Satunnainen matkailija aurinkokunnassa
J. Pekka Mäkelä ja Juhani Mäkelä
Tiedekeskus Heurekan Verne-teatteri 1994

Ehdotus tuli alkuaan Tiedekeskus Heurekan suunnalta: Verne-teatterin planetaario-multimediataivaankannelle tehtäisiin aurinkokuntamme taivaankappaleita esittelevä, lempeän humoristinen elokuva, jonka pääosassa olisi isäni televisiosta tuttu ”Satunnainen matkailija” -hahmo. Koska isä tiesi poikansa pitkäaikaisesta innostuksesta tähtitieteeseen, hän värväsi poikansa tekemään elokuvan käsikirjoitusta. Poika tarttui tehtävään riemumielin.

Perusidea oli yksinkertainen: Satunnainen matkailija taluttaa polkupyörää sateisessa, loskaisessa Kumpulassa ja alkaa miettiä, mahtaisiko muilla planeetoilla olla miellyttävämpi keli. Tuumasta toimeen ja matkaan... polkupyörällä Kuuhun. (Näin saadaan pientä mittakaavaa sille, miten kaukana Kuu oikein on.) Matka jatkuu muille planeetoille avaruuslentokoneella, jonka matkustamona toimi Helsinki-Vantaan ilmailumuseovaraston tiloihin sijoitettu, lentoemäntien koulutukseen tarkoitettu lentokoneen matkustamon puolikas. Kohtausten kuvaaminen oli haasteellista, sillä hallissa oli pakkasta: tauon aikana kuvausryhmän äänittäjä huomasi, että hänen eväsbanaaninsa oli umpijäässä. Oma viisitoistaminuuttiseni mainetta ja kunniaa sijoittuu näihin kohtauksiin: matkustamossa kaikuvat avaruuslentokoneen kapteenin kuulutukset ovat minun lausumiani.

(Niiden osalta jouduttiin tekemään myös pientä jälkiäänitystä: käsikirjoittajaminä oli oikeasti kuvitellut, että sanassa ”asteroidi” on keskellä toinenkin o-kirjain – ”asteoroidi” – ja virheellinen sanamuoto kuului videolla turhan selvästi.)

Kuvauksia tehtiin monessa muussakin paikassa – muun muassa Heurekan lattian alla, missä oli varsin käyttökelpoinen, reilut kaksi ja puoli metriä korkea hiekkakinoslattiainen tila. Ongelmahan on siinä, että jos halutaan esittää, että päähenkilö on muilla planeetoilla, pitää löytää paikka jossa ei kasva yhtään mitään eikä ole yhtään mitään elämää... jos olisi rahaa ja nykytekniikkaa, homma tehtäisiin tietenkin tietokoneella, mutta tuohon aikaan resurssit olivat varsin vaatimattomat.

Luullakseni Satunnainen matkailija aurinkokunnassa pyöri Verne-teatterissa vuoden tai pari. Sittemmin talon tekniikka on uudistettu useampaankin kertaan, eikä näitä vanhoja elokuvia voi enää esittää nykylaitteilla. Eipä ole aihettakaan: tietomme lähinaapuruston planeetoista on kehittynyt viimeisten parinkymmenen vuoden mittaan melkoisesti.


Vastahakoinen paholainen
J. Pekka Mäkelä
elokuvakäsikirjoitus, 2017

”Haluatko todellakin olla paha pahoille?”

Vastahakoinen paholainen sai alkunsa kesällä 2016 osallistuessani Kulttuuriyhdistys Korpin järjestämälle elokuvakäsikirjoitusleirille. Kehittelin leirillä käsiteltäväksi idean pienen paikkakunnan ainoan pankkikonttorin johtajasta, joka huomaa eräänä päivänä, että hänellä on... erikoinen kyky. Onko se lahja vai kirous? Hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä ja ihmisiin ennennäkemättömättömällä tavalla, mutta osaako hän toimia oikein edes omasta mielestään? Haluaako hän?

Käsikirjoituksen eräänä innoittajana on toiminut, kuten arvata sopii, Mihail Bulgakovin klassikkoromaani Saatana saapuu Moskovaan sekä siitä näkemäni näytelmä- ja televisiotulkinnat. Halusin tarkastella tarinan Woland-hahmoa hieman erilaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Minulla on taipumus nostaa tarinoitteni keskiöön syrjästäkatsoja, joka ei haluakaan olla kenenkään sankari. Tällä kertaa halusin heittää vapaaehtoisen syrjästäkatsojani kaiken keskelle, antaa hänelle enemmän valtaa kuin hän on osannut kuvitella pahimmissa painajaisissaankaan.

 


Me noustiin kellareistamme
J. Pekka Mäkelä
näytelmäkäsikirjoitus, 2017

Eletään 1980-luvun puoltaväliä. Toiveikas nuorimies astuu sisään treenikämpän ovesta. Sisällä harjoittelee bändi, jossa on potentiaalia vaikka mihin... ainakin joidenkin bändin jäsenten mielestä. Mutta keikkoja ei tipu eikä levyjä tehdä, elleivät kaikki yhtyeen jäsenet pysty pysymään samassa tilassa edes treenien verran...

Ajatus kirjoittaa (lähes) kokonaan bänditreeneihin sijoittuva näytelmä on itänyt jo pitkään, ja saanut – arvattavasti – alkunsa omista varhaisista yrityksistäni toimia rockbändin lauluntekijänä ja basistina, sekä 1980-luvun alkupuolen muistoista ja tunnelmista, ajasta jolloin joka paikkakunnalle sikisi elävän musiikin yhdistyksiä ja monet ammattikriitikotkin olivat, vähintään puolivakavissaan, sitä mieltä että Suomessa tehtiin maailman parasta musiikkia. Näihin kuviin, muistoihin ja tunnelmiin on ollut hienoa palata – yhden ihmissuhdedramaattisen(kin) näytelmän ajaksi. Näytelmän yhtye voisi olla myös Nedujen päähenkilön Jollen varhainen bändi.

Näytelmän nimi on tietenkin lainattu Ratsialta, 1970–80-lukujen taitteen lunastumattomalta lupaukselta.