Vietimme vappua Berliinissä, missä emme olleet aikaisemmin käyneet, siitäkään huolimatta, että kuulumme sukupolveen, jonka olisi pitänyt käydä jo kauan sitten 1980-luvulla haistelemassa muurinvieren romantiikkaa, kummallisen kylmän sodan eristämän kaupunkisaarekkeen rappiotaiteellista lumoa. Tiedättehän, sellaista mistä voi yhä nähdä vilahduksia vaikkapa Wim Wendersin kaihoisankauniissa Berliinin taivaan alla -elokuvassa. Ei vain koskaan tullut käytyä.
Muuri on poissa (East Side Galleryn taidenäyttelyseinää lukuun ottamatta), mutta moni muu kohde on yhä voimissaan, ja helpommin löydettävissä, kun kaupungin keskellä ei ole piikkilankojen, betoniaitojen ja molemminpuolisen epäluulon ei-kenenkään maata. Minun kaltaiseni vanha wannabe-arkeologi oli tietysti innoissaan Pergamon-museon Mesopotamia-kokoelmista ja Neues Museumin egyptiläisaineistosta – ”varastetusta kauneudesta”, kuten muuan museovieras oli aivan asianmukaisesti kirjoittanut vieraskirjaan. Ishtarin portti oli huikea, ja Nefertitin yli kolmetuhatta vuotta vanha rintakuva ”livenä” paljon hehkeämpi ja vaikuttavampi kuin valokuvissa. Silmäkulmien aikuisen naisen rypyt ja silmänurkkien mongolipoimut – joidenkin arvioiden mukaan N. olisi ollut aasialaista sukua – kiinnittivät huomiota.
Muutakin tuli nähtyä. Kävimme syömässä kebapia autenttisesti Kreutzbergissä, ihailimme hienosti toimivaa julkuneuvoliikennettä ja rentoa, kaahaamatonta pyöräilykulttuuria. Näkemisen arvoinen oli myös kaupungin erikoisherkulle omistettu riemastuttava Currywurst-museo aivan Checkpoint Charlien lähellä. Eräästä matkamme kohteista otettu valokuva – tai kyseisen kohteen osan valokuva – on päätymässä Alas-romaanin kanteen osaksi Alshain-kirjankin kannen kuva-aiheita yhdistelevää kompositiota. Ainakin, jos minun väkertämäni kansikuvaehdotus kelpaa kustantamon väelle.
Huomasin, että reissussa ollessamme kirjailijatuttavisto oli keskustellut jonnin verran, paheksunutkin, Tommi Melenderin blogikirjoitusta, jossa hän lukee Milan Kunderan Esirippu-esseekokoelmaa ja peilaa sen (ilmeisen negatiivista) nykykirjallisuuskäsitystä suomalaisen kirjallisuuden kuvioihin. Olen kehno osallistumaan tällaisiin keskusteluihin, ennen kaikkea siksi että olen niin huonosti perillä nykykirjallisuudesta sekä Suomessa että maailmalla: aika ei tunnu riittävän edes todella kiinnostavien kirjojen lukuun, puhumattakaan niistä joita pitäisi lukea ollakseen niin sanotusti ajan hermolla. Vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että Kundera/Melender on perin huolissaan kirjallisuuden tilasta. Vääriä kirjoja myydään, vääriä kirjoja kustannetaan, laadukas ja kirjallisuutta eteen päin vievä taideproosa ei saa tarpeeksi tilaa eikä huomiota. Jotakin sinnepäin, kyllähän te tiedätte. Tuttu juttu.
Nykyään on aina ollut mälsää.
Joskus 1980-luvulla olin tietävinäni jotakin silloisesta kevyestä musiikista ja sen tilasta. Silloin olin aivan varma, että parinkymmenen vuoden päästä osataan arvostaa niitä silloin aivan liian vähälle huomiolle jääneitä musiikintekijöitä – kuten vaikkapa Kadotetut – eikä kukaan enää muista listoilla juhlivia päiväperhosbändejä – kuten, no, vaikkapa Dingoa, jonka musiikki ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin mahdollisimman lievillä, imelletyillä ”rock”-aineksilla kuorrutettua tangoa. Minä tiesin, koska minä olin perehtynyt musiikkiin paljon syvällisemmin kuin kaiken maailman… fanit. Olin minä silloin jo sen verran perehtynyt musiikin historiaan, että olisi pitänyt huomata peilissä sama asenne, jolla intohimoiset musiikinystävät tyrmäsivät 60-luvun alun listoilla juhlineet pitkätukkapopparit parin viikon päivänperhoiksi, joita kukaan ei muista edes kahden vuoden päästä.
