteleminen on sekin vähän kiusaannuttavaa, sillä ne tehtiin aikoinaan melkoisen huonosti ja huitaisten. Valitettavasti se kuuluu: varhaisella digitointikalustolla ja vielä opetteluvaiheessa olleella cd-masterointitaidolla saatiin aikaan nolon ohutta, vaimeaa etäisen oloista ja tuhnuista äänikuvaa, jotakin aivan muuta millaisilta nämä levyt kuulostivat alkuperäisillä vinyylipainoksilla.* Blackin huolellinen uudelleenmasterointi vain korosti sitä, miten huonosti Bluesoundsin muuta tuotantoa oli kohdeltu. Ei voinut kuin odotella, että joku tajuaisi tehdä kulttuuriteon.

Nyt se on tehty. Johanna Years sisältää kolmelle cd-levyllä (tässä järjestyksessä) Blackin, Onin, Native Sons of Far-away Countryn, Blackin uusintapainoksella julkaistun Tukholmassa äänitetyn kahdeksan kappaleen mittaisen livetallenteen,† Here Come the Golden Heartsin ja Greta’s Hitsin. Ja kyllä, levy soi niin komeasti kuin tämä hieno musiikki ansaitseekin. Cd-lehdykkään sisällytetty Vesa Kontiaisen bändihistoriikki on sekin asiallinen johdatus Bluesoundsin tarinaan.

Halutessaan voisi nipottaa siitä, että Greta’s Hits julkaistiin ennen Golden Heartsia, jonka soundi poikkeaa aikaisemmasta tuotannosta melkoisesti Tapsa Niemelän koskettimien mukaantulon vuoksi. Yhtyeen kehityksen ja kokoelman äänimaiseman kannalta johdonmukaisempaa olisi ollut laittaa Greta ennen Heartsia ja viimeiseksi (Gretan cd-painokselle lisätty) viimeinen single ”Your Wonder Boy” / ”The Man”. Mutta tämä on pikkuasia.

Paljon enemmän minua nyppii paketin ulkoasu. Kolmois-cd:n kansi noudattaa tämänsyksyisen Johanna-kokoelmien yleistä linjaa, mutta ei ole koko sarjaakaan ajatellen totisesti onnistunut. Johannan alkuperäisten levyjen kansitaide oli suunnilleen parasta mitä Suomessa tuohon aikaan tehtiin – kuvaajana oli usein siihen aikaan parhaassa iskussaan ollut Riipinen – ja tämä sarja näyttää, halpaa plätrypahvia ja imeliä värejä myöten, jonkinlaiselta itäeurooppalaiselta huoltoasemajulkaisulta. Uh.

Mutta joka tapauksessa: Nämä levytykset ovat nyt saatavilla. Suosittelen, ehdottomasti. Koko tuotannon kuunteleminen putkeen tuottaa monta ahaa-elämystä. Olin aikaisemmin kuvitellut että Dave Lindholmin Beatles-vaikutteet nousivat pintaan oikeastaan vasta Golden Heartsilla, mutta oikeastaan jo esikoisen ”Waiting for a Heart” tai Native Sonsin ”Not a Young Pair Again” voisivat hyvin olla vaikkapa John Lennonin kynästä. Hiukan minua häiritsevät majesteetillisten, minimalististen mestariteosten lomaan pitkin matkaa sirotellut kevyet, vasemmalla kädellä tehdyn oloiset rallattelut, samanlaiset joita Lindholm on harrastanut koko uransa. Ihan kivoja livenä, varmaankin, mutta levyillä ne katkovat ja sotkevat basisti Ari Vaahteran muuten niin tyylitajuisesti kuratoimaa äänimaisemakokonaisuutta. No, digitaalimusiikin hyviä puolia on mahdollisuus valikoida paketista mieleisensä osaset.

