Taas ohi on con

·

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Ihan pian on Con

· 2 kommenttia ·

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.

Facilis descensus Averni

·

Mikä olisikaan mainiompaa luettavaa kauniina alkukesän päivänä kuin romaani, jossa laskeudutaan peninkulmien syvyyksiin maan poveen?

Jules Vernen klassikko Matka maan keskipisteeseen (alkuteos 1864, Pentti Kähkösen suomennos 1974) tuli nuorna luettua useampaankin kertaan, enkä ole ainoa: oma nykyinen kappaleeni on kolmas painos vuodelta 1975, eikä suomennos ole edes ensimmäinen. Tarinan pääpiirteet olivatkin aika hyvin mielessä siinä vaiheessa, kun seisoimme Snæeffelsnesin kamaralla ja katselimme vanhaa tulivuorta, jonka kraaterin kautta professori Lidenbrock, hänen veljenpoikansa Axel* ja heidän islantilainen oppaansa, haahkanpyytäjä Hans Bjelke laskeutuvat matkalleen syvälle maan poveen. Matka ei osoittaudu mutkattomaksi, ja jokunen yllätyskin matkan varrella kohdataan, kuten suomennoksen kanteen valittu vanha kivipiirros vihjaa.

Jules Vernen yksi kirjallinen tavoite oli valistaa lukijoitaan tieteen uusimmista saavutuksista, ja tämä aspekti on hyvin esillä tälläkin kertaa. Kirjassa puhutaan paljon geologiasta ja paleontologiasta, mineraaleista, kivilajeista ja fossiileista: kirjan lopun sanasto/hakemisto valaisee nykylukijalle viehättävän vanhahtavaa terminologiaa.

Sataviisikymmentä vuotta vanha ajankohtainen tiede on toki perin vanhentunutta: Alfred Wegener esitti mannerliikuntoteoriansa vasta puoli vuosisataa myöhemmin ja kesti jotakuinkin toiset puoli vuosisataa, ennen kuin teorialle lakattiin nauramasta. Vernen aikaan vuoristojen katsottiin olevan ryppyjä, joita maankuoreen syntyi kun Maa jäähtyessään kutistui, ja tulivuorten synnystä ja toiminnastakin esitettiin varsin vinkeitä teorioita. Myös lämpötilan kohoaminen alaspäin kohti Maan sisuskaluja mentäessä oli vasta teoreetikkojen kiistelynaihe, ja antoi Vernelle oivan tilaisuuden leikitellä teorioilla ja niiden mahdollisilla vaikutuksilla sankareiden vaiheisiin.

Olin itsekin vallan kiinnostunut kirjan tieteellisistä aiheista jo ensimmäisten lukukertojen aikaan, mutta ennen kaikkea luin sitä lumoavana seikkailukertomuksena. Sellaisena se toimii vieläkin: Kähkösen suomennos rullaa oikein mukavasti, ja hänen mukaan ottamansa vanhahtavuudet tuovat nykylukijalle mukavaa epookin tuntua. Samoin on epookin tuntua tietysti kirjan perusasetelmassa: ”varsin eteväksi mineralogiksi” kuvattu Axelin morsian Grauben jää itsestäänselvästi odottelemaan kotiin, kun hänen sulhasensa lähtee matkalle kirjaimellisesti tuntemattomaan maailmaan. Se mitä nuoresta naisesta muuten kerrotaan antaa nykylukijan silmään kuvan paljon paremmasta ja luotettavammasta löytöretkeilijäkandidaatista kuin hermoherkkä ja ailahteleva Axel.

Nyt luettuna kirjassa ja ennen kaikkea sen Islanti-osuudessa on tietysti paljon kiinnostavaa ajan ja paikkojen kuvausta: pitkälti edeltävien vuosikymmenien matkakirjailijoiden tekstien varassa operoinut Verne tekee kuvailuissaan muutaman asiavirheen ja sortuu siellä täällä infodumppaukseen epäoleellisista asioista, mutta yhtä kaikki hän laittaa retkueensa matkaamaan Snæffelsnesin niemelle jotakuinkin samaa reittiä mitä me taannoin kuljimme: hänen aikaansa matka tosin kesti monta päivää jalan, hevosella ja lautoilla siinä missä me sujautimme sinne parissa tunnissa siltoja ja vuonojen alle louhittuja tunneleita myöten bussilla – jossa tosin oli suomalaisiin normeihin nähden melkoisen korkea maavara. Väkeä ja asutusta on nykyään paljon enemmän, mutta kyllä Vernen kuvaukset sammaleisista laavakentistä tunnistaa samoiksi tienoiksi joita on itse juuri katsellut.

