Kuolemasta ja muutamasta muusta aiheesta

Parilla spotilla valaistu lava, pimeä äänetön sali. Mirel Wagner kävelee vahvistimien ja rumpujen välistä mikrofonin ääreen, ottaa akustisen kitaransa ja istahtaa baarijakkaralle. Tuttu minimalistinen komppaus, äänessä aikaisempaa enemmän itsevarmuutta, sävyjä. Yksinkertaiset yhden riffin laulut toimivat yhtä tehokkaasti kuin ennenkin. Ei juurikaan välispiikkejä. Yleisö kuuntelee hiirenhiljaisena jokaisen laulun. Kappaleiden välissä kyllä aplodeerataan senkin edestä.

Malmitalon akustisesti erinomainen, hyvillä lavavaloilla varustettu sali toimii erinomaisesti Wagnerin musiikille. Yleisö on ehkä vähän keski-ikäisempää kuin keskivertoklubikeikoilla, mutta musiikki on kyllä heille tuttua.

Reilun puolen tunnin setin jälkeen kiitokset, kumarrus, encore ja lavalta poistuminen. Yleisö jää vähän hämmentyneeksi: tässäkö se oli? Miksauspöydän luota kuulutetaan, että nyt on väliaika, jonka jälkeen esiintyy Joose Keskitalo ja Kolmas maailmanpalo.

Yleisö on selvästi tullut katsomaan Mirel Wagneria, mutta suurin osa kuuntelee toisenkin esiintyjän. Olen itse onnistunut missaamaan Keskitalon kokonaan, vaikka hänen musiikissaan on selvästi sellaisia aineksia jotka uppoavat minuun. Tulee mieleen, muutamankymmenen vuoden takaa, esimerkiksi Kumma Heppu ja Lopunajan Voidellut. Kristillisyyttä ja hämäräperäisempiä, mustempia aineksia yhdistelevissä teksteissä on jotakin samaa kuin Tuomari Nurmiossa mystisimmillään. Vaikuttavaa. Joillakin yleisön jäsenistä on ilmeisiä vaikeuksia suhtautua Keskitalon tarinoihin, välillä kuuluu hermostunutta, epävarmaa hihittelyä. Muuten sali on edelleen laulujen aikana hiljainen, mikä sopii tällekin musiikille.

Hieno yhdistelmä omintakeista, tummaa musiikkia, hieno ilta.

Viikon takaa

Mark Laneganin viimesunnuntaisen, hienon Helsingin-keikan hengessä soikoon tänään Blues Funeral -albumin avausraita ”The Gravedigger’s Song”.
.

Unen (raja)mailla

Joskus toistakymmentä vuotta sitten tein käännöstyötä jotakuinkin erikoisella vuorokausirytmillä: Tein töitä nelisen tuntia. Menin nukkumaan. Suunnilleen kolmen tunnin unien jälkeen heräsin (ilman kellonsoittoa) ja jatkoin työntekoa. Noin neljän tunnin rupeaman jälkeen alkoi uni painaa silmää ja menin nukkumaan. Heräsin taas noin kolmen tunnin päästä ja jatkoin työntekoa. Toisinaan kävin kaupassa ja söin jotakin. Sitten jatkoin samaan tahtiin.

Tätä jatkui muutamia viikkoja. Kuten arvata sopii, asuin silloin yksin enkä seurustellut kenenkään kanssa. Niinä viikkoina minulla ei ollut pahemmin edes sosiaalista elämää. Olin kyllä kavereihin yhteydessä netin välityksellä, mutta en juurikaan tavannut ketään. Olen usein naureskellut, että tällainen luonnoton vuorokausirytmi sopi hyvin suomennettavaan teokseen ja sen kirjoittajaan: kyseessä oli Philip K. Dickin Haudasta kohtuun.

Tiesin tosin jo siihen aikaan, että monet kokeet ja joidenkin tuttavien omat kokemukset – osin omatkin kokemukseni – olivat ristiriidassa normaalin, pohjoismaisen unirytmi-ihanteen kanssa: tarkoitan ajatusta siitä, että nukkumisen pitäisi tapahtua yöllä ja valvomisen päivällä, molemmat yhtenä, yhtenäisenä jaksona. Nyttemmin asiasta on ruvettu puhumaan enemmän ja avoimemmin: tämän aamun Hesarin Tiede-sivujen pääjuttuna oli laaja kirjoitus ”Nukummeko me väärin?” (jota ei ainakaan vielä löydy lehden ilmaisilta nettisivuilta) jossa pohdittiin vuorokausirytmin lisäksi tosin muitakin ihmisen biologian kannalta mahdollisesti virheellisiä nukkumakäytäntöjä (kuten yksin, hiljaa ja pimeässä nukkuminen).