Huono puoli tässä julkaisussa on, että minun vanha vimmani perustaa jonkinlainen 2010-luvun modernisoitu Bluesound-henkinen trio (vahvoilla Massive Attack- ja Daniel Lanois -vaikutteilla höystettynä, tietenkin, ja mielellään suomenkielisenä) on entistäkin vahvempi. Pitäisi vain lopultakin saada aikaiseksi ruveta etsimään jostakin samanhenkistä kitaristia ja rumpalia.

___
* Tosin vinyylipainostenkin laatu vaihteli melkoisesti ja jopa sattumanvaraisesti, levytehtaan vinyylierästä ja levytehtaasta riippuen. Toiset soivat hulppeasti, toiset ”ihan kivasti”.
† Kokoelman kansilehdykän mukaan Tukholman Tonkraft-ohjelmaa varten nauhoitettiin peräti neljäntoista biisin setti, ja niistä on julkaistu vain kahdeksan. Hetkinen, tämähän ei olekaan täydellinen kokoelma, neljä biisiä puuttuu… no, en minä oikeasti valita, nipotan vain.

 

Lainauskorvausta vain

·

Tänään on moni kirjailija- ja kääntäjäkaveri ollut sosiaalisessa mediassa iloisella mielellä. Sanasto ry. nimittäin tilitti tänään viime vuoden lainauskorvaukset.

Lainauskorvaus on siitä harvinainen raha, että sitä jaettaessa kääntäjät ovat tasaveroisia kirjailijoiden kanssa. Jos suomennetulla kirjalla on yksi kirjoittaja ja yksi kääntäjä, lainauskorvaukset jakautuvat puoliksi.* Suomentajien julkaisuluetteloilla on usein paljon enemmän pituutta kuin kirjailijoilla, joten heidän korvaussummansa saattaa olla hyvinkin paljon muhkeampi – ja apurahojen, arvostuksen ja muun suhteen heikommassa asemassa olevat ”viihteen” suomentajat (ynnä kirjailijat) saattavat kerätä isoimman potin, sillä trillereitä, jännäreitä ja dekkareita lainataan hyvin paljon.

Tämä tietysti pännii pahemman kerran niitä kirjallisuuden ystäviä, tutkijoita ja kriitikkoja, joiden mielestä raha menee aina väärille ihmisille, oli kyse sitten apurahoista, kirjanmyyntirojalteista tai lainauskorvauksista. Niinhän ne menevätkin, mutta koska ei ole olemassa mitään absoluuttista kirjallisuuden laatuasteikkoa,† raha menisi väärille ihmisille silloinkin jos nämä kirjallisuustulonjakokriittiset pääsisivät asiasta päättämään. Joka tapauksessa lainauskorvausten jakauma on toisenlainen kuin apurahojen jakauma, joten niillä voi katsoa olevan edes jonkinlaista eriarvoisuutta tasaavaa vaikutusta. Pieniä ovat apurahat eivätkä isoja ole lainauskorvauksetkaan – Suomen viranomaiset suostuivat ylipäänsä koko lainauskorvausjärjestelmään vain siksi että oli pakko EU-lainsäädännön myötä, ja siltikin asian kanssa vitkuteltiin tolkuttoman kauan. Lainauskorvausten taso on edelleenkin hävettävän pieni esimerkiksi muihin Pohjoismaihin** verrattuna.

Oma pottini oli tällä kertaa reilut kaksi ja puoli tuhatta,‡ vallan mukava summa. En ole tullut pyytäneeksi Sanastolta erittelyjä korvausten jakautumisesta käännösten ja omien kirjojen suhteen – eikä posti vielä tänään tuonut muutenkaan tilityspapereita – mutta olettaisin että valtaosa tulee käännöksistä. Jos koko summa olisi omista kirjoista, se olisi viitisen kertaa enemmän kuin kustantajan viime vuodelta tilittämät kirjanmyyntirojaltit kirjoittamieni kirjojen myynnistä. Siinä tapauksessa kirjojen kirjoittamisesta saamani vuositulot nousisivat jo suomalaisten ammattimaisten kirjailijoiden keskimääräiselle tasolle. Reilulla kolmella tuhannella eurolla vuodessa ei osteta kovinkaan paljoa tonnikalaa ja vessapaperia sen jälkeen kun sähkölaskut, vuokrat ja vastikkeet sun muut kulut on maksettu pois päältä, joten ei ole mikään ihme että useimmat suomalaiset ammattikirjailijat tekevät yleensä vähintään yhtä muutakin työtä ja/tai odottelevat sydän syrjällään apurahapäätöksiä. Pienelle kielialueelle ei mahdu kovinkaan montaa painosten kuningatarta tai kuningasta.

