(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tikkurilan kirjasto on jo kauan ollut suosikkikirjastojani. Löysin sen asuessani 90-luvulla Korsossa, kävin siellä varsin paljon muutettuani sittemmin takaisin Helsingin puolelle Pihlajistoon, muutettuamme Tapulikaupunkiin se oli vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä kuntarajan (ja Kehä kolmosen) tuolla puolen eikä kävelymatka nykyäänkään ole mitenkään kohtuuttoman pitkä. Kuten Tikkurilan kirjastossa aikanaan työskennellyt ja sittemmin Urjalan esikoiskirjailijaseminaaria vetänyt runoilija Tommi Parkko on todennut,varsinainen kirjakokoelma on (suuren kaupungin keskeiseksi kirjastoksi) varsin tavanomainen, mutta musiikkiosasto loistava. Siitä saanemme osaltaan kiittää kirjasto- ja tekijänoikeusasioita mediassakin paljon esillä pitävää Heikki Poroilaa. Joka tapauksessa juuri tämän laitoksen ansiosta pystyin ruokkimaan musiikillisen tajuntani laajentamisvimmaa 90-luvun työttömyysvuosinakin, jolloin rahaa levyostoksiin ei juuri ollut.

Siinäkin mielessä oli mukavaa mennä Tikkurilan kirjastoon vaihteeksi myös esiintymään osana Ruoki päätäsi -tapahtumien sarjaa, jonka skaala ulottuu runoudesta ja musiikista tietokirjallisuuteen. Kiinnostusta tietysti lisäsi keskustelukumppani – tai ehkä pikemminkin haastateltava – Esko  Valtaoja: minähän olen ollut kiinnostunut tähtitieteestä aina siitä kohtalokkaasta 1970-luvun joulunaluspäivästä alkaen, jolloin äiti pisti minut siivoamaan kotimme kirjahyllyä ja käteen sattui Patrick Mooren klassikkoteos Tähtitaivas. Ehdin vähän aikaa haaveilla astronomiasta ammattiakin.

(Nykyisen toimenkuvani parhaita puoliahan on, että kaikki vanhat ja uudet kiinnostuksen kohteet ovat suomentajalle – kirjaimellisesti – rahan arvoista pääomaa: minähän olen suomentanut kaksi tähtitiedettä käsittelevää tietokirjaa ja suomentaisin mielelläni enemmänkin.)

Ristiinbuukkauksen vuoksi emme päässeetkään Lumme-saliin, vaan istuimme aivan mainiossa paikassa yläkerran aikuisten osastolla. Yleisöä oli kirjaston väen arvion mukaan satakunta henkeä, ja joukosta tuli monta hyvää kysymystä omien johdattelujeni täydennykseksi. Esko on leppoisa ja sanavalmis haastateltava, joten puolitoistatuntinen kului vallan mukavasti. Tapahtuma kuvattiin videolle, joka epäilemättä pääsee netinkäyttäjien näkyville lähipäivinä.

* * *

Tapahtuman ennakkomainonnassa minua jäi, oikeastaan taas kerran, mietityttämään ”toimittaja”-tittelin sinnikäs roikkuminen nimeni yhteydessä. Kahden pitkän linjan toimittajan lapsena kyseisen ammatin viehätys on aina ollut perin vähäistä, ja päädyinkin tekemään toimittajan töitä pariksi vuodeksi 90-luvulla lähinnä vahingossa ja siksi, ettei muuta ollut tarjolla. En viihtynyt, ala ei sopinut minun luonteelleni. Rumbaan kirjoittelin satunnaisesti haastatteluja ja levyarvosteluja 2000-luvun alkuun saakka, mutta senkin lopettamisesta taitaa olla jo seitsemisen vuotta. Sen jälkeen olen kirjoittanut muistaakseni yhden ainoan lehtijutun, edesmenneen Johnny Kniga kertoo -lehden julkaiseman artikkelin Stuka-syöksypommittajista. (Sinänsä hyvä esimerkki siitä, miten kaikista vanhoista kiinnostuksenkohteista voi olla kummallista iloa.) Kaiken kaikkiaan työtuntimäärissä laskettuna olen aivan varmasti ollut vähemmän aikaa toimittaja kuin vaikkapa apuhoitaja (siihenkään ammattiin minulla ei ole muodollista koulutusta). Mutta ehkäpä toimittajuus on kuin kissantappovideo – sellainen synti, ettei siitä vapaudu edes säädetyn rangaistuksen suoritettuaan?

• Tweet
• Pin It