Voi hyvin olla, että pitkät, makoisat yöunet ovat pohjimmiltaan ihmiselle yhtä suuri luonnottomuus kuin yhdessä paikassa asuminen tai viljatuotteiden syöminen.

Itse olen jo pitkään noudattanut varsin luontevasti perin konservatiivista pohjoismais-porvarillista vuorokausirytmiä sillä erotuksella, että olen kyennyt myöntämään itselleni, etten yleensä saa juuri mitään aikaiseksi aamupäivisin, joten on parempi lorvia vailla huonoa omaatuntoa kuin lorvia tuntien huonoa omaatuntoa. Kuulun silti niihin ihmisiin, joilla on taipumusta heräillä aamuyöstä: en muista että sitä olisi tapahtunut niin paljon siihen aikaan kun valvoin säännönmukaisesti pidempään ja heräsin myöhemmin. Nykyään sitä kuitenkin tapahtuu. Aikaisemmin aamuöinen valvominen on liittynyt minulla ahdistavaan tilanteeseen – taloudellisiin ongelmiin, ihmissuhdesotkuihin jnpp. – joten jossakin vaiheessa itse heräämisestä tuli ahdistava kokemus.

Olen kuitenkin vähitellen päässyt eroon siitä, että ahdistuisin itse valvomisesta. Parhaimmillaan aamuyön hiljaiset tunnit ovat nimittäin osoittautuneet melkoisen luovaksi ajaksi. Ei, en pomppaa jalkeille enkä kirjoita pimeässä muistikirjaan laajoja tekstejä. Loion sängyssä, katselen kattoa ja annan ajatusten vaeltaa. Omalla rytmillään, omia aikojaan. Siihen vuorokaudenaikaan olen kuitenkin riittävän lähellä unta, että ajatukset vaeltelevat omia latujaan, logiikasta ja asiayhteyksistä piittaaamatta. Odottamattomat assosiaatiot saattavat usein kiteytyä ideoiksi, tarinoiksi, näkökulmiksi. Ero uneen on, että mielekkäiden kokonaisuuksien koostaminen on kuitenkin paljon helpompaa ja tietoisempaa, ja että nämä ajatukset on helpompi muistaa vielä aamullakin.

(Voi tosin olla, että se aamulla muistettu versio on saanut lisäprosessointia mahdollisen uuden nukahtamisen jälkeisistä unista. Se on luultavasti idealle vain hyväksi.)

Muurahaispuun lukeneet kyllä huomaavat, että kirjaa on ideoitu tällaisessa lähes-mutta ei ihan-valvetietoisessa tilassa. Ei se ole kuitenkaan ensimmäinen kerta, kun olen tätä ”tekniikkaa” käyttänyt. Eikä taatusti viimeinen. Enkä ole varmasti ainoa.

 

Tätä ei kuulla Bakussa

Myöhästyneet onnittelut Pernilla Karlssonille Uuden Musiikin Kilpailun voitosta ja euroviisuedustajan paikasta!

Kisoihin lähetettyjen viiden ja puolensadan laulutarjokkaan joukossa oli myös EUnity-yhtyeen esitys ”The Key”, joka ei päässyt alkukierrosta – vanhanaikainen mieleni tavoittelee edelleen sanaa ”kasettikarsinta” – pidemmälle. Ehkä se oli helpottavaakin, koska itse EUnity-duon (laulaja Sami Silvennoinen ja säveltäjä/sanoittaja/kosketinsoittaja/rumpali Oskari Jakonen) lisäksi lavalle olisi joutunut nousemaan myös allekirjoittanut: kaikki soitinosuudethan viisuissa tulevat nykytyylin mukaan nauhalta/levyltä, mutta kaikki lauluosuudet ns. livenä. Ja minun osuuteni tässä teoksessa sattuu sisältämään äänittämisen, miksaamisen ja bassonsoiton lisäksi myös taustalaulut ja väliosan doo-wop-leikittelyn.

Mutta hauska tuota oli tehdä. Ehkä ensi vuonna uudestaan?

Nyt teet kuten käsketään

Etsiskelin työsyistä Rage Against The Machinen ”Killing In the Namea” ja kun kohdalle sattui näinkin energinen konserttitaltiointi, jaan sen teidän kanssanne. Tällaista musiikkia kuunnellessa harmittaa aina, että tulin leikanneeksi pitkän tukkani lyhyeksi (vaikka poninhäntä näyttikin jo melkoisen kornilta hyvää vauhtia kaljuuntuvalla, keski-ikäisellä miehellä). Sänkitukasta ei saa kunnon propellia.

.

.

Näin RATM:n livenä Roskildessa vuonna 1995. Mikään valtava elämys keikka ei ollut, en tuntenut heidän musiikkiaan siihen aikaan kovinkaan hyvin (ja sinä vuonna festareilla oli monta huikeaa esiintyjää), mutta kyllä viesti välittyi. Ja voima.

No, kerta kiellon päälle: tänä sunnuntaina saatte tupla-annoksen poliittista herätysliikemusiikkia.  ”Bulls On Paraden” pyöri listaohjelmissakin taajaan seuraavana vuonna, ja Evil Empire -albumi tuli hankittua jotakuinkin tuoreeltaan.

.

Turkuun 22.9.2012

Turconen on – kuten nokkelampi saattaa nimestä arvata – Turun kaupunginkirjastossa ensi syyskuun 22. päivänä järjestettävä yhden päivän sf-tapahtuma. Kuten suomalaisten conien perinteeseen kuuluu, tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Ensimmäisen Turcosen (Turconenin?) kunniavieraana on muuan J. Pekka Mäkelä, joka juuri taannoin törmäsi ihan toisessa yhteydessä oman nimensä yhteydessä määreeseen ”kotimaisen tieteiskirjallisuuden grand old man”. Ehkä se nyt on sentään vielä aikamoista liioittelua.

Kiitosta

Kirjavinkit ehti ensimmäisenä. Sivuston Muurahaispuu-arvio on ilahduttavan positiivinen, vaikka olen hieman eri mieltä scifin puuttumisesta: erään sivujuonen eräs mahdollinen, kirjassa esitetty ratkaisu on ihan silkkaa scifiä. Mutta toisaalta olen hyvin iloinen siitä, että Mikko nosti esiin kirjan henkilöiden (hetkittäin scifiä lähentelevät) pohdiskelut. Käräytin itseltäni siinä – ihan tarkoituksella – monta tarinaideaa heittelemällä niitä yhden tarinan sekaan puolivitseinä ja ”tunsin joskus yhden tyypin” -juttuina.

Myös Risingshadow.netin kirjatietokannan ensimmäinen pisteyttäjä piti lukemastaan: neljä tähteä viidestä.

Myös suomentaja-Mäkelää on kiitelty: China Miévillen Toiset sai taannoin julkistetun Tähtivaeltaja-ehdokkuuden lisäksi myös Tähtifantasia-ehdokkuuden. Vinkeää, että tarina voidaan tulkita niin monella tavalla!

Toiset on saanut runsaasti kiitosta muutenkin, eikä minusta lainkaan turhaan. Valitettavasti kiitokset eivät ole näkyneet kirjan myynnissä, joka on, kustantajalta kuulemani mukaan, ollut perin heikkoa. Tämä todennäköisesti tarkoittaa sitä, että lisää suomenkielistä Miévilleä on vaikeampaa saada julkaistua. Joten jos haluat lukea suomeksi tämän tärkeän kirjailijan muitakin teoksia, kannattaa suunnata kirjakauppaan.

Tänään kääntäjät jälleen äänessä!

TERVETULOA KÄÄNTÄJÄN ÄÄNI -TAPAHTUMAAN
Kom-ravintolaan (Kapteeninkatu 26, 00140 Helsinki)
keskiviikkona 22. helmikuuta
kello 18–21

Tilaisuudessa julkistetaan merkittävän kaunokirjallisen teoksen erinomaisesta suomennoksesta myönnettävän MIKAEL AGRICOLA -PALKINNON sekä korkeatasoisesta tietokirjasuomennoksesta tai pitkästä urasta tietokirjallisuuden kääntäjänä annettavan J.A. HOLLON PALKINNON tämänvuotiset upeat kärkiehdokkaat. Tilaisuuden juontavat kirjailija, kääntäjä Virpi Hämeen-Anttila ja toimittaja Seppo Heiskanen.

Vapaa pääsy. Baari auki.