Kirjailijoiden ja suomentajien lisäksi näitä nykyään hienosti ”itsensä työllistäjiksi” kutsuttuja työlainsäädännön väliinputoajia on toki muitakin, etenkin kulttuuri- ja media-alalla. Linkitänkin tähän perään pari pitkää äänitettä viimekeväisestä ”Itsensä valjastajat” -tilaisuudesta, jossa puhuttiin näistä asioista ja ongelmista monen eri alan ihmisen ja järjestön voimin.

Itsensä valjastajien manifesti näkyy videokonversiossa vähän epäselvänä, joten siihen kannattaa käydä perehtymässä Journalistiliiton sivuilla.
___
* Sanasto varaa rahat myös niitä ulkomaalaisia kirjailijoita varten, jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin ja jotka kenties haluavat sellaisia saada. Tietääkseni tähän mennessä kukaan ulkomaalainen ei ole Suomen lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautunut. Sekä ulkkarien että suomalaisten saatavat vanhenevat kolmessa vuodessa, jonka jälkeen varattu summa palaa yhteiseen pottiin, ja kasvattaa tasaisesti kaikkien lainauskorvausjärjestelmässä olevien saatavia.
† Paitsi tietysti aika. Viidenkymmenen–sadan vuoden päästä voidaan ehkä arvioida, mitkä 2000-luvun alun kirjat olisivat olleet tukemisen arvoisia: joukossa tulee varmasti olemaan sekä  vakavamielisten kirjallisuudenystävien arvostamaa ”laatukirjallisuutta” että jokunen menestynyt ”viihdekirja”, jonka kaikki olisivat kuvitelleet kadonneen mielistä ja hyllyistä viimeistään parissa kvartaalissa. Taiteen historia ei ole useinkaan oikeudenmukainen, ja vielä vähemmän se on ennustettavissa.
** Muissa Pohjoismaissa lainauskorvausta on sitä paitsi maksettu jo vuosikymmeniä ilman EU:ta tai muutakaan ulkopuolista painostusta.
‡ Summasta viitisensataa oli itse asiassa minun osuuteni edesmenneen isäni lainauskorvauksista. Tekijänoikeushan tunnetusti on periytyvää omaisuutta, tosin vain määräajaksi periytyvää omaisuutta.

Sanoista eläviksi kuviksi

·

Muistaakseni yhtään suomentamaani kirjaa ei ole aikaisemmin tehty elokuvaksi. Olin missata sen ensimmäisenkin, koska seuraan niin huonosti elokuva-arvosteluja.*

Jonathan Tropperin romaanin Seitsemän sietämättömän pitkää päivää (This Is Where I Leave You) elokuvittamisesta muistaakseni puhuttiin alustavasti jo silloin, kun  suomensin tätä sympaattista, traagisesta koomiseen ja takaisin heilahtelevaa tarinaa Yhdysvaltain itärannikon juutalaisperheestä, joka kokoontuu monen vuoden jälkeen vanhaan kotitaloon perheen isän hautajaisten jälkeen viettämään šivaa eli suruviikkoa. Jossakin mielessä voi ehkä sanoa että Tropperilla oli ollut elokuva mielessään jo kirjaa kirjoittaessaan, sillä mukana oli selkeästi hyvin elokuvallisia kohtauksia – mutta toisaalta: jotakuinkin kaikilla amerikkalaiskirjailijoilla tuntuu nykyään olevan, oli kirjassa aineksia (tai minkäänlaisia mahdollisuuksia edes) elokuvaksi tai ei. Filmi- ja videokerronta vaikuttaa niin valtavasti turhankin monen kirjailijan ilmaisuun siinä määrin, että lukija näkee tekstin seasta kohdat, joihin kirjailija on kuvitellut leikkauksen.

