Tekijä: jPekka

Rakkaus raatelee

· Yksi kommentti ·

Viimetiistaisen hienon konsertin kunniaksi päästetään Mary Coughlan ääneen. Joy Divisionin  ”Love Will Tear Us Apartista” on tehty paljon coverversioita, joita enimmäkseen inhoan* – etenkin Paul Youngin hittiversiota 1980-luvun puolivälistä, vaikka tykkään muutamasta muusta hänen levytyksestään. Mutta tämä tuntuisi toimivan oikein hyvin ja tavoittavan originaalin alistuneen tunnelman.

Hupaisaa sinänsä, myös seuraavan illan konserttitähti Mísia on levyttänyt ”Love Will Tear Us Apartin”. Hänen tulkintansa on paljon lähempänä alkuperäistä, eikä minusta niin onnistunut.

___
* Toisaalta Eläkeläisten ”Pottajenkka” oli hervoton – osan huvista tosin muodosti seurata muun konserttiyleisön joukosta niitä, jotka tunnistivat laulun ja joiden kasvoilla loisti pohdiskelu ”onkohan tää nyt hauska vai raiskaus”…

Ruokimme päitämme

·

Minua pääsee muuten näkemään livenä toisen kaljupäisen karvaturvan seurassa. Ensi tiistaina on nimittäin

Ruoki päätäsi – Neljä näkökulmaa kirjallisuuteen osa 3.

Aika: tiistaina 5.10.2010 kello 18-19.30
Paikka: Tikkurilan kirjasto, Lummesali, Lummetie 4, Vantaa

Kolmannessa tapahtumassa science fiction -kirjailija J. Pekka Mäkelä
haastattelee professori Esko Valtaojaa.

Kaukana poissa, lagrima linssissä, saudade puserossa

·

Fadosta olen jollakin lailla tykkäillyt jo ennen viimekesäistä Lissabonin reissuakin, vaikka kielitaidottomalle osa jujusta jää aukenematta: fadoperinteeseen kuuluu tilata runoilijoilta uusia tekstejä vanhoihin fadomelodioihin. Eilisillan Savoyn konserttitähti Mísia on esimerkiksi laulanut perinnemelodioihin José Saramagoa ja Fernando Pessoaa.

Ostin ensimmäisen Mísia-levyni Ruasin (2009) vasta konsertista lähtiessä, mutta konsertti noudatteli pitkälti tuplalevyn rakennetta. Ensimmäinen setti keskittyi Lissaboniin ja perinteisempään fadoon, toinen turismiin, eli tulkintoihin eri puolilta maailmaa periytyvistä sävelmistä: piipahdimme Mísian äidin kotimaassa Espanjassa, hänen mielikaupungeissaan Istanbulissa ja Napolissa, Ranskassa, Japanissa, Meksikossa ja Kap Verdellä. Levystä poiketen konsertin säestyksenä toimi koko ajan perinteisehkö fado-trio (portugalilainen kitara, tavallinen nylonkielinen akkari ja kontrabasson tilalla akustinen bassokitara) sekä violisti. Tästä syystä setistä epäilemättä puuttuivat myös levyn sähköisimmät palat, kuten Nine Inch Nailsin ”Hurt” ja Joy Divisionin se biisi. Sääli, levyversioiden jälkeen olisin mielellään kuunnellut akkaritulkintoja aiheista.

Joka tapauksessa konsertti toimi erinomaisesti. Mísia on riittävän vahva laulaja tehdäkseen vieraistakin lauluista omiaan, jopa silloinkin kun hän laulaa japania suoraan luntista (”Aishuh hatoba”). Taustayhtyeen tuella monien maiden laulut muuttuivat fadoksi myös musiikin suhteen – teksteinä ne olivat sellaista jo alun perinkin. Kuulimme myös Mísian löytäneen fadon henkeä Aki Kaurismäen elokuvista (”tunne että jotakin puuttuu, vaikka dialogi saakin nauramaan”), joskin Aki on kuulemma väittänyt että ikuisen haikea ja surumielinen fado on keksitty Suomessa.

