En nykyään mitenkään suunnattomasti rakasta useammankin entisen työpaikkani ja muutaman minulle tärkeän järjestön majapaikkana toiminutta Kruununhakaa – erityisesti iljanteisena talvi-iltana on vaikeampaa kuvitella ankeampaa paikkaa kuin autio, synkkä, kostea ja hengenvaarallisen liukas Krunikka. Irrottauduin kuitenkin kodikkaasta Koillis-Helsingistä mennäkseni kuuntelemaan Eino Leinon seuran ja Suomalaisen Kirjallisuuden seuran järjestämää keskustelutilaisuutta kulttuurin arvoista. Kannattaako kulttuuri?
Puhetta johtaneen professori Maria-Liisa Nevalan ohella paneelissa istuivat tutut kirjailijat Jarkko Tontti ja Risto Isomäki sekä Helsingin Juhlaviikkojen toiminnanjohtaja Erik Söderblom ja opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtaja Riitta Kaivosoja. Aihe ja pohdinnallinen kenttä on niin laaja, että keskustelu saattoi poukkoilla moneen suuntaan ja pysyä silti asiassa. Tervetuliaissanat lausunut kääntäjätoveri ja ELS:n puheenjohtaja Juhani Lindholm toi alusta lähtien mukaan taitelijoiden toimeentulon käyttämällä omaa alaamme esimerkkinä: kirjallisuuden kääntäjien palkkioilla eläminen tarkoittaa keskimäärin noin tuhannen euron kuukausituloja, minkä päälle useammatkin kustantajat ovat yhtä jalkaa ehdotelleet käännösten e-kirjaoikeuksien pysyvästä luovuttamisesta huimaavaa sataviisikymppistä. Kertakorvauksena, totta kai. Jostakin syystä suomalaiskustantajia ahdistaa ajatus myyntiin sidottujen rojaltien maksamisesta kääntäjille.
Apurahoista puhuttiin varsin vähän. Enemmän pohdiskeltiin taiteen välillistä hyötyä yhteiskunnalle: taidehan on (sekä tekijöille että yleisölle) erittäin tehokasta ja erittäin halpaa mielenterveystyötä, muun muassa. Jos ihan taloudelliselta kannalta ajatellaan, taidetta voidaan pitää myös eräänlaisena tutkimus- ja tuotekehittelyosastona (mahdollisille) menestystuotteille. Mikä tahansa täysjärkinen suuryritys tietää, että r&d-porukan ideoista suurin osa ei koskaan tuota edes kehittelykulujaan takaisin. Sama pätee taiteeseen: jotta saataisiin pari menestystuotetta, on satsattava isoon liutaan teoksia, jotka eivät myy eivätkä tuota edes goodwillia kustantajalle/mesenaatille/isänmaalle/matkailulle/edes taiteilijan kavereille.
Erityisesti Jarkko arveli, että sodanjälkeisen ajan vahva yhteiskunnan tuki taiteille on kuitenkin mennyttä aikaa: jatkossa ollaan entistä enemmän yksityisten mesenaattien varassa, kuten ennen vanhaan. Risto kyllä huomautti, että nykytrendikin saattaa olla ihan yhtä ohimenevä kuin entinen: kriisikausien jälkeen taiteista tulee yleensä jälleen kansallinen, yhteinen ja tuettava projekti.
E-kirja ja yleensäkin taideteosten digitaalinen levittäminen pyöri myös keskustelussa mukana. Muutaman vuoden päästä e-kirjankustantamot joutuvat nokakkain samojen piratismiongelmien kanssa kuin levy-yhtiöt viimeisten viidentoista vuoden aikana, ja saattaa hyvin olla, että siihen kuoppaan lankeaa moni yhtiö – sekä kustantamo että ennen kaikkea kirjakauppa, jotka muuttuvat e-kirjojen myötä tarpeettomammiksi. Toisaalta e-kirjallisuus päästää pien- ja omakustantajat paremmin samalle viivalle isojen talojen kanssa, kun painatus- ja varastointikulut vähenevät.