Mutta oli tuossa ylettömässä ja aukottomassa nuoruudenviisaudessani terveen järjen kipinäkin uskoessani, että kulloisenkin ajan taiteen (ja viihteen) merkittävät tekijät ja teokset valkenevat vasta vuosikymmenien kuluttua. Tällä hetkellä hälyä on liikaa arvioida millään mielekkäällä tavalla, mikä tämän hetken ilmaisusta on sittenkään merkittävää. Siksihän aikaisempien vuosikymmenien musiikki ja kirjallisuus (ynnä muu taide) tuntuvat niin helposti niin paljon laadukkaammalta. Suodattuminen on ehtinyt jo tapahtua, ja jättää jäljelle sen, joka puhuttelee. Toisinaan vuosikymmenet eivät edes riitä: Johann Sebastian Bachin arvostuksen nousuun tarvittiin toistasataa vuotta.
Kestävä taide koostuu hyvin harvoin (pelkästään) siitä taiteesta, jota asiaa tuntevat ovat sen syntyaikoina pitäneet arvokkaana tai merkityksellisenä. Osa halveksituista ja pinnallisena roskana pidetyistä myyntimenestyksistä osoittautuukin odottamattoman kestäväksi, mutta ei siitäkään kaikki. Joskus huonosti myyvä ja vielä vähemmän arvostettu ilmaisu löydetään vasta paljon myöhemmin: se on ollut ”edellä aikaansa”, kuten jälkiviisaasti sanotaan. Osa teoksista jää sittenkin vain (ehkä hyvinkin harvojen) yksittäisten ihmisten henkilökohtaisiksi elämyksiksi. Sitähän taide pohjimmiltaan on: henkilökohtaista kokemusta sekä tekijälle että kokijalle. Kokijoiden määrä – runsas tai vähäinen – ei sinänsä tee mistään arvokasta tai arvotonta. Eikä yksittäistäkään kokemusta, kulttuurihistoriallisesta merkittävyydestä puhumattakaan, voi arvioida pelkästään yksiulotteisella hyvä–huono-akselilla. On suhteellisen tunnettuja, jotakuinkin kömpelösti kirjoitettuja ja asenteiltaan perin yksiulotteisia teoksia, joilla on valtava kulttuurihistoriallinen merkitys jo siksikin, että ne ovat olleet monelle lukijalle portti aivan uudenlaisiin tarinoiden ja todellisuuksien maailmoihin – ja kirjallisuuteen, joka on myyntimenestyksille katkeroituneidenkin mielestä ”taiteellisesti arvokasta” kirjallisuutta. Joko nyt tai joskus tulevaisuudessa. Ehkä.
Kirjallisuuden ja muun taiteen historiaa kannattaa lukea. Entisaikojen aikalaiskriitikoiden näkemykset siitä mitä on kulloinkin arvokasta ja tärkeää kirjallisuutta (ja millä perusteella) ovat useinmiten kertakaikkisen hilpeää luettavaa. Mitä vakavammin ja huolestuneemmin kyseinen aikalaiskriitikko taiteen tilaan suhtautuu, sitä naurettavampaa.
Muutakin kannattaa lukea. Ennen kaikkea kannattaa aina silloin tällöin lukea kirjallisuutta, josta ei olisi voinut edes kuvitella välittävänsä. Siellä saattaa piillä todellisia elämyksiä.
Ja jos ei muuta, voi sitten vapautuneesti naureskella niille kirjallisuuden tilasta huolestuneille, jotka eivät sitäkään helmeä ole hölmöyksissään ja yksisilmäisyyksissään löytäneet.