Mísia lasketaan fadon modernisoijiin, mutta vaikkapa tunnetummasta Marizasta poiketen tämä ei tarkoita synasoundeja ja pop-kiiltoa, vaan nimenomaan monipuolisempaa ohjelmistoa modernimmilla teksteillä. Tässä suhteessa en tosiaankaan valita. Savoy on tällaiselle musiikille jotakuinkin täydellinen paikka: se on akustisesti Helsingin parhaita istumasaleja, ja samalla riittävän intiimin oloinen tällaiselle pienimuotoisen hienovaraiselle ilmaisulle. Hieno, hieno ilta. Ah, olisipa musiikin säestyksenä ollut vielä pikku lasillinen ginjinhaa. Nyt jouduimme tyytymään portviiniin, joka sekään ei ollut huono ratkaisu.

Mary Coughlan, Savoy

· 2 kommenttia ·

Tavallaan Mary Coughlan on vähän hassu valinta irkkufestivaalien tähdeksi, sillä hänen musiikkinsa on ennen kaikkea laulelmallista, bluesvaikutteista jazzia. Toisaalta irlantilaisuus huokuu kyllä musiikista läpi muulloinkin kuin vain niissä kappaleissa, jotka käsittelevät Irlantia – kuten ”My Land Is Too Green” tai järkyttävästä, vuosikymmeniä jatkuneesta törkeästä ihmisoikeusrikoksesta kertova ”Magdalen Laundry”. Myös Coughlanin räväkän pubimainen laulutyyli on kaukana viime vuosikymmenien jazzin pikkusievästä taituroinnista. Hän kyllä leikittelee toisinaan Billie Holiday -tyylisellä fraseerauksella, mutta aikuisen naisen äänellä ja asenteella homma kuulostaa aivan toiselta kuin opistossa opittu.

Eilisiltainen keikka Savoy-teatterissa oli Coughlanin kahdestoista Suomessa, mutta ensimmäinen jonka minä näin – siitä huolimatta että olen tykännyt hänen musiikistaan kahdeksankymmentäluvulta alkaen ja arvostellutkin Rumba-aikoinani sekä Live in Galwayn (1996) että After the Fallin (1997), muistaakseni perin positiivisesti. Odotuksia oli oikeastaan kohtuullisen paljon.

Ja kyllähän Coughlan niihin vastasi. Pianistin, sähkökontrabasistin ja saksofonisti/klarinetistin säestäjätrio ei ehkä tavoittanut aivan niitä remuisimpia ja räväkimpiä sävyjä joita levyiltä on kuultu – ja ainakin omasta mielestäni tyylitajuinen lyömäsoittimien käyttö sopii erinomaisesti Coughlanin ilmaisuun – mutta kyllä homma toimi näinkin. Olen seurannut rouvan levytyksiä sen verran epäsäännöllisesti, että melkoinen osa lauluista oli minulle outoja: ennenkuulumattomien joukossa tosin oli muutamia uusia esimerkkejä Coughlanin cover-tulkintataidoista, kuten huikea versio Joy Divisionin siitä biisistä ja mainiosti pärähtänyt ”These Boots Are Made for Walkin’”. ”Ain’t Nobody’s Businessin” vinkeä tangosovitus toimi yhtä komeasti kuin levyilläkin, samoin ”A Leaf from a Tree” ja kantrirallatus ”Country Fair Dance” ja tietenkin pitkän esittelyn saanut ”Magdalen Laundry”. Olisin kaipaillut ”A Little Deathia” ja ”Whiskey Didn’t Kill the Painia”, mutta ehkä etenkin ensimmäinen olisi kaivannut rumpalin ja ison puhallinsektion.

Tästä näyttää tosiaan olevan tulossa vilkas ja tasokas konserttisyksy –  joka jatkuu jo tänä iltana, vieläpä samassa salissa.

Tuomas Peurakoski Ensemble

·

Viime viikonlopun Muusikoiden.netin vuotuisen miitin* ja viimekeskiviikkoisen mainion keikan jättämissä hyvissä fiiliksissä saatte kuulla viime aikojen kotimaisiin suosikkibändeihini ehdottomasti kuuluvaa Tuomas Peurakoski Ensembleä, vaikka tämä videokappale ”Tukholmaan” ei edustakaan yhtyeen tyyliä aivan kybällä.

S. on kutsunut TPE:tä ”iloiseksi Sir Elwoodin hiljaisiksi väreiksi” ja kuvauksessa on vinha perä – siitäkin huolimatta että TPE:llä on paljon enemmän murhatarinoita kuin SEHV:llä. Käykää kuuntelemassa lisää TPE:n MySpace-sivuilla. Ja käykää ehdottomasti keikoilla. Siellä on hauskaa.

