Tekijä: jPekka

Mekkilässä I


Lahden kansainvälinen kirjailijakokous tapahtuu komeissa maisemissa, mutta ainakin ensimmäisen aamupäivän osalta koleissa keleissä.
Eilen tänne tullessa oli lämmintä, illalla komea ukkonen, jonka jälkeen järven yli kantautui musiikkia. Tunnistin yhtäkkiä ”Kaljanlanttauslaulun” sointukulun ja tajusin, että kyseessä oli Eppu Normaalin keikka jossakin Lahden puolella järveä.


Keskustelu alkoi muutamalla varsin komealla alustuksella joita seurasi hyvin kiinnostavia kommentteja. Ainakin vielä toissavuotiset kirjallisuustieteelliset analyysit ovat puuttuneet. John Keats drinking gamen harrastajatkin ovat joutuneet olemaan kuivin suin… ainakin vielä.

Perinteiseen tapaan päivän ”viralliset” keskustelut alustuksineen ja kommentteineen ovat vain osa kokousta. Keskusteluja käydään myös muualla, lounaalla, illalla pihamaalla ukkosta ihmetellessä, lasin ääressä.


Kirjailija Petri Tamminen istuttaa kustannusosakeyhtiö Tammen sponsoroiman tammentaimen Messilän nurmikon keskelle tulevien vuosikymmenien kirjailijakokousvieraiden ihmeteltäväksi.

Mutta pian taas (tällä välin teltan suojiin) siirrettyyn kokoukseen täältä majamökin suojista. Tänä iltana on vuorossa ”Avoin mikrofoni” -ilta. Vielä en ole selvillä, miten pitkää settiä pääsen esittämään kitaran, äänen ja viiveiden säestyksellä. Luultavasti esitän ainakin viime kerrallakin kuullun ”Maailmanpuu”-jutun, ehkä pari lauluakin. Katsotaan nyt.

Keittokirjakääntäjä

Posti toi kirjan, johon olin jo miltei unohtanut vaikuttaneeni.

Mark Crickin Kafkan kanssa keittiössä (Kirjava) on mainio pieni pastissikirja: Neljätoista reseptiä maailmankirjallisuuden klassikoiden tyylillä kerrottuna. Oma osuuteni rajoittuu ”Viinikukkoon Gabriel García Márquezin tapaan” ja ”Sienirisottoon John Steinbeckin tapaan”. Tein käännökset miltei vuoden välein, ehkä se auttoi tekemään myös käännöksen tyyleistä erilaisia.

Joka tapauksessa, selaillessani valmista kirjaa, huomaan päässeeni helpolla. Esimerkiksi ”Täyteläinen suklaakakku Irvine Welshin tapaan” (Sauli Santikko), ”Täytetyt luuttomat kanat Markiisi de Saden tapaan” tai ”Fenkata Homeroksen tapaan” (molemmat Johanna Vainikainen-Uusitalo) olisivat olleet paljon kovempia paloja. Mutta kyllä tällaisessa tyyleillä leikkimisessä on myös iloa keskivertokäännöstä enemmän.

Post electum

Suhteellisen tyytyväisin mielin kömmin eurovaalien jälkeen petiin. Suomen vaaleissa on poikkeuksellista, että tapahtuu isoja muutoksia. Nyt niitä tapahtui, sekä (minun mielestäni) hyviä että huonoja.

Vihreiden mainio menestys sekä Suomessa että muuallakin Euroopassa on tietysti upea juttu. Sanomaa on saatu näköjään entistä paremmin perille. Lisäilahduksena oli tietysti vielä boboomuksen ilmastopseudotieteilijän Ari Vatasen putoaminen parlamentista, samoin Maahanmuuttaja-Pöntisen jääminen rannalle. Boboomuksen nousukiito tyssäsi muutenkin, toivottavasti pysyvästi.

