Olen nähnyt Leonard Cohenin konsertoivan kahdesti muutaman vuoden sisään.* En ole juurikaan kirjoitellut niistä keikoista blogiin, koska molempia keikkoja varjostivat isommat ja henkilökohtaisemmat asiat. Äitini kuoli vuonna 2009 saman päivän aamuna, jolloin lähdimme Lissaboniin: matka oli alkuaan varattu nimenomaan Cohen-keikan takia, ja äiti oli ollut (vielä kun oli tajuissaan) innostunut matkastamme. Hjallis-areenalla Cohen esiintyi vuotta myöhemmin, elokuussa 2010, ja jotakuinkin samoihin aikoihin konsertin kanssa isäni tehohoito päättyi antibesilaisessa sairaalassa. Hän oli saanut muutamaa päivää aikaisemmin kohtalokkaan aivoverenvuodon, eikä toivoa toipumisesta ollut.
Tällä kolmannella kerralla ei kukaan läheinen, sukulainen tai tuttava ole tietääkseni kuollut. Kiitos siitä.
Jalkapallostadionin muovinurmikko ei ole erityisen ihanteellinen paikka Leonard Cohenin intiimille, mietiskelevälle musiikille. Vaikka meillä oli varsin hyvät paikat ”permannon” yhdeksännellä rivillä, melkein lavan edessä, tapahtumia tuli kovin usein seurailtua videonäytöiltä oikean lavan sijaan. Illan hämärtyminen tosin auttoi asiaa häivyttämällä ympäristöä ja tilan suuruutta.
Muuten konsertti noudatteli edellisten polkuja. Bändi oli melkein sama, ohjelmisto samanoloinen valikoima tunnetuimpia paloja 1960-luvulta nykytuotantoon, sovitukset samoja, suurin osa välispiikeistä ja hiljaisita pikku huulistakin hyvin samanoloisia. Biisijärjestystäkään ei ollut pahemmin muutettu: väliajan jälkeen toinen puolitoistatuntinen alkoi Lenny-sedän soittaessa lavan eteen nostettujen kotiurkujen automaattikompilla ”Tower of Songin”. Mitäs sitä hyvin toimivaa juttua turhaan uudistelemaan. Ei oopperakaan ole asemaansa saanut reuhtomalla suuntaan tahi toiseen.
Homma nimittäin kyllä toimi, ja hienosti toimikin. ”Tower of Song” on lemppari-Cohenini, eikä ainoastaan meidän kaikkien äänialarajoitteisten mielisäkeen vuoksi:
I was born like this, I had no choice:
I was born with the gift of a golden voice
Sitä seurasi toinen lemppari-Cohenini ”Suzanne”, juuri oikealla tavalla herkkänä, romanttisena ja yhtä aikaa kyynisenä, joten minulla ei tosiaankaan ole mitään valittamista.
(”Suzanne” on tietysti hyvä kohta miettiä viime aikojen keskustelua kirjailijoiden oikeudesta käyttää lähipiirinsä ihmisiä ja heidän elämiään fiktion aiheina. Cohen ei ole koskaan vaivautunut edes muuttamaan nimiä: Suzanne Verdal on todellinen henkilö, samoin ”So Long, Mariannen” Marianne Jensen, jonka kanssa Cohen eli vuosia Kreikan saaristossa ennen kuin päätti siirtyä runoudesta musiikin tekemiseen. Samoin ”Sisters of Mercyn” viettelijättäret. En tiedä, onko kukaan protestoinut.)
Cohenin kumara, hauras hahmo lavalla antaa jotenkin ymmärtää – kerta toisensa jälkeen – että käsillä saattaa olla viimeiset hetket nähdä häntä livenä. Cohenin rento hypähtely ja tanssahtelu lavalle tullessa ja sieltä lähtiessä puolestaan kertovat, että fyysisessä kunnossa ei ole sittenkään mitään vikaa. Kyllä minut on jatkossakin helppo houkutella Cohen-konserttiin, jos taso säilyy näin hyvänä.** Mutta mieluummin sisätiloissa, kiitos.
___
* Ai niin, näinhän minä Cohenin Roskildessakin joskus 1980-luvulla.
** Tuore Old Ideas -albumi ei ole kyllä oikein innostanut. Mutta ehkä se vaatii vain lisää aikaa?
Minä olen nähnyt Cohenin vain telkkarissa, useaan otteeseen.
Viimeisin taisi olla Lontoon konsertti.
Cohenin persoona ja jyräävän hoivaava ääni imee väkisin mukaan.
Lontoon konserttitallenne antaa aika hyvän kuvan Cohenin nykykonserteista, vaikka uusimman levyn kappaleet tietysti puuttuvatkin. Ja kyllä herralla tosiaan on niin sanottua presenssiä sekä äänen että olemuksen puolesta.