(Eräässä toimintaromaanissa, jota onneksi en joutunut itse suomentamaan, oli jopa alkukohtaus joka oli selvästi rakennettu tapahtumaan elokuvan alkutekstien vieriessä kankaan poikki.)

En välttämättä odottanut mitenkään suunnattoman paljon Seitsemän sietämättömän pitkää päivää -elokuvasta (sitten kun sen olemassaolo minulle valkeni sunnuntai-iltana), eikä toimivien kirjojen elokuvaversioista yleensä kannatakaan odottaa. Siinä mielessä oikeastaan yllätyin iloisesti. Shawn Levy on ohjannut Tropperin itsensä käsikirjoittamasta tarinasta ihan viihdyttävän ja toimivan ihmissuhde-draamakomedian. Hyvä ja kokenut näyttelijäkaarti (Tina Fey, Jane Fonda, Jason Bateman, Rose Byrne jne.) toki auttaa asiaa.

Kokonaisen romaanin sullominen vajaaseen kahteen tuntiin on silti mahdoton urakka. Jäin kaipaamaan romaanin hiljaisia, mietteliäitä hetkiä: moneen kertaan toistuvat katollaistumiskohtauksetkin olivat typistyneet pariin lyhyeen sanailutuokioon, jossa tempo hidastui vain vähän elokuvan muusta kohkaamisesta. Vielä harmillisempi puute oli kirjan kertojan Juddin ja hänen isoveljensä Paulin kireiden välien taustalla olevan tarinan unohtaminen kokonaan. Homma olisi vaatinut pitkän takaumajakson, tiedän sen, mutta ilman sitä etenkin juuri Paulin hahmo ja hänen katkeruutensa syyt jäävät kovin pinnalliseksi. Samoin jokseenkin taustoittamatta jää Juddin suhde nuoruudenihastukseensa Pennyyn ja sopimus, jonka he nuorena olivat tehneet – mutta heidän yhteisessä historiassaan on, ehm, asioita jotka olisivat nostaneet elokuvan ikärajaa erinäisillä vuosilla. Sama pätee alun täytekakkukohtaukseen, joka oli kirjassa niin herkullinen mutta valitettavasti vesittyi jotakuinkin täysin, koska ison kankaan elokuvassa ei nyt vain voi näyttää… kaikkea.

(Elokuvassa on muuten muutettu henkilöiden nimiä. Foxmanin perheestä on tullut Altmanin perhe, Jen Altmanista Quinn Altman. Asiaa on puitu tässä IMDB:n keskustelusäikeessä. )

Mutta vallan viihdyttävä elokuva, kaiken kaikkiaan. Ei uraauurtava tai maailmojakaatava, mutta viihdyttävä, joten en tuntenut tuhlanneeni lipun hintaa siitäkään huolimatta, että tällainen kerronta toimii ihan yhtä hyvin dvd:llä tai televisiossa.

___
* Tässä tapauksessa elokuvan maahantuojalla ei ollut mitään erityistä syytäkään ottaa kirjan suomentajaan yhteyttä. Kirjan suomenkielistä nimeä ei tekijänoikeus voi suojata, eikä tässä elokuvassa ollut mitään sellaista erikoissanastoa jota olisi voinut pitää minun luomuksenani.