Perinteisille vasemmistopuolueille tulokset ovat olleet karua luettavaa myös Suomessa. Vaikka en erityisemmin Suvi-Anne Siimeksen politiikasta perustanukaan – puhumattakaan hänen nykyisestä työstään – hän onnistui vetämään Vasemmistoliiton äänestäjiksi muitakin kuin perinteisiä änkyröitä. Nyt jäljellä ovat vain änkyrät, heitä on koko ajan vähemmän ja heistäkin osa on siirtynyt äänestämään perssuomalaisia. Entisen Sosialidemokraattisen puolueen, nykyisen Entisen sosialidemokraattisen puolueen tipahtaminen Vihreiden kokoluokkaan oli minussa varsin ristiriitaisia tunteita herättävä asia. Toisaalta: jos Vihreitä ei olisi, saattaisin hyvinkin olla demari.* Toisaalta on vaikeaa antaa anteeksi Lipposen hallitusten boboomustakin oikeistolaisempaa ”tärkein tehtävämme on järjestää rikkaille entistäkin enemmän verohelpotuksia” -politiikkaa, vieläkään. Ehkä Hakaniemen toimistolta löytyy lopultakin se proverbiaalinen peili. Ulkopuolisen silmin on vaikuttanut, että puolueen rivit ovat olleet melkoisen nöyrästi Hakaniemen pääkonttorin johdateltavissa: jos tämä on pitänyt paikkansa, ehkä siihenkin tulee nyt muutos.

Perssuomalaisten vaalivoitto oli odotettua, mutta jäi sentään alle symbolisen kymmenen prosentin ääniosuuden. Timo Soini on tavattoman taitava mediamanipulaattori, saa sitten nähdä miten hän pärjää paikassa jossa joutuu kilpailemaan monien samanmoisten kanssa, nationalistisessa porukassa jossa hän on sentään melkoinen vellihousupehmo. Aika näyttää. Äärioikeistolaisten ja/tai nationalististen liikkeiden menestys tuntuu jääneen Euroopassa odotettua pienemmäksi, mikä on eittämättä hyvä asia. Huonompi asia on, että Eurooppa käy talouskriisiin entistä oikeistolaisemman ja luultavasti entistä enemmän liike-elämän isojen tappien käskytettävissä olevan parlamentin voimin. Tärkeä syy on vasemmistopuolueiden aivan liiallinen änkyröityminen. Jotakin uutta selvästi olisi tarvis. Siis muutakin kuin vain me Vihreät.

* Itse asiassa olen harkinnut demarien jäsenkirjan hankkimista vuonna 1986. Kysymys oli kuitenkin asunnosta, ei aatteesta: jonotimme silloisen tyttöystävän kanssa Väinö Tannerin säätiön asuntoa, ja olimme jo saamassakin sen, mutta kalkkiviivoilla asuntoa ruvettiinkin panttaamaan tyhjään asuntojonoon mahdollisesti tuleville demariaktiiveille. Muutaman päivän puhelinsoittelukierros onneksi selvitti myös säätiön johdolle, että vaatimus puolueaktiivisuudesta oli itse asiassa lainvastainen. Minun soitteluni ei vaikuttanut, äitini kyllä: hän soitteli asianomaisille tahoille ja esitteli itsensä Anna-lehden toimituspäällikkönä, kertoen tekevänsä taustatutkimusta lehden opiskelija-asumista käsittelevään juttuun… julkisuuden pelko palautti säätiön johdon lainkuuliaiselle tielle. Ainakin sillä kertaa. Eikä minun tarvinnut hätäpäissäni liittyä puolueeseen.

80-luvun puolivälissä opiskelija-asunnoista oli vielä pahempi pula kuin (tietääkseni) nykyään, joten epätoivoinen roikkuminen tässä yhdessä asuntokandidaatissa ei tuntunut kenestäkään mitenkään hämmästyttävältä. Sillä hetkellä asuimme yhdessä minun 15 neliön soluhuoneessani, kaikkine tavaroinemme.

”Elävä joki” perjantaina 5.6.

Elävä joki – vihreä koko perheen tapahtuma


Helsingin pitäjän kirkonkylän mylly
Myllytie 6, Vantaa
5.06 klo 17:00 – 5.06 klo 20:00

Koillis-Helsingin Vihreät ry. järjestää maailman ympäristöpäivänä, perjantaina 5.6. Helsingin pitäjän vanhalla myllyllä koko perheen Elävä joki -tapahtuman. Tervetuloa tapaamaan vihreitä EU-ehdokkaita, kuulemaan elävää musiikkia, nauttimaan kahvion antimista, onkimaan tai muuten vain viihtymään! Voit myös tentata ympäristöasiantuntijoita paikallisluonnosta ja ympäristön asemasta päätöksenteossa. Illalla klo 22.30 ohjelma jatkuu samassa paikassa opastettuna yölaulajaretkenä.