___

* Jossa esitimme  Tuomaksen ja Mikon sekä muiden hienojen tyyppien kanssa varttitunnin Leonard Cohen -tribuutin. Hämmentävää kyllä, minun laulusuoritukseni on saanut jälkeenkinpäin melkoisesti kehuja. Olen itsekin ollut huomaavinani, että alan lopultakin oppia laulamaan: kevään, kesän ja alkusyksyn mittaan digitoimillani 1980- ja 1990-luvun neliraitakasettiäänityksillä ei vielä näy juurikaan merkkejä sellaisesta kehityksestä. I plan to peak at 70, kuten Richard Thompson joskus totesi.

Erkki Ahonen 1932–2010

·

Risingshadow.netin uutisen mukaan suomalaisen tieteiskirjallisuuden pioneeri Erkki Ahonen on kuollut. Vaikka täällä olikin kirjoitettu scifiä jo vuosikymmeniä ennen Ahosta, pioneerin titteli on silti oikeutettu. Runoilijana ja ”tavallisena” prosaistina aloittanut Ahonen suhtautui scifiin keinona kirjoittaa korkeatasoista kaunokirjallisuutta, ei Outsiderin ja muiden aikaisempien vuosikymmenien kumppanien tyylistä heppoisehkoa viihdettä tai poikakirjoja.

Itse tulin varmaankin lukeneeksi Paikka nimeltä Plaston -romaanin aivan liian nuorena. Teos jäi kuitenkin mieleen, samoin Kuumatka, joka on pikemminkin ns. realistinen romaani, joka vain tapahtuu ensimmäisen kuulennon aikana, helteisen heinäkuun viikon kuluessa. Sitä lukiessani Apollo 11:stä ei ollut vielä kovinkaan montaa vuotta, joten ehkäpä kirjan maailma ja ajatukset oli minulle jollain tapaa tuttu. Plastonin esittelemä vieras maailma ei muistikuvani mukaan ollut kovinkaan vakuuttava, mutta epäilen, että kirjan päähenkilö, elämässään vähän päämäärättömästi ajelehtiva nuori mies, on saattanut hyvinkin vaikuttaa siihen, millaisia tyyppejä olen itse poiminut kirjojeni kertojiksi.

Ontto olo

· 2 kommenttia ·

Marsia on viime vuosina tutkittu varsin laajaan ja taajaan. Syitä on monia: Mars on Venuksen jälkeen Maata lähin planeetta (ellei oteta huomioon Kuuta, jota usein pidetään Maan kaksoisplaneettana – ”normaaliksi” kuuksi Kuu on aivan liian suuri), ja Venus on kaiken kaikkiaan Jupiterin Io-kuun jälkeen vihamielisin ja viheliäisin paikka koko aurinkokunnassamme. Marsiin voitaisiin ehkä laskeutuakin, ehkä. Sitä paitsi Marsissa saattaa olla elämää, eikä ole täysin mahdotonta, että Maan elämä olisi itse asiassa syntynyt Marsissa ja päätynyt tänne sisemmäs aurinkokuntaa jonkun muinaisen asteroiditörmäyksen irrottaman meteorin kyydissä. Mars tuntuu olleen ennen vanhaan jotakin aivan muuta kuin nykyinen puoli-ilmakehätön autiomaa. Siellä on ollut melkoisen varmasti ainakin yksi valtava valtameri. Vettä siellä saattaa olla vieläkin, ja paljon enemmän kuin se vähä mitä Kuusta* näyttäisi löytyvän. Mars ei ole ihmiselle asuttava planeetta – ja on kyseenalaista saataisiinko sitä asuttavaa edes vuosisatojen ”terraformauksella” – mutta on se asuttavampi ja helpommin tilapäisoleskeltava kuin mikään muu aurinkokuntamme taivaankappale Maata lukuun ottamatta.

