Tämän päivän kulttuuriohjelmaan on kuulunut tutustuminen kahteen taiteilijaan, joiden elämä ja usein kiisteltykin työ katkesivat kesken kaiken, molempien tapauksessa enemmän tai vähemmän itse aiheutetun sairauden vuoksi.
Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe ehti saada ansaitsemaansa tunnustusta ennen menehtymistään 42-vuotiaana 1989. Kiasman näyttely antaa mainiosti tilaa hänen suorastaan analyyttisen ja veistosmaisen huolellisesti rakennetuille mustavalkovalokuvilleen, jotka monesti muistuttavat enemmän antiikin marmori- tai pronssiveistoksia kuin valokuvia. Mukana on laadukkaita vedoksia monista tunnetuista ja tuntemattomammista teoksista sekä sarja 1970-luvun rahattomien alkuaikojen polaroidkuvia. Mapplethorpen yhteys lyhytaikaiseen elämänkumppaniin ja elinikäiseen ystävään Patti Smithiin on hyvin tunnettu, ja Patti onkin hyvin esillä sekä kuvissa että esillä olevassa video-oheismateriaalissa.
Julkisuudessa on suhtauduttu hieman hämmentyneesti näyttelytilasta verhoilla erotettuun eroottisempien valokuvien osastoon, ja minustakin tällainen ujostelu on jotakuinkin turhaa: näyttelyn mahdollisesti rankasta sisällöstä varoitetaan jo koko näyttelyn alkajaisiksi, eivätkä Eros-osaston kuvat nyt mitenkään suunnattoman paljon rankempia ole kuin siveellisemmissä saleissa: kikkeleitä näkyy ehkä vähän enemmän ja muutamalla on ihan tyylikkäästi kuvattu erektio. Ehkä joidenkin kuvien S/M-henkiset sidontatutkielmat ovat aiheuttaneet jollekin miespuoliselle näyttelysuunnittelijalle kastraatioahdistusta? Näyttely olisi joka tapauksessa perin puutteellinen ilman tätä kuvastoa, niin oleellinen osa Mapplethorpen taiteilijakuvaa on tämä New Yorkin homoundergroundin estetisoiminen.
Näyttely kannattaisi ehkä kiertää toisenkin kerran, kaikessa rauhassa. Monien kuvien kylmän esteettisen ja liikkumattoman pinnan alla poreileva itseironinen(kin) ja oikeastaan hyvin lämmin ja rakastava huumori saattaisi olla hyvinkin lisätutkiskelun ja -pohdiskelun arvoista. Mapplethorpe on hienovaraisempi kuin graafikkokollegansa ja -tuttavansa Tom of Finland, mutta samaa kliseisille stereotypioille ja fantasioille nauramista hänenkin teoksissaan voi aistia.
Paljon vakavammaksi vetää Asif Kapadian dokumenttielokuva Amy (2015). Kapadia on vältellyt elokuvassaan tiukasti puhuvia päitä: kuvamateriaali on peräisin kotivideoista, uutisfilmeistä ja muista Amy Winehousen elinaikana kuvatuista tallenteista. Tuoreempia lähipiirin muisteluita kuullaan vain ääninä. Aika ajoin teknisesti heikkolaatuinen arkistokuvamateriaali tekee elokuvasta vähän huonoa katsottavaa isolla valkokankaalla: se saattaisi toimia paljon paremmin televisiossa. Itse tarina on kuitenkin traagisuudessaan koskettava, mietityttävä ja katsomisen arvoinen.
Winehousen Mitchell-isä on syytellyt Kapadiania itsensä demonisoinnista. Paljon tilaa saakin isän (”Rehab”-laulun säkeeseenkin päässyt) käsitys, ettei pahoista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsinyt tytär olisi (pian Frank-esikoisalbumin jälkeen) tarvinnut hoitoa. Oikeastaan vielä raskauttavammalta tuntuu isän vuosia myöhempi retki tapaamaan Karibialle mediamyllytystä ja Lontoon sekopääpiirejä pakoon puoleksi vuodeksi livistänyttä tytärtään – ei itse matka, sillä tytär oli nimenomaan halunnut viettää aikaa isänsä kanssa, vaan se että isä otti mukaansa television kuvausryhmän.
Silti elokuvan oikeastaan suurimmaksi roistoksi muodostuu (etenkin) brittiläinen media, joka muutti Winehousen elämän täydellisen sietämättömäksi helvetiksi jo ennen Back to Black -kakkosalbumin mieletöntä listamenestystä vuonna 2006. Pienikokoisuudestaan huolimatta joukosta väistämättömästi erottuva nainen ei voinut astua kotikaupungissaan askeltakaan ilman että kamerat rätisivät ympärillä, ja kun (tätäkin kautta) hänen mielenterveysongelmansa nousivat julkisuuteen, Winehousesta tuli yleisesti hyväksytty ilkeilyn ja pilkan kohde joka ikiselle televisioon päässeelle pikkujulkkikselle.
Elokuvan jälkeen on entistäkin helpompi tajuta, miten järkevää John Lennonin oli häipyä Britanniasta 1970-luvun alussa ja asettua New Yorkiin, missä hänenkään kaltaistaan superjulkkista ei juuri kahta kertaa katsottu. Totta kyllä, ratkaisu altisti hänet sittemmin kohtalokkaasti mielisairaalle murhaajalle, mutta ennen kuolemaansa Lennon ehti sentään elää melkein kymmenen vuotta jotakuinkin normaalia ja rauhallista perhe-elämää, ensimmäistä kertaa elämässään. Winehouse ei tällaista mahdollisuutta ehtinyt saada, vaan hän musertui musertui muutamassa vuodessa jo teinivuosina alkaneiden päihdeongelmien ja syömishäiriöiden pahentumisen uhrina.
Lennonista tulikin mieleen: Kapadia nostaa Winehousea kiitettävästi esiin paitsi huikean taitavana jazz- ja soullaulajana, myös kitaristina ja – ennen kaikkea – laulujensa tekijänä. Hyvinkin läheltä omaa elämää liippaavat laulutekstit toki altistivat Winehousen yksityiselämää entistä pahemmin julkisuudelle – ”Rehab” tietysti ilmeisimpänä ja karkeimpana esimerkkinä – mutta toisaalta: Leonard Cohen, esimerkiksi, on harrastanut samaa koko muusikkouransa, edes petikavereidensa nimiä muuttamatta. Hän on kuitenkin enimmäkseen saanut itse valita, mitä yksityisasioitaan tuo julkisuuteen. Winehouselle ei sellaista ylellisyyttä suotu.