(Musiikkina olen näjemmä minä soittelemassa ambientteja äänimaisemia kitaroilla ja efektilaudalla…)

Muistakaa muuten äänestää! Sunnuntaina on vielä mahdollisuus vaikuttaa EU:n seuraavien neljän vuoden toimintaan!

Kirjallisuushistoriallista tieteiskirjallisuutta

A S Byatt: Riivaus (Possession. A Romance.)

Suomentanut Marja Alopaeus. Runojen suomennokset Leevi Lehto.

On brittiläisen kirjallisuuden suurmiehiin kuulunut viktoriaaninen runoilija Randolph Henry Ash, ja hänen aikanaan paljon vähemmälle huomiolle jäänyt aikalaisensa Christabel LaMotte. 1980-luvun loppupuolelle tultaessa Ash nähdään vähän pölyisenä aikansa kirjallisena suurmiehenä – sellaisena, jonka tekstejä ja merkitystä opitaan koulussa ja unohdetaan sen jälkeen. LaMotte on taas saanut enemmän huomiota kuin eläessään, kun feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut hänet varhaiseksi naisen aseman ja mahdollisuuksien allegoriseksi tulkiksi. Asiaan on vaikuttanut myös LaMotten ilmeisesti lesbolainen suhde pitkäaikaiseen ystävättäreensä ja asuinkumppaniinsa.

Nuori Ash-tutkija Roland Mitchell löytää sattumalta Ashin kirjeluonnoksen, joka viittaa tapaamiseen LaMotten kanssa. Selvittelyt johtavat hänet tekemisiin LaMotte-tutkija Maud Baileyn kanssa, ja vähitellen alkaa paljastua, että Ashin ja LaMotten välillä on ollut lyhyt, mutta kiihkeä romanssi. Kirjallisuuhdenhistorian tutkijoiden piirissä kysymys on todella isosta sensaatiosta, ja nuorten tutkijoiden esiin kaivamista asiakirjoista kiinnostuneet tahot onnistuvat sotkemaan Rolandin ja Maudin elämän aivan raiteiltaan.

Kuten moni arvio on todennut, Byatt leikittelee romanttisen kertomuksen kaavamaisuuksilla ja myös seksuaalisuutta koskevilla asenteilla. Useinmiten on rinnastettu LaMotten ja Ashin suhteen kiihkeys Maudin ja Rolandin suhteen ”estoisuuteen” – mutta toisaalta: Maudin ja Rolandin harkittu pidättäytyminen vähitellen läheisemmäksi käyvän suhteen viemisestä ihostelutasolle on aivan yhtä radikaalia kuin viktoriaanisen ajan runoilijoiden holtiton heittäytyminen toistensa käsivarsille ja yhteiseen vuoteeseen.

Byatt upottaa kertomukseensa melkoisen määrän Ashin ja LaMotten (kuviteltua) tuotantoa – ynnä (yhtä kuviteltujen) tutkijoiden analyyseja heidän tuotannostaan. Näitä täydentävät pitkät sitaatit runoilijoiden lähipiirin (myös kuvitelluista) päiväkirjoista. Byattille tämä tarjoaa tietysti herkullisen tilaisuuden leikitellä tyyleillä ja valottaa tapahtumia eri reittejä pitkin. Kirjan lukijalle sivujen ja lukujen mittaiset sitaatit tekevät tekstistä osin raskaampaa, mutta toisaalta valaisevat tarinan eri kerrostumia paljon useammalla tasolla kuin peruskerronnassa pysytteleminen olisi mahdollistanut. Byatt on sen verran taitava kirjoittaja (ja Alopaeus ja Lehto riittävän taitavia kääntäjiä) että kokonaisuus toimii ja pysyy kasassa.

Toisinaan tulee pohdittua, miten mielekästä on kirjoittaa romaaneja, jotka käsittelevät kirjailijoita tai kirjallisuutta. Tällainen aihevalinta tietysti on monien arvostelijoiden mieleen. Steven Hallin Haiteksti on epäilemättä saanut paljon enemmän kritiikin suitsutusta kuin keskinkertainen ja kaavamainen fantasiaromaani olisi ehkä ansainnutkaan. Myös Riivaus on ollut kritiikin lemmikki, mutta minun mielestäni suitsutukseen on tämän kirjan kohdalla paljon enemmän aihettakin.

No, ehkä tämän kirjan voi ottaa rohkaisuna käyttää Neduista lopulta raakattua kerronnallista ideaa tulevissa hankkeissa, vaikkapa siinä seuraavaksi suunnittelupöydällä olevassa ei-tieteisromaanissa Muurahaispuussa. Mutta nyt on aika siirtyä taas kirjallisuuden suomentajan ammattiin. Siinä lajissa minua nähtäneen livenä Finnconissa, sillä työn alle on näköjään päätymässä scifi-klassikko.

Kunhan saan lopultakin kaiken softan asennettua tähän itse koottuun, uudistettuun lattiatietokoneeseeni… hommaa on joutunut vaihteeksi tekemään moneen kertaan, Adoben Creative Suite 2:n aktivointiongelmien vuoksi. No, softien asentuessa on aikaa vaikkapa lukea tai kuunnella musiikkia.

Reipas puhuri

Oman kirjallisen uran kannalta antoisa päivä oli oivaa päättää nauttimalla ensin erinomainen ateria parhaassa mahdollisessa seurassa ja perehtymällä sitten klassikon uuteen ja nuoreen tulkintaan.

Teatteri Hetken tiivistelmätulkinta Shakespearen Myrskystä Aleksanterin teatterissa (jota minä ajattelen yhä edelleenkin ”vanhana oopperana”) toimi parhaimmillaan kauniisti, rehevästi ja eloisasti. Myrskyyn on pitänyt tutustumani jo hyvän aikaa, eikä pelkästään siksi, että jokunen vuosi sitten mahdollisena käännösprojektina pyörinyt Dan Simmonsin Ilium/Olympos -kirjapari viittailee näytelmään melkoisesti. Olen huono lukemaan näytelmiä, joten oli ilahduttavaa nähdä teos sellaisessa muodossa johon se on tarkoitettu.

Hetken tulkinnan vahvoja elementtejä olivat äänimaisema ja ennen kaikkea visuaalisuus – kaikkein näyttävimpänä ja näkyvimpänä Ida Heimosen Ariel-hahmon akrobatiasuoritukset. Joidenkin hahmojen kohdalla tökki ilmeinen ristiriita näytelmähahmon iäkkyyden ja näyttelijän puheilmaisun ilmeisen nuoruuden välillä. Ääni kavalsi sen minkä kehonkieli onnistui peittämään. Mutta ehkäpä dialogin vähän kesäteatterihenkinen esitystyyli toisaalta sopii tällaiselle arvostetulle fantasiaklassikolle? Minua esitys jaksoi kyllä viihdyttää vallan mainiosti koko kestonsa ajan.

Torstai-iltana kerkiää vielä katsomaan.

Mustaa valkoisella

Tuossa muutama tunti sitten kannoin Liken konttoriin Liisankadulle paperinivaskan, jonka päällä luki Karsta, työversio 1.4. Takaisin kotiin tuli paperiarkki, jonka päällä lukee ”Kustannussopimus”.

Kustantaja osoittaa melkoista luottamusta kirjailijaansa ehdottamalla sopimuksen tekemistä samalla tapaamisella jolla kirjailija tuo käsikirjoituksen ensi kertaa näytille. Nyt ei voi kuin toivoa, että Karsta osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.

Itse olen tällä hetkellä täysin kyvytön arvioimaan kirjaa mitenkään. Viimeisiä korjauksia tehdessä teksti tuntui välillä vallan mainiolta, välillä taas kököltä kuin mikä.  Mutta nyt ollaan siinä vaiheessa kirjan tekoprosessia, jolloin kirjailijan on pakko ajatella jotakuinkin että ”no tää on tällainen välityö, koeta nyt saada se nopeasti pois käsistä että pääset sitten suunnittelemaan niitä suurteoksia…” Nedujen kohdalla oli samanlaisia kausia, ja loppujen lopuksi se on saanut melkoisen hyvää palautetta.

Nyt minulla on mainio tilaisuus ottaa tekstiin välimatkaa kun sitä pyörittelevät vuorostaan sekä kustannustoimittajat että ateljeekriitikoiksi värväämäni ystävät. Kun kommentit ja korjausehdotukset kantautuvat minulle, osaan itsekin huomata tekstistä puutteita, korjattavaa ja muokattavaa – sekä niitä kohtia ja ideoita, jotka tuntuvat oikeastaan aika hiton hyviltä.

(Kuten kuvasta näkyy, yhden printin teksti on loppupuoleltaan mustaa keltaisella: valkoinen paperi loppui kesken, vaaleankeltaista sattui pyörimään nurkissa.)