Kasvanut Mars-kiinnostus on herättänyt kiinnostusta myös Marsin kahta kuuta kohtaan. Phobos ja Deimos ovat ns. päällisin puolin jotakuinkin yhdentekeviä, pikkuruisia kivenmurikoita. Pitkään niitä on arveltu Marsin painovoimallaan kaappaamiksi asteroideiksi. Mars-lentojen (edes teoreettinen) mahdollisuus on kuitenkin tehnyt myös näistä klönteistä kiinnostavia: on spekuloitu ajatuksella, että kuita voitaisiin käyttää Mars-lentojen tukikohtina: laskeutumisen ja nousemisen kannalta lähes painovoimaton ja täysin ilmakehätön, parinkymmenen kilometrin paksuinen klöntti on paljon näppärämpi kuin täysikokoinen planeetta, jolla on sentään (sisemmän aurinkokunnan mittakaavassa) aikamoisen paksu ilmakehä perin puoleensavetävän gravitaatiokentän lisäksi. Muun muassa Eurooppalainen Mars Express -luotain on tutkinut itse Marsin ohella visusti myös kuita, ja havaintojen mukaan perinteikäs asteroidikaappausteoria alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä. Tällä hetkellä vaikuttaa todennäköisemmältä, että Marsiin on joskus kauan sitten iskeytynyt joku isommanpuoleinen möykky – niitä liikkui täällä paljon aurinkokunnan varhaisvaiheissa – ja täräyksen kiertoradalle lennättämä roju kasautui sittemmin kahdeksi pieneksi kuuksi. Samantapainenhan on nykyään suosituin oman Kuumme syntyselitys, tosin Maahan törmännyt kappale lienee ollut aika paljon isompi: ehkä jopa Marsin kokoinen.

Phobos kuitenkin herättää yhä enemmän hämmennystä, mitä enemmän sitä tutkitaan. Sinänsä vaatimattomaan kokoon nähden sen massa näyttäisi olevan vieläkin vaatimattomampi. Onkin ruvettu arvelemaan, että Phobos saattaisi olla (osittain) ontto. Siellä saattaisi olla monenlaisia onkaloita kuin pesusienessä. Ja vaikuttaisi ihan mahdolliselta, että osa näistä onkaloista saattaisi kyetä säilömään sisällään kaasuja, kuin mikäkin paineilmasäiliö. Tämä taas on saanut jotkut spekuloimaan – kuten Daily Galaxy -verkkolehti kirjoittaa – että Phobos ei olisikaan mikään oikea kuu. Entä jos se onkin jonkinlaisen muinaisen avaruusaluksen hylky?

Ensi vuonna laukaistaan venäläinen robottiluotain Phobos-Grunt, joka kertoo epäilemättä lisää, jahka tavoittaa aikanaan kohteensa. Ja ei, minä en laita tähän loppuun sitä elokuvasitaattia. Uskon, että se raksuttaa mielessäsi jo ilman keinotekoista apuakin.

___

* Kuusta viime vuosina löydetty vesi aiheuttaa muuten ongelman eräälle pitkäaikaiselle suunnitelmalle: kaksoisplaneettamme ei olekaan ihanteellinen paikka pystyttää teleskooppeja, jotka voisivat (Hubble-satelliitin tavoin) havainnoida maailmankaikkeutta ilman että (Maan) ilmakehä häiritsee. Jos Kuussa on vettä, sitä myös haihtuu Kuusta, joten Kuulla on jonkinlainen vesihöyry-kaasukehä ainakin silloin tällöin. Ja ”silloin tällöin” on oikeastaan vielä pahempi vaihtoehto kuin ”aina”, koska satunnaishäiriöitä on vaikeampi ottaa huomioon laitteiden käyttöä suunniteltaessa tai havaintoja tulkitessa.

Tällaiseksi synnyin

·

Erinäisistä syistä ajattelin ottaa täksi sunnuntaiksi vähän Leonard Cohenia, vaikka siinä on tietysti vaaransa: äitini kuoli aamuyöllä samana päivänä kun olimme lähdössä Lissaboniin katsomaan Cohenin keikkaa, isäni kuoli Cohenin Helsingin-keikan iltana. Joka tapauksessa tämä on yksi mielikappaleitani kyseiseltä herralta, eikä pelkästään lauluääntä koskevan säkeensä vuoksi.

Helsingin keikoilla – tai millä tahansa muilla Cohenin viime vuosien keikoilla – käyneille tai Live in London -dvd:n nähneille tämä on tietysti tuttua kamaa. Muut: olette missanneet hienoja konsertteja.