En voi väittää olevani tai olleeni koskaan kova Kinky Friedman -fani. Olen tiennyt hänen olemassaolostaan hyvinkin kauan ja kuullut monia hänen laulujaan, muitakin kuin Freud Marx Engels & Jungin coverin ”Ei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo” – joskus tietämättä että ne ovat hänen – ja olen kyllä lukenut hänen romaaninsa Elvis, Jeesus ja Coca-Cola (joka oli, muistaakseni, leppoisa ja ”ihan kiva” kevytdekkari). Ilmiönä ja hahmona Friedman – laulaja/lauluntekijä, poliitikko, rääväsuu, eläinoikeusaktivisti, kirjailija, kolumnisti, koomikko jne. – on kuitenkin joka tapauksessa niin kiinnostava, että kun hänet saatiin seitsemänkymppisenä lopulta raahattua Suomeen keikalle, oli aiheellista mennä ihmettelemään.
Illan aloitti ennalta ilmoittamattomana lämmittelyesiintyjänä laulaja/lauluntekijä Brian Molnarin ja kitaristi Joe Cirottin duo. Molemmat olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta musiikissa oli jotakin hyvin tuttua ja nostalgista: paljon tämänkaltaisia esiintyjiä tuli nähtyä nelisen vuotta sitten, kun vaeltelimme Nashvillen Broadway-kadulla ja kurkistimme silloin tällöin eri baarien ovista sisään: hyvin samantapaista musiikkia kuului monessa kapakissa. En ollut tälläkään kertaa mitenkään suunnattoman vaikuttunut.
Lyhyen setin jälkeen Molnar ja Cirotti tekivät tilaa illan päätähdelle.
Kinky näytti ja kuulosti juuri siltä miltä Kinkyn olettikin näyttävän ja kuulostavan. Vain herran tavaramerkiksi muodostunut ”meksikolainen suuvesi” oli vaihtunut suomalaiseen talouskonjakkiin ja sikari pyöri muutaman kerran kädessä, sytyttämättömänä. Mutta muuten… monet pitkien biisienvälisten turinatuokioiden vitseistä on kuultu tallenteilta ja haastatteluissa monet kerrat, mutta kyllä parhaille lohkaisulle jaksoi yhä edelleen nauraa. Kappalevalikoima sisälsi suurimman osan Friedmanin omista klassikoista sekä Warren Zevonia (”My Shit’s Fucked Up”), Tom Waitsia (”Christmas Card from a Hooker in Minneapolis”) sekä useammassakin jutussa mainitun Willie Nelsonin(kin) coveroiman Townes Van Zandt -klassikon ”Pancho and Lefty”.
Kitaristina Friedman pitäytyi hyvinkin peruskompeissa, eikä ilmaisu juurikaan kimuroitunut hänen kutsuessaan lavalle rumpalilegenda Corky Laingin (mm. Mountain ja West, Bruce and Laing), joka rumpujen sijaan napsutteli jonkinlaista käsiperkussiovekotinta. Setin loppuvaiheissa mukaan tulivat myös Molnar ja Cirotti, jolloin Friedman jätti oman kitaransa syrjään ja keskittyi laulamiseen, tarinointiin ja talouskonjakkiin.
Kokonaisuutena Friedmanin keikka tuntui olevan sitä mitä hänen tuotantoonsa paremmin perehtyneet runsaan yleisön innostuneet jäsenet olivat odottaneetkin, ja tällainen puolisivistynyt maalikkokin nautti setistä vallan suuresti. Hetkittäin huulenheittopitoisten tarinoiden, remakoiden rallien ja vakavampienkin laulujen sekä varsin askeettisen (oman) soitannan yhdistelmä toi mieleen, jollakin tasolla, Juice Leskis -vainaan parempina päivinään ja paremmilla keikoillaan. Ehkä hieman asiaton mielleyhtymä, mutta ei ainakaan minun kirjoissani mikään huono tai edes kiusaannuttava mielleyhtymä.
Ja voipahan taas kehaista nuorisolle nähneensä jälleen yhden legendan. Kaksikin, jos Laing lasketaan.
