Kirjailijakokouskiireiden vuoksi olen päässyt lukemaan viimeviikkoista New Scientistiä vasta nyt. Mieleen jäi erityisesti Diego Gambettan ja Steffen Hertogin essee, joka pohjautuu aivan ilmeisesti kaksikon ensi vuonna ilmestyvään tutkimukseen Engineers of Jihad (Princeton University Press).
Erityisesti vuoden 2001 WTC-iskujen jälkeen eri puolilla maailmaa on ymmärrettävästi tutkittu paljon niitä tekijöitä, mikä saa ihmisen ryhtymään terroristiksi – tai, laajemmin ottaen, toimimaan väkivaltaisessa ääriryhmässä. On huomattu, että ilmeisimmät stereotypiat pätevät varsin heikosti. Monet ääriryhmien terroristit ovat hyvin koulutettuja, monilla islamististen ääriryhmien jäsenillä on kaiken lisäksi länsimainen koulutus (Osama bin Ladenilla, tunnetusti, vieläpä CIA:n antama sissikoulutus Neuvostoliiton Afganistan-miehityksen ajoilta). Kuten kirjoitin aikaisemmin, usein kiihkeä uskonnollinen vakaumus on syntynyt vasta ääriryhmään liittymisen jälkeen.
Gambetta ja Hertog ovat tutkineet islamististen militanttien koulutustaustaa noin neljänsadan tapauksen näytteellä, ja onnistuivat jäljittämään 284 henkilön koulutustaustan. Näistä peräti 196 oli joko opiskellut tai jopa valmistunut korkeakoulusta. Seitsemän oli oli opiskellut luonnontieteitä, 12 taloustieteitä, 14 lääketiedettä, 34 islamilaista teologiaa. Ylivoimaisesti suurin ryhmä, 78, oli insinöörejä.
Tutkijakaksikko keräsi tietoja myös ei-islamistisista ääriryhmistä ja huomasi, että vaikka insinöörejä oli olemattoman vähän väkivaltaisissa äärivasemmistolaisissa ryhmissä, heitä oli runsaasti ja näkyvästi mukana väkivaltaisissa äärioikeistolaisissa ryhmissä: tutkijat onnistuivat jäljittämään seitsemän yhdysvaltalaisen äärioikeistolaisjärjestön johtajien koulutustaustat. Neljä oli insinöörejä, esimerkiksi Aryan Nationsin perustaja Richard Butler ja Sheriff’s Posse Comitatusin johtaja Wilhelm Schmitt.
Kuten Gambetta ja Hertog toteavat, tässä voi olla kyse vain siitä, että insinööritaustaiset perustajat ovat ryhtyneet värväämään väkeä omasta tuttavapiiristään. Insinöörien yliedustus pätee kuitenkin myös sellaisissa järjestöissä, joiden perustajat eivät ole olleet insinöörejä. Voisi tietysti myös ajatella, että teknisesti koulutetut kaaderit olisivat käytännöllisiä esimerkiksi pommi-iskuja toteutettaessa, mutta tutkijoiden mukaan tämäkään selitys ei päde: iskujen tekninen toteutus on pienen eliittiryhmän käsissä, ja rivisoturien värväysohjeissa painotetaan enemmän luonteenpiirteitä kuin teknisiä taitoja.
Vaikuttaa todennäköisemmältä, että joko tietyt yhteiskunnalliset olot vaikuttavat tavallista voimakkaammin juuri tekniikan opiskelijoihin, tai sitten tekniikkaa opiskelemaan päätyy tavallista enemmän sellaisia ihmisiä, joihin tällainen radikaali väkivaltaisuus vetoaa. Gambetta ja Hertog arvelevat, että kyse on molemmista. He siteeraavat tilastoja, joiden mukaan yhdysvaltalaiset tekniikan professorit ovat ”seitsemän kertaa todennäköisemmin oikeistolaisia ja uskonnollisia kuin muiden tiedekuntien edustajat”, ja viittaavat siihen, että insinöörit ovat tavallista heikompia sietämään epävarmuutta ja kompromissiratkaisuihin johtavaa demokraattista päätöksentekoa. Insinöörejä viehättää, ilmeisesti, ajatus että yhteiskunnan pitäisi toimia kuin kellokoneisto. Että kaikkeen on olemassa yksinkertainen, yksikäsitteinen, selkeä ratkaisu, jota tyhmemmät eivät vain tajua.
Lukiessani tätä pientä aukeaman juttua se yhdistyi mielessäni Carolyn Forchén alustukseen Kirjailijakokouksessa (aivan pitkän sivun alalaidassa, ainakin siihen asti kunnes sivusto tajutaan päivittää). Carolyn siteerasi nobelrunoilija Wislawa Szymborskan ajatusta siitä, miten tärkeä on lause Minä en tiedä.
Ateismi ja (ja ainakin useimmat) muut uskonnot perustuvat ajatukselle, että Minä en tiedä on ahdistava, torjuttava, pelättävä, vihattava: meidän on pakko tietää, ja muut on pakko saada tietämään täsmälleen samat asiat kuin mitkä me tiedämme.
Tiede perustuu ajatukselle, että Minä en tiedä on innoittava kehoitus, lähtökohta löytöretkelle – löytöretkelle joka ei koskaan lopu, ei päädy sinne minne sen kuvittelisi päätyvän, ei koskaan pääse eroon tuosta lauseesta – mutta joka on vaivan arvoinen kaiken sen takia mitä matkalla voi nähdä.
Tämän jälkimmäisen ajatuksen minäkin allekirjoitan, mutta agnostikkona minulle Minä en tiedä on myös lohdullinen, helpottava ja vapauttava oivallus: se lause jonka eteen voi halutessaan kirjoittaa lauseen Tie josta voidaan puhua ei ole ikuinen tie ja jonka perään voi kirjoittaa lauseen Se mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.