Kadonnutta aikaa etsimässä

·

Hän onnistuu hytkäyttämään spekulatiivisen fiktion kirjoittajaa jo esikoisteoksensa ensisivuilla:

Suurin osa kirjailijoistamme toimii vielä vanhuksen verenkalkkeutumista potevan realismin lumoissa, ja kun kuvaamataiteemme voimakkaasti uudistuivat viimeksi kuluneella vuosikymmenellä, katsovat niiden edustajat nyt, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, oikeudekseen levätä laakereillaan kuvitellen kehityksenkin pysähtyneen samaan kohtaan kuin he itse.

En seuraa kuvataiteita niin tiiviisti kuin pitäisi, mutta suomalainen kirjallisuus on ollut realismin lumoissa vielä kahdeksankymmentäviisi vuotta Olavi Paavolaisen (1903–64) esikoisteoksen Nykyaikaa etsimässä (Otava 1929) ilmestymisen jälkeen.

Tavallaan aika masentavaa, vai mitä? Ei siinä, kyllähän realistinenkin kirjallisuus pystyy parhaimmillaan kuvastelemaan aikaansa ja ajan tuntoja ihan mukavasti, ja muutamat tyyliltään realistiset romaanit ovat muodostuneet jopa klassikoiksi, mutta yhden ilmiöiden käsittelyn musertavan dominoiva asema suomalaisessa kirjallisessa kentässä on kyllä yksinomaan masentavaa. Onneksi tilanne on hyvää vauhtia muuttumassa, ja minäkin voin jossakin takarivissä ainakin pikkuisen röyhistää rintaani: Olen siellä minäkin, joukossa murtamassa vanhaa pakkovaltaa. Edes kirjallisuuden osalta.

En tosin tiedä, mitä Olavi Paavolainen mahtaisi ajatella nykyaikaisesta spekulatiivisesta fiktiosta, suomikummasta. Hän eli perin toisenlaisessa maailmassa, toisena aikana: etsin Nykyaikaa etsimässä -teoksen käsiini, koska sitä suositeltiin minulle hyvänä ajankuvana 1920-luvun suomalaisesta ilmapiiristä. Jossain mielessä kirja sitä tekeekin, mutta Paavolaisen Suomi oli hyvin paljon eriytyneempi ja luokkakuntaisempi kuin meidän nykyinen Suomemme (tokihan tietyt puolueet yrittävät kovasti saada aikaan uusia luokkarajoja ja alkavat jopa puhua asiasta jotakuinkin avoimesti). Paavolaisen suomalaiset piirit ovat Helsingin älykköjä, jotka luultavasti tuntevat Pariisia ja Berliiniä – jopa Yhdysvaltain itärannikon suurkaupunkeja – paljon paremmin kuin, no, sanotaan vaikka viipurilaisen rautatieläisen elämää. Tai viipurilaisen rautatieläisen tytärtä, joka kyllä opiskeli itsensä maisteriksi Helsingin yliopistossa, muttei jäänyt roikkumaan Paavolaisen nokkeliin piireihin vaan lähti matematiikan ja fysiikan opettajaksi Tampereelle ja Lahteen ennen kuin toteutti elämänikäisen haaveensa lähetyssaarnaajan työstä Kiinassa.

Omaa Suomeaan Paavolainen kyllä kuvaa mainiosti. Viime vuosien esseisteistä – sikäli kuin olen heitä edes vähän lukenut – Paavolainen erottuu siinä että hänellä tuntuu olevan loputtomasti energiaa olla innoissaan, innoissaan kaikesta uudesta sekä tekniikan että taiteen alalla, innoissaan siitä että ikkunat Eurooppaan ovat lennähtäneet auki, innoissaan siitä että maailma on muuttumassa. Hän ei totisesti katkerana kaipaa mitään (kuvitteellista) parempaa menneisyyden kulta-aikaa. Jotkut hänen innostuksensa kohteista tuottivat toki sittemmin perin katkeraa kalkkia hänen itsensäkin juotavaksi – hän intoilee esimerkiksi italialaisesta futuristiliikkeestä, joka jo 1920-luvun lopulla oli sitoutunut ja sulautunut Benito Mussolinin fasisteihin. Toisaalta Paavolainen osaa olla myös yllättävänkin ennakkoluuloton: vaikka hän kuvaileekin Venäjän vallankumousta ”uusimman ajan historian suurimmaksi tragediaksi” [siihen mennessä, sanoisi nykylukija], hän kykenee varauksitta arvostamaan Neuvostoliiton ensimmäisen vuosikymmenen tuottamia taiteellisia helmiä, Malevitšin ja kumppaneiden konstruktivismia sekä Sergei Jeseninin ja Vladimir Majakovskin kaltaisia runoilijoita.

Paavolainen pohtii myös runsaasti 1920-luvun alastomuusinnostusta, sen suhdetta moraaliin, sekä moraalinvartijoiden vanhakantaista närkästystä, joka parhaimmillaan meni niin naurettaviin mittoihin että veistotaiteen vanhojen mestariteosten sukuelimiä peitettiin jälkikäteen viikunanlehdillä. Suomessahan riideltiin vielä tähänkin aikaan, oliko sopivaa että Helsingin Kauppatorilla, kaikkien nähtävänä, oli Ville Vallgrenin veistämä alastoman pariisittaren kuva, tai Hugo Simbergin Tampereen Johanneksenkirkon friisissä köynnöstä kantavia alastomia poikia. Niissä suhteissa maailma ei ole juurikaan muuttunut, iltalehdet tuntuvat edelleenkin keräilevän klikkauksia tekopyhillä hihihi-jutuillaan jonkun julkimon juhlatamineen raosta vilahtaneesta perskannikasta.

Toisinaan Paavolainen malttaa huomata tosin myös asioiden kääntöpuolia: romanssi Pariisin kanssa ei estä häntä näkemästä niitä kodittomia, vammaisia ja rampoja, jotka öisin nousevat siltojen alta häiritsemään kutsuilta palaavan intelligentsijan esteettistä silmää.

Mutta onko Pariisin yöelämä mitään »modernia»? Muuttuuko suomalainen ihminen moderniksi, jos hän rupeaa ryypiskelemään ja jatsaamaan? Sitä eivät totisesti usko ketkään muut kuin eräät keski-ikäiset pikkuporvarisrouvat, jotka muuttavat Helsinkiin ja leikkaavat itselleen polkkatukan juuri silloin kun ensimmäiset harmaat hiukset alkavat ilmestyä. Ja mitä on sitten se moderni »rohkeus» jota nuoret kirjailijat näissä nykyajan kuvauksissaan muka ovat osoittaneet? Se on rohkeutta, joka on naurettavaa, koska se vain tyytyy kuvailemaan mutta ei taistelemaan; rohkeutta jolla ei ole mitään eetillistä siveellistä kantavuutta, koska se ei päädy muuta kuin itkuun, katumukseen ja synnintuntoon osaamatta luoda mitään uutta moraalia, uutta elämäntotuutta, uutta siveellistä periaatetta.

Samaan vuonna 1961 ilmestyneiden Valittujen teosten ykkösniteeseen sidottu Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa (1932) keskittyy puhtaammin Paavolaisen kriittisiin (tai pitäisikö sanoa, Paavolaisen mukavan vanhahtavan kielen mukaisesti, »kriitillisiin»?) näkemyksiin suomalaisen kirjallisuuden tilasta. Sivalluksia saavat niskaansa luullakseni kaikki ajan nimekkäämmät nousukkaat, Mika Waltaria myöten – vaikka toisessa esseessä hän nostaakin Waltarin yhdessä Unto Seppäsen kanssa lupaavimpien kärkeen: Paavolainen arvostaa Waltarin kykyä yhdistää laatukirjallisuuteen viihteellisiä aineksia.

