Viime viikolla kaipailin Huvilalta vähän monipuolisempaa ohjelmaa, ja maanantai-iltana sitä sain. Illan aloitti sisämongolialainen* Yxqin, perinteisin soittimin varustautunut seitsenmiehinen yhtye, jonka musiikki oli aika paljon traditionaalisempaa kuin vaikkapa Maailma Kylässä -tapahtumassa jokin aika sitten nähty Hanggai.
Jouhiviulut, kielisoittimet ja perkussiot tekivät mainiota laukkakomppia, jota täydensivät moniääninen kurkkulaulu ja ”normaalilla” laulutekniikalla esitetyt melodiat. Lauluja ei sen kummemmin esitelty (millään minun osaamallani kielellä), mutta ymmärtääkseni monet niistä kertovat elämästä arolla, hevosista (ääniefektit olivat kyllä tunnistettavissa) ja juhlimisesta. Mainiota musiikkia, jota olisi voinut kuunnella tovin kauemminkin (ainakin mukavammassa tilassa kuin Huvilateltan taittotuoleilla).
Tanya Tagaq oli sitten jotakin aivan muuta. Virtuoottisella laulajalla oli tukenaan lyömäsoittaja ja viulisti, jotka molemmat käsittelivät myös synteettisempiä ääni- ja äänenmuokkauslähteitä. Esityksen aluksi Tagaq selitti ensin taustaansa – hän on kotoisin viidensadan kilometrin päästä magneettisesta pohjoisnavasta Pohjois-Kanadassa – ja pyysi, ettei keikalta otettuja kuvia tai tallenteita levitettäisi: tämä esitys oli vain paikallaolijoita varten.
En tiedä, olisinko halunnutkaan katsella tai kuunnella tallennetta. Lähes tunnin mittainen, katkeamaton improvisaatioesitys toimi (suurimman osan ajasta) varsin vaikuttavalla tavalla livenä, mutta on vaikea sanoa tulisiko nauhoitetta edes yritettyä kuunnella. Tagaqin musiikissa oli vähän samaa kuin minun omissa ”ambient”-äänitteissäni: tuntuu siltä että tekeminen on paljon vahvempi kokemus kuin kuunteleminen. Livenä voi ainakin kuvitella olevansa mukana tekemässä.
Esityksen keskipisteenä on Tagaqin Ääni: hän on (yhteistyökumppaninsa Björkin lailla) tavattoman monipuolinen ja -säikeinen vokalisti, jonka ilmaisua ei ihan joka kohdassa voi pitää ”laulamisena” ainakaan kovin kapeassa mielessä. Välillä ääni muuttuu eläimelliseksi murinaksi, välillä tulee mieleen saamelainen joikaahminen, välillä mennään ujellusten ja kirkaisujen alueelle. Välillä huomasin kuikuilevani, lauloiko Tagaqin mukana jompikumpi hänen säestäjistään – niin matalan miesmäisiä ääniä hoikasta, nuorennäköisestä naisesta lähti. Lyömäsoittajan ja viulistin tuottamat ja manipuloimat äänet tukivat laulua, viittailivat silloin tällöin moniinkin musiikkityyleihin triphopista alkaen, mutta solistinen vastuu pysyi koko ajan vokalistilla.
Osalle yleisöä Tagaqin äärimmäisen intensiivinen esitys oli liikaa, ja pieni määrä väkeä vaelsi tiehensä kesken keikkaa. Itse kuuntelin koko jutun kyllä hyvinkin kiinnostuneena ja hetkittäin jopa lumoutuneena, mutta muun yleisön lailla jätin taputtamatta encorea: tunnin setti oli tarpeeksi, enkä tiedä olisiko esiintyjilläkään ollut enää energiaa soittaa toista näytettä ilmaisustaan.
___
* Kiinnostavaa sinänsä, että Mongolian tapauksessa alueita ei tarkastella länsimaiden karttojen, vaan Kiinan kannalta: ”Sisä-Mongolialla” tarkoitetaan Kiinan rajojen sisään jääviä mongoliheimoille (perinteisesti) kuuluneita alueita ja ”Ulko-Mongolia” on sitten Mongolian tasavalta.