Tietysti e-kirja mahdollistaa, ainakin aikaa myöten, myös paperikirjasta poikkeavien kerronnallisten ja muiden taiteellisten ratkaisujen käyttämisen. (Kuten aikanaan mainitsin, esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät kaksine loppuineen on ilmiselvää e-kirjataidetta.) Taiteen kentän laajenemista sivuttiin myös toisen epälineaarisen kerronnan muodon eli tietokonepelien esimerkin voimin: viihdeteollisuuden isoimmaksi bisnekseksi nousseet tietokonepelit eivät vielä ole lunastaneet niitä taiteellisia mahdollisuuksia, mitä niillä ehkä voisi olla.
(Tai sitten me emme ole vain huomanneet asiaa.)
Erik Söderblom huomautti myös aiheellisesti, että sana ”taide” on samaa perua kuin ”taito”. Eivät kaupallisesti menestyvätkään taiteilijat (yleensä) synny pystymetsästä, vaan osaamisen ja ilmaisun kehittäminen vaatii aikaa, paneutumista ja yhteisön luottamusta. Kari Hotakainen ja Jari Tervo ovat tietysti ilmeisiä esimerkkejä: molemmat kituuttivat apuraharunoilijoina ja pikkupiirien prosaistisuosikkeina toistakymmentä vuotta ennen kuin ”rupesivat” kirjoittamaan menestystarinoita. Kummankaan tulevaa menestystä ei taatusti olisi voinut ennustaa heidän esikoisistaan, ja panelistien arvion mukaan nykypäivän kirjailijoille ei niin vain annettaisikaan aikaa kehittää osaamistaan, vaan tulosvaatimukset paukahtaisivat päälle viimeistään parin julkaisun jälkeen.
Riitta Kaivosoja korosti keväällä koittavan kulttuuripoliittisen murroshetken tärkeyttä: niin moni asia lyödään lukkoon seuraaviksi neljäksi vuodeksi hallitusneuvotteluissa ja hallitusohjelmassa. Kannattaa siis vähän katsoa ennen äänestyspäätöstä, miten ehdokaskandidaatit suhtautuvat näihin(kin) asioihin, ja minkä lajin lobbareiden suut ovat lähinnä heidän korviaan. Edellisten hallitusneuvottelujen aikana Säätytalo oli ollut kuulemma täynnä erilaisten mediayhtiöiden edusmiehiä ja -naisia edistämässä mediayhtiöiden halua vapauttaa tekijänoikeuksia taiteilijoilta, toimittajilta, valokuvaajilta ja muilta miljonääreiltä samaisten köyhien mediayhtiöiden yksityisomaisuudeksi.
Myös kielikysymyksiä sivuttiin. Taustaltaan ruotsinkielinen mutta töitä enimmäkseen suomenkielisissä yhteisöissä tehnyt Söderblom korosti kiinnostavasti ruotsin ja suomen kielten täysin erilaista mentaalista maailmaa: kaksikielisenä hänellä on mahdollisuus vaihtaa ”moodia” vaihtamalla ajattelukieltään ja näin nähdä asia aivan uudelta kantilta. Olen itse harrastanut samaa, vain puoliksi tietoisesti, englannin ja suomen kielen välillä, ja kyllä tuossa perää voi olla, voi hyvinkin. Mieleen tuli myös Jared Diamondin telkkarisarjan afrikkalaislapset, jotka puhuvat sujuvasti neljää–viittä kieltä jo ennen kouluikää. Millainen näkökulmien valikoima sieltä löytyisikään, jos he vain saisivat äänensä paremmin kuuluville!
Parituntisen keskustelun ajan valkokankaalla pyöri diashow viime syksyn Hesareista poimittuja mielipiteitä ja ajatuksia. Tämä vetosi minuun melko tavalla:
