Omalta osaltamme Huvilateltta-kesä päättyi eilen, rankkasadepäivänä, kahteen (Helsingistä katsoen) vastakkaisilta suunnilta tulevaan yhtyeeseen, joiden musiikissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista yhteistä lankaa.
Ulla Pirttijärvi-Länsmanin Ulda-triomodernisoi joikuperinnettä varsin hienovaraisella otteella. Laulujen rakenne pitäytyy perinteessä, instrumentaatio täydentyy kevyesti vähän odottamattomillakin valinnoilla: bassoklarinetti ja luuttu yhdistetään yleensä aika erilaiseen ilmaisuun. Toki saamelaismusiikkiin perinteisemmin yhdistyviä kehärumpujakin kuultiin. Marko Jouste ja Mikko Vanhasalo säestivät, kulloisestakin soittimesta riippumatta, laulun ja laulajan ehdoilla. Omassa kevyessä, unenomaisessa pienimuotoisuudessaan homma toimi vallan hyvin.
Tulin oikeastaan vasta eilen, nigeriläisen Bombinon keikan aikana, ajatelleeksi olleeni yksitoista vuotta sitten todistamassa musiikinhistoriallista hetkeä. En vuoden 2001 Roskilden festivaaleilla notkuessani vielä tiennyt, että festariohjelman esittelyn perusteella kiinnostavalta ja vähän naurettavankin romantisoidulta vaikuttanut tuaregibändi Tinariwen esiintyi juuri silloin ensimmäistä kertaa kotimaansa Malin ulkopuolella. Tinariwenistä on sittemmin tullut kansainvälisesti tunnettu nimi, ja heidän perässään on maailmalle vaeltanut monen monta muutakin tuaregitaustaista yhtyettä: Tartit, Terakaft, Tamikrest, Etran Finatawa, Kel Assouf, Toumast… ja Bombino. Viime aikoina tästä tyylistä on alettu käyttää sinänsä ihan osuvaa nimeä ”aavikkoblues”, jonka alle ryhmittyy muistakin etnisistä ryhmistä periytyvää porukkaa, kuten sahrawien äänitorvi Mariem Hassan.
Bombinon trio aloitti Uldan jatkoksi sopivasti puolituntisella akustisella osuudella, joka soi aika samassa hengessä kuin jo ennen Tinariwenin maailmanvalloitusta (hah!) tuaregi- eli tamašek-musiikista vahvoja vaikutteita ottaneen Ali Farka Tourén musiikki. Rytmit pysyivät selkeinä, ja Kildjate Moussa Albaden suoraviivainen ”four on the floor” -yksinyrkkikomppaus calabashilla tuntui suorastaan koomiselta. Albaden arvostus kyllä napsahti kattoon siinä vaiheessa kun Ibrahim Atchinguil Emoud vaihtoi djemben rumpusettiin, Bombino akkarin sähkökitaraan ja Albade itse calabashin sähköbassoon: hän osoitti olevansa nelikielisen kanssa huikea groove-soittaja.
”Groove”, svengi, rytminen riemu olikin avainsana setin sähköisessä kahdessa kolmanneksessa. Bombinon laulut perustuvat yksinkertaisille, mutta sävykkäille rytmeille, joissa soinnusta ei turhaan vaelleta toisiin sointuihin ellei laulumelodia niitä erityisesti vaadi. Albaden ja Emoudin vankka komppi antoi Bombinolle tilaa leikitellä kitarallaan, soittaa pitkiä, leikuvia säveliä ja kuulostella soundeja. Homma toimi, porukka jorasi, kaikilla oli kivaa. Hieno keikka. Täytyy hommata Bombinon levyjäkin, pinnallisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta laulut kyllä kestävät enempääkin kuuntelua.
