Vietin eilisiltaa kirjallisissa piireissä. Kirjailijaliitto pitää syksyn ja kevään toimintasuunnitelma- ja toimintakertomuskokousten lisäksi kahdesti vuodessa keskustelullisemman ns. yleiskokouksen, jonka asialistalla on ajankohtaista asiaa ja uusien jäsenten hyväksyminen. Jäsenmäärä kipusi ensi kertaa yli kuuden sadan, mukaan tulee muutama tuttukin lisää, tervetuloa!

Ilta oli muutenkin mukava, keskustelut kiinnostavia ja seura erinomaista. Keväällä liitto kyseli jäsenistöltään tyytyväisyyttä kustantajiin. Itselläni on ollut hyvä onni kuulua tyytyväiseen kolmannekseen, joista merkittävä osa on nimenomaan ns. keskisuurien kustantajien kirjailijoita. (Like lasketaan keskisuureksi, vaikka se onkin ison Otavan omistama.) Minulle ei ole käynyt niin, ettei puheluihini tai sähköposteihini vastattaisi. Asiat on sovittu hyvässä hengessä ja hoidettu parhaan mukaan. Kirjojani on jopa markkinoitu.

Kyselyn kiinnostavaan antiin kuului kovin monien kirjailijoiden vilpitön huoli kustannustoimittajansa jaksamisesta, jopa mielenterveydestä.

Kustannustoimittaja on hankalassa raossa. Kirjailija suhtautuu häneen toisaalta kustantamon ja kirjabisneksen edustajana, mutta toisaalta, hyvin usein, myös luottoystävänä, ateljeekriitikkona ja itsensä edustajana kustantamon ja kirjabisneksen suuntaan. Kustantamolle kustannustoimittaja on laadunvalvoja, raaka-ainehankkija ja kustantamon edustaja alihankkijoiden suuntaan. Kustannusalalla on näinä aikoina kylmä rinki intiimin kehonosansa ympärillä, eihän kukaan tiedä miten koko alalle käy lähivuosien myllerryksissä e-kirjoineen, piratismeineen ja muine uhkineen. Tästä(kin) syystä talojen johtoon on haalittu kaiken maailman johtajuudenottajia, joilla saattaa olla kohtuullisen hyvä käsitys kulujen kurissapidosta mutta ei välttämättä lainkaan kokemusta tai ymmärrystä kirjallisen alan erityispiirteitä kohtaan.

Suurin osa kustannustoimittajista on tullut alalle siksi, että he välittävät kirjallisuudesta ja kirjailijoista. Kovin usein he joutuvat kokemaan kamppailevansa sekä kirjailijoita (ja kääntäjiä) että omaa työnantajaansa vastaan. Aika kuluu kaikkeen muuhun kuin siihen, mitä varten he ovat tulleet alalle, ja silloin kun on edes mahdollisuutta toimittaa kirjailijan tekstiä, sen kanssa on kovin usein niin paha kiire ettei mahdollisuuksia ole muuhun kuin Wordin (tms.) automaattioikoluvun missaamien lyöntivirheiden korjaamiseen. Oleellisemmat asiat – kirjan rakenne, tyylilliset seikat, tekstin välittämä viesti – jäävät kokonaan käsittelemättä, kun rahkeet eivät riitä. Jotta ne riittäisivät edes siihen mitä on ehdottoman pakko tehdä, vähäisemmät tekijät – kuten perhe, puoliso, läheiset, mahdolliset harrastukset, mielen ja ruumiin terveys – joutuvat väistymään kerran toisensa jälkeen. Jos eivät väisty, antaa työnantaja ymmärtää, sinua ei talossa tarvita. Niin moni talo leikkaa jo valmiiksi stressaantunutta ja ylityöllistettyä henkilökuntaansa entistäkin voimattomammaksi, mutta vaatii tuotantomääriä pysymään vähintäänkin entisenlaisina, ja mieluiten isompinakin (ainakin myynnin suhteen).

Yhä useammin kustannustoimittaja joutuu sitä paitsi toimimaan kirjailijan ja kustantamon välikätenä olematta edes kustantamon palkkalistoilla. Tämäkin ala on joutunut muodikkaan ulkoistususkonnon kiihkomielisten kannattajien  kouriin ja yhä useammin ”toimittaja” on pikkupalkkiolla värvätty kirjallisuuden opiskelija tai freelanceri. Silloin kirjailijan tai kääntäjän on turha toivoakaan mitään muuta kuin vähän Wordia parempaa oikolukua.

Siinäkin mielessä minulla on käynyt ns. mieletön munkki. Itse olen saanut Stellalta, Peteltä ja Artsilta pätevää ja kriittistä palautetta isommistakin asioista kuin oikolukukorjauksista. Kiitoksia, että olette jaksaneet!

• Tweet
• Pin It