Kun äiti muutti palvelutaloon Hermanniin, ilahduimme että kadun toiselle puolelle, Alfamerin entiseen autokirjakauppaan* oli tulossa ravintola ja teatteri. Sinne olisi helppo mennä rollaattorinkin kanssa. Äiti kuoli ennen kuin ehdimme käydä tutustumassa Allotria-ravintolaan tai Kapsäkki-teatteriin, ja meidänkin on tullut käytyä siellä perin harvoin, vaikka se olisi julkuneuvojen kannalta paljon paremmalla paikalla kuin syrjemmässä etelässä olevat paikat. Eilen Kapsäkki tuli lopulta korkattua, kun kolmen laulaja/lauluntekijän Ilta olohuoneessa -kiertue aloitti salista viikon taipaleensa.

Ensimmäiseksi takkatuli- ja akvaariovideoiden, flyygelin ja jalkalampun** ääreen saapui 22-pistepirkon kitaristi PK Keränen, juuri puhumatta tai välispiikkaamatta. Ohjelmisto oli pitkälti pistepirkkoja, ja toimi hienosti ilman rumpuja ja koskettimiakin. PK:n kitara efektipedaaleineen teki taustalle hienoja äänimaisemia. Sulkeutunut esiintymistyyli, englanninkielisyys ja välispiikittömyys tekivät setistä kuitenkin jollakin tavalla omissa sfääreissään leijuvan, kommunikoimattomamman kuin illan muut esiintyjät.

Illan toinen esiintyjä oli selvästi hän, jota odotettiin. Pienen tauon jälkeen flyygelin ääreen pompahti siistiin, punaruskeaan miestenpukuun sonnustautunut, tyylikkäästi harmaantunut silmälasipäinen herra, joka alkajaisiksi ilmoitti, ettei ollut esiintynyt kolmeentoista vuoteen*** ja että hän ei oikein osaa soittaa omia laulujaan. Se ei tuntunut haittaavan, ei Yaria itseään eikä hänen yleisöään, ei sen jälkeen kun setti alkoi Yarin laulutekstikirjallekin aikanaan nimensä alkaneella ”Mä haluan elää” -coverilla**** jota seurasi laulu ”mun uudelta soololevyltä, joka ilmestyi vuonna 1999”. Muu setti oli poimittu tasapuolisesti Se-yhtyeen klassikoista ja Yarin soolotuotannon vähän vähemmälle huomiolle jääneistä helmistä, yhdellä Kotiteollisuus-coverilla höystettynä.

Yari on aina ollut minulle yksi suurimmista suomalaisista lauluntekijöistä. Uuden aallon vuosina hän jäi ehkä vähän samaan aikaan aloittaneiden virkaveljiensä paitsioon kompromissittomuudellaan sekä sillä ettei Se, tietystä hippimäisyydestään huolimatta, suostunut olemaan positiivinen, rock  ja rakentava, vaan piti musiikkinsa määrätietoisesti tummana, ahdistuneena ja mutkikkaana (ehkä viimeistä levyä lukuun ottamatta). Laulut toimivat edelleenkin, ja huikeasti toimivatkin. Itse en ole koskaan tainnut pitää Yaria minään suunnattoman hyvänä laulajana (no, hetkittäin kyllä), mutta siinä suhteessa jäin eilen vähemmistöön. Salissa oli paljon niitä, etenkin naisia, jotka kuuntelivat settiä silmät kiinni, kyyneleet silmissä, kuuntelivat Ääntä joka oli koskettanut heitä todella syvältä tärkeässä elämänvaiheessa ja kosketti edelleenkin.

Täytyy vain toivoa, ettei Yari palaa tämän kiertueen jälkeen mukavampaan päivätyöhönsä elokuva- ja televisiomusiikin säveltäjäksi. Hän on loistava esiintyjä. Ja kyllä, viimeisenä lauluna tuli tietenkin ”Varjot”.

Tämän jälkeen Sir Elwood -duolla oli vaikea paikka: iso osa yleisöstä oli selvästi tullut Yarin takia, ja jotkut poistuvat salista ennen viimeistä esiintyjää. ”Kello kahdeksan aamulla Tukholman aikaa” oli kuitenkin erinomainen silta Juha Lehden ja Junnu Saaresahon musiikilliseen maailmaan, ja homma toimi siitä eteenkinpäin hienosti enimmäkseen Sir Elwoodin Hiljaisten Värien alkupään tuotannolla.

SEHV oli 1990-luvun alussa minulle tärkeä yhtye minun elämäni erittäin vaikeana aikana: eräänlainen musiikin odottamaton kädenojennus hetkellä, jolloin tosiaan sellaista tarvitsin, tutuista aineksista koottu, mutta silti uusi ja raikas. Siksi niihin lauluihin suhtautuu edelleenkin kuin vanhoihin, rakkaisiin ystäviin.

Ei silti voi kiistää, etteikö ilta olisi ollut Yarin. Kaikki kunnia Ultra Bralle ja huikealle kampanjatempulle, mutta minä taisin nähdä tämän vuoden comebackin jo eilen.

___
* Oli siellä toki muutakin tekniikkakirjallisuutta. 391:n kirjoittamisen kannalta hyvin tarpeellinen teos De Havilland Mosquito -lentokonetyypistä on ostettu sieltä. Olin alunperin suunnitellut pistäväni kirjan päähenkilön Bristol Blenheimiin, mutta koska Blennuista ei löytynyt kirjaa ja Mosquitoista löytyi, niin vaihdoin lentokonemallin vuoden 1945 alkupäiviin paljon sopivampaan.
** Tässä tapauksessa poikkeuksellisen osuva sisustuselementti: Silloin vielä suomenkielellä laulanut 22-pistepirkko käytti ensimmäisillä keikoillaan ”valoshow’na” jalkalamppua.
*** Naamattukaveri tosin kertoi nähneensä hänet keikalla Loosessa vuonna 2010.
**** Alkuaan tietysti Barry McGuiren levyttämä ja P.F. Sloanin säveltämä ”Eve of Destruction” vuodelta 1965.

• Tweet
• Pin It