Suursiivous tuli kaksikosta luettua hieman huitaisevammin, sillä oman työni lähdemateriaalina Nykyaikaa etsimässä oli kiistämättä tärkeämpi. Molemmissa viehätti kyllä Paavolaisen vilpitön ja avoin omahyväisyys, juuri sellainen mille on näin vuosikymmeniä myöhemmin niin kovin helppoa ja halpaa naureskella. Lennokas kieli on runsasta, rikasta, eloisaa ja – niin kovin vanhahtavaa, hankaline ja huonosti toimitettuine lauserakenteineen. Paavolainen ylpeili näissä varhaisteoksissaan kirjoihin ja lehtiartikkeleihin painetusta merkinnästä ”kuvitussuunnitelma kirjoittajan”, ja tämän 1960-luvun alun versionkin taitto kuvineen on varsin toimivaa ja tekstin kulkua tukevaa.

Paavolaista pitäisi epäilemättä lukea enemmänkin. Optimismi ja omahyväisyys karisivat varsin pian, ja vaikka Synkkää yksinpuhelua onkin pidetty kelkkansakääntäjän jälkiviisasteluna, se on yhdessä ainakin Kolmannen valtakunnan vieraana -kirjan sekä Ristin ja hakaristin ohella merkittävää ajankuvaa.

Kunhan keritään. Nyt minun on palattava takaisin Kiinan tasavallan historiaan, ja pinon päällä on Shanghain lentokentän kirjakaupasta hankittu teos, joka aiheen, pikavilkaisun ja kuvituksensa perusteella saattaa olla erittäin epämiellyttävä lukukokemus. Epämiellyttävä, mutta tässä tapauksessa välttämätön.

Postmessum

·

Kirjamessut on messuttu, perinteiseen tapaan. Vaikka minulla ei ollut tänä vuonna uutta omaa kirjaa markkinoitavanani, oli esiintymistilaisuuksia itse asiassa paremmin kuin viime vuonna. Perjantaina istuin Johanna Vainikaisen, Satu Hlinovskyn ja Sarianna Silvosen kanssa Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijoiden tentattavana spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Johanna, Satu ja Sarianna ovat tuttuja monien conien ja muidenkin tapahtumien paneeleista, joten odotin hyvää ja hyvähenkistä keskustelua. Sitä syntyikin, etenkin kun kalliolaiset esittivät erinomaisia kysymyksiä. Kiitoksia! Myös yleisöä oli ilahduttavan runsaasti.

Emme joutuneet tyhjille penkeille puhumaan lauantainakaan pohdiskellessamme Anne Leinosen kanssa ”suomikumma”-käsitteen syntyjä syviä. Vaikka itse olen kirjoittanut aika paljon ihan, eh, tyylipuhdastakin tieteiskirjallisuutta, en paheksu lainkaan suomikummaksi lokeroimista: vanhan kunnon reaalifantasia-käsitteemme tavoin se tarjoaa miellyttävän väljälti kyynärpäätilaa käsitellä kunkin kirjan teemoja, aiheita ja tarinoita juuri sellaisilla keinoilla jotka kyseisen hankkeen kohdalla tuntuvat mielekkäiltä. Jos näpsäkkä yleistermi auttaa avaamaan ulkomaistenkin lukijoiden silmiä monille hyvinkin persoonallisille kirjailijoille – ehkä vielä minullekin – en näe mitään syytä paheksua sellaisen käyttöä.

(Kuin korkeintaan vasta sitten, jos joku rupeaa määrittelemään kovin tarkkaan, mikä on suomikummaa ja mikä ei, tai valittamaan että miksetsäenääkirjoitasuomikummaavaanjotaintuollaistaihanvääräoppista… sitten lupaan harkita asiaa uudelleen.)

Tätä päivää olen viettänyt Suomen Kääntäjien ja Tulkkien Liiton messuosastolla päivystäjänä. Hyviä kohtaamisia tapahtui sielläkin, kuten messuilla ylipäänsä: yksi tapahtumassa hengailun itu on – sen ilmeisen eri hyvän kirjallisuuden markkinoinnin ohella – kohdata tuttuja ja tutustumisen arvoisia tyyppejä. SKTL:n osasto on paitsi tietolähde kaikille kääntämisestä kiinnostuneille, myös kirjallisuudenkääntäjien kohtaamispaikka. Kun teemme töitämme kukin omassa kammiossamme, on ilo tavata sillon tällöin livenäkin. Me kääntäjät olemme nimittäin aika mukavaa porukkaa.

Blogien ja sosiaalisen median messuviesteissä on tapana esitellä kuvia hihaan tarttuneiden kirjojen ja muun tavaran suunnattomasta määrästä. Itse en tällä(kään) kertaa ostellut kovinkaan monta kirjaa (kaksi) ja muutakin tavaraa noin kappalemääräisesti aika vähän (kolme pussia teetä ja, eh, akustisen kitaran), joten esittelen vain yhden ostoksen jo ihan sen takia, että se on sekä kantensa että taittonsa* osalta niin kaunista työtä.

Sinologi-suomentaja Jyrki Kallion Mestari Kongin keskustelut – Kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) oli ostoslistalla jo ennen messuille menemistä jo siksikin, että se on erinomainen lisä Hunan-romaanini lähdeaineistoon. Vaikka Kongfutse eli, kirjoitti ja opetti yli kaksituhatta vuotta ennen kirjani tapahtumien aikaa, hänen oppinsa ja opetuslapsensa vaikuttivat erittäin vahvasti kiinalaiseen ajatteluun ja kiinalaiseen politiikkaan vielä 1900-luvullakin – ja yhä edelleen. Erityisesti 1800–1900-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Kang Youwein varsin radikaalit tulkinnat mestari Kongin sanomisista ovat vaikuttaneet erittäin vahvasti myös häntä nuorena lukeneen Mao Zedongin ajatteluun ja sitä myöten siihen millaiseksi kiinalainen versio sosialismista (tai pikemminkin ”sosialismista”) kehittyi – siitäkin huolimatta että virallisesti kansantasavalta on ainakin julkisesti pikemminkin hyljeksinyt ja vähätellyt keisarikunnan ikiaikaista valtionfilosofiaa. Lisää kirjasta sitten kun kerkiän sen lukea.

___
* Kirjan ulkoasusta vastaa Armadillo Graphicsin Jukka Aalto.

Jack Bruce 1943–2014

· 2 kommenttia ·


Valitettavasti uutinen näyttäisi olevan totta. Basistipioneeri ja -legenda Jack Bruce on menehtynyt 71-vuotiaana.

Kuten lienen useaan kertaan todennut, minun kiinnostukseni bassonsoittoon lähti siitä kun päädyin – jälkijättöisesti vuonna 1980 – kuulemaan Creamin esikoisalbumia Fresh Cream. Kyseinen 1960-luvun lopun brittiläinen ”superbändi” – itse asiassa ensimmäinen kokoonpano josta tuota termiä käytettiin – oli tuohon aikaan kaikkea muuta kuin muodikasta tai katu-uskottavaa kuunneltavaa, mutta minuun se vetosi: jollakin tavalla kuulin trion vahvasti bluesvoittoisessa, rosoisessa ilmaisussa samaa mitä kuulin punkissa ja uudessa aallossa. Olen vieläkin sitä mieltä. Bruce oli bändin voimahahmo, basisti, pääasiallinen lauluntekijä ja laulusolisti, sillä kitaristi Eric Clapton alkoi siihen aikaan vasta löytää itseään laulajana ja biisinikkarina.

Olisin halunnut linkittää tähän postaukseen videon Brucen viimevuotisen Silver Rails -levyn päätösraidasta ”No Surrender”, mutta siitä ei näytä videota löytyvän. Saatte tyytyä toisen edesmenneen bluesrock-legendan Rory Gallagherin kanssa soitettuun mainioon tulkintaan Cream-klassikosta ”Politician”.