(Yksi kirjan maamerkeistä oli tosin tullut nähtyä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten: kirjan sankareiden odotellessa Kööpenhaminassa Islannin-laivan lähtöä setä Lidenbrock vie korkeanpaikankammoisen Axelin ”kuilukurssille” Vor Frelsers Kirken torniin: helposti tunnistettava torni ulkopuolisine kierreportaikkoineen sattui silmään ollessani aikoinaan ensimmäisellä Roskilden festivaalireissullani: se sijaitsee aivan Christianian vapaakaupungin lähellä.)

Kaiken kaikkiaan tämä sataviisikymmentäkaksivuotias tieteisromaani on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin tiedeosuutensa vanhentuneisuudesta huolimatta. Eihän se ole mikään suunnattoman monitasoinen kirjallinen timantti, vaan rehellinen ja suhteellisen suoraviivainenkin seikkailukertomus – jonka loppuvaiheet, monien seikkailukertomusten tavoin, tuntuvat aikaisempaan tempoon verrattuna kovin hätäisiltä – mutta sellaisenaan vallan mukavaa, kevyttä luettavaa.

___
* Ei siis sisarenpoika, kuten edellisessä bloggauksessa väitin. Niin hyvin tarina ei ollut mielessä.

Kahdella mantereella

·

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.

Päätöksiä

·

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.

Loputon Laamanen, liian nopee Lindholm, turhan sukkela kirjamyyntikierto

·

Jokunen vuosi sitten erään kustantamon edustaja kyseli minulta kiinnostusta ryhtyä laatimaan kyseiselle yhtiölle jonkun suomalaisen muusikon elämäkertaa. Keskustelun mittaan pintaan nousi moniakin nimiä, muun muassa Dave Lindholm. Olin itse ehdottomasti sitä mieltä että Limppusesta pitäisi kunnon elämäkerta tehdä, koska oikeastaan ainoa häntä käsittelevä teos oli Lamppu Laamasen levytyshistoriikki Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta (Like 2001). Ajatus hommaan itse ryhtymisestä aiheutti melkomoisen määrän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän on ollut minulle lauluntekijänä ja erityisesti suomenkielisten sanoitusten mahdollisuuksien aukaisijana valtava esikuva, puhumattakaan siitä että ensimmäisten kolmen levyn aikainen Bluesounds on minulle edelleenkin jonkinlainen ihanne siitä millaisessa bändissä haluaisin soittaa ja ehkä laulaakin.

Toisaalta: olen haastatellut Dave Lindholmia yhden ainoan kerran, silloin kun Dave, Lady & Canpaza Gypsysin (ainoaksi jäänyt) albumi Hot ilmestyi vuonna 1997). Dave oli mainio haastateltava, ystävällinen, rento ja puhelias, mutta juttujen tulvassa oli samaa kuin niin monessa lukemassani Tom Waitsin haastatteluissa: mainiota tarinoita ja lohkaisuja kyllä piisasi, mutta oli vaikeaa löytää todellista ihmistä niiden takaa.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Niinpä olinkin oikein tyytyväinen, kun levytyshistoriikin kirjoittaja Lamppu Laamanen, muutenkin mainio mies, tarttui tähänkin hankkeeseen. Herätessäni myöhäisherännäisenä hankkimaan tänä keväänä Johnny Knigan viime vuonna julkaisemaa Dave Lindholm – tietenkin -teosta törmäsin kuitenkin modernin kustannustoiminnan ärsyttävään ongelmaan: kirjakaupat tarjosivat teoksesta eioota ja loppuunmyytyä. Onneksi sähkökirjojen saatavuus on hieman parempi.

Tietenkin on melkoisen tuhti paketti kaikkea sitä mitä maaliskuun lopussa vuonna 1952 syntynyt haagalainen lukiopudokas Ralf Henrik Lindholm on pitkän ja polveilevan uransa mittaan saanut aikaiseksi. Aikaansaannoksia on tosiaan ruhtinaallisesti: lukemattomia levyjä, kymmenittäin bändejä, kuolemattomia klassikoita enemmän kuin moni huippuartisti kehtaa edes itsekseen haaveilla. Jonninmoisia välitöitäkin, kyllä – tai riippuu näkökulmasta. Itselleni Daven tärkeintä tuotantoa ovat aina olleet suomenkieliset laulut ja muutama albumikokonaisuus – Vanha & uusi romanssi, Aino, Huoneet 6 & 14, Sissi, Sillalla – siinä missä englanninkieliset levyt ovat aina tuntuneet enemmän tai vähemmän kuivakkailta, kaavamaisemmilta… välitöiltä. Paitsi Bluesounds, tietenkin. Lamppu nostaa niitä paremmin esiin kuin olisin itse tehdyt, luotaa niiden syntyä, motiiveja ja aineksia. Ehkä pitäisi ottaa Run Runsit, Pen Leet ja Canpaza Gypsysit parempaan kuunteluun, päästä enemmän pinnan alle.

