Kävin eilen erinomaisessa seurassa katsomassa Peter Jacksonin kolmannen Hobitti-elokuvan Viiden armeijan taistelu. Olen aika paljolti samaa mieltä tästä jälkimmäisestä Tolkien-elokuvatrilogiasta kuin Jussi Ahlroth erinomaisessa EK:n tiedotuslehtisen esseessään. En itse myöskään suuremmin perusta ”eeppisistä taisteluista” fantasia- tai muissakaan elokuvissa – ne ovat yleensä varma merkki siitä että elokuvan työryhmä on tajunnut itsekin, että käsikirjoitus ei toimi, ideat ovat hukassa ja tarina haisee – ja Jackson oli venyttänyt noin yhden elokuvan mittaisen Tolkienin alkuperäistarinan kolmeksi ymppäämällä siihen kahden elokuvan verran eeppisiä taisteluita. Viimeisessä osassa ei juuri muuta ollutkaan, esimerkiksi juonta, järkeä tai tolkkua. Tuotantobudjettiin varatut rahat olivat ilmeisesti loppuneet kesken, mikä näkyi käsikirjoituksen puutteen lisäksi maskeerausosastolla: elokuvan pääosassa (no, periaatteessa) olleen kääpiökaartin ylettömät, huonosti suunnitellut ja surkeasti toteutetut maskit näyttivät pitkin elokuvaa lähinnä jostakin puskateatteriproduktiosta pudonneilta.
(Ehkä maskien kömpelyydellä yritettiin jotenkin joko viestiä tai peitellä, ettei kääpiöille, paria lukuun ottamatta, ollut käsikirjoituksessa annettu juurikaan tekemistä, persoonallisuutta tai tarvetta olla mukana koko elokuvassa?)
Katselin trilogian edellisen osan Smaugin autioittama maa vasta viime marraskuussa – Anttolassa, hotellihuoneessa, tablettitietokoneen ruudulta, mikä kuvastaa sitä etten odottanut ”ihan kivan” ykkösosan jälkeen kakkoseltakaan liikoja – joten sen elokuvan päättänyt viikkotelevisiosarjamainen cliffhanger jäi itselläni vain reilun kuukauden mittaiseksi. Ykkösosa oli sentään päättynyt kuin oikea elokuva, suvantoon, pieneen rauhanhetkeen, toiveikkuuteen. Kakkososan kohdalla tekijätiimin arvostelukyky oli livennyt vielä enemmän. Toisaalta: ei näitä elokuvia ole tarkoitettukaan katsottavaksi tuoreeltaan teatterissa. Teatterilevitykseen tulee vain teaser, mainos myöhemmin dvd- ja bluray-tallenteena julkaistavasta kokopitkästä Extended editionista. Voi toivoa, että (minkäänlaisesta järkevästä) juonesta puuttuvat palaset löytyvät näistä ehjemmistä versioista, ainakin silloin jos ne on aikaa (ja/tai kiinnostusta) katsoa peräjälkeen.
Jacksonin Taru Sormusten herrasta –trilogiaa pidän edelleenkin vallan mainiona elokuvatulkintana J. R. R. Tolkienin elokuvattavaksi jotakuinkin mahdottomasta romaanitrilogiasta. Toisaalta: sitä katsoessa ainoa aikaisempi elokuvaverrokki oli Ralph Bakshin avuton animaatioräpellys vuodelta 1978.* Hobitti-trilogialla on taakkana niskassaan Jacksonin oma, onnistunut ja toimiva Sormusten herra.
No, nyt ne on tehty ja nähty. Tolkien-oikeuksia hallinnoiva Christopher Tolkien on ilmeisesti inhonnut Jacksonin elokuvia niin paljon, että lupaa muiden teosten kuvittamiseen tuskin heruu, mikä on hyvä asia. Näiden elokuvien olemassaolo tarkoittanee myös sitä, että seuraavaa Tolkien-klassikoiden filmatisointia saataneen odottaa, hyvässä lykyssä, jopa kolme–neljäkymmentä vuotta, mikä on erinomainen asia. Siinä välissä ehtii varttua jo melkein kaksikin sukupolvea niitä, jotka ovat oppineet tuntemaan Keski-maansa ja hobittinsa kirjoista.
___
* Toisaalta myöskään Ryhmäteatterin Suomenlinnassa 1980-luvun lopulla esittämä Taru Sormusten herrasta -näytelmä ei ollut ollenkaan huono.