Sillä musiikkiin – Daven elämäntyöhön – tämäkin Laamasen kirja keskittyy. Ihmis- ja parisuhteet, lapset ja lapsenlapset jäävät käytännössä maininnoitta: todetaan vain, ohimennen sivulauseessa, että parisuhteita, lapsia ja lastenlapsia on. Tämä on minun silmääni hyvinkin davemaista, sillä kirjan sankari on pitänyt yksityiselämänsä (lapsuutta ehkä lukuun ottamatta) aika taitavasti omana tietonaan siitä huolimatta, miten paljon henkilökohtaisia merkityksiä hänen sanoituksistaan on maailman sivu yritetty lukea.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Joitakin kirjan päähenkilön luonteenpiirteitä tulee kyllä esiin sekä riveillä että niiden välissä: ailahtelevuus, nopeaan vaihtuvat bändit ja bändikaverit, pitkäjänteisyyden puute – ehkä myös ainakin jonkinasteinen alkoholiongelma ja pyristelyt siitä irti esimerkiksi kotikaupungista ja vanhasta kaveripiiristä pois muuttamalla. Loppupuolella on aistivinaan puolustelua, selittelyä ja hieman epäuskottavaakin ”näin mä homman haluun tehdä” -asennetta ns. pizzeriakeikkaympyröihin juuttumisesta. Tai en minä tiedä, ehkä Dave tosiaan haluaa jatkaa kuten jatkaa, soittaa kaikessa rauhassa paineettomia irtokeikkoja yksin tai hyvien kavereiden kanssa, heitellä julki levyjä tuon tuostakin yhtä paineettomasti ja sen suuremmitta suunnitteluitta – tai, kuten minunkaltaiseni amatööri saattaisi pinnallisesti kuvitella: ”laiskemmin mietittyinä ja huonommin tuotettuina kuin biisit ja ennen kaikkea Dave itse ansaitsisivat”.

Kirjasta jää lopulta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toki Lamppu Laamanen on tehnyt tässä huikean ison työn ja tehnyt ehdottomasti paljon paremman elämäkerran kuin mihin minä olisin ikinä kyennyt jos olisin hommaan hirvennyt ruveta – ja jos olisin jollakin ilveellä onnistunut saamaan Dave Lindholmilta niin paljon luottamusta että hän olisi suostunut puhumaan elämästään niin paljon. Tämä on sellainen elämäkerta kuin Daven elämäkerran voi kuvitella parhaimmillaan olevan – mutta tämä ei ole ihan se elämäkerta jonka olisin itse halunnut Davesta lukea.

Mutta eihän kaikkia voi millään miellyttää.

On ”Nothing”

·

Minulla on David Bowieen ammatillinen suhde: suomensin Marc Spitzin David Bowie -elämäkerran (Otava 2010) ja toimitin Hannu Tervaharjun suomennosta David Buckleyn elämäkerrasta David Bowie (Like 2002). Sitä paitsi arvostelin helmikuussa 1997 Rumbaan Bowien tuoreen Earthling-albumin.* Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut eikä tule olemaankaan pelkästään ammatillinen: David Bowien musiikki on ollut ainakin jossakin mielessä osa minun elämäni sountrackia siitä lähtien kun satuin nauhoittamaan alle kymmenvuotiaana radiosta ”The Man Who Sold the Worldin” ja etenkin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin jälkeen.

Kiinnostavaa kyllä myös englantilainen filosofi Simon Critchley noteeraa Ziggy-albumin singlekappaleen ”Starman” ja singlen kääntöpuolella julkaistun ”Suffragette City” -kitaravallin merkittäviksi Bowie-, musiikki- ja kasvukokemukseksi. Kahta vuotta minua vanhemman Critchleyn tapauksessa laulut osuivat ratkaisevan tärkeään vaiheeseen seksuaalisessa heräämisessä, minun tapauksessani ne olivat vielä lähinnä… makeita biisejä, vain aavistuksen mutkikkaampia ja ”aikuisempia”  kuin siihen aikaan muuten radiosta ja levyiltä kuulemani suomalainen iskelmä tai englantilainen purkkapop.

Simon Critchleyn kirja Bowie (suom. Anna Tuomikoski) on Aula & Co -kustantamon ensijulkaisuja. Alkuteos oli ilmeisesti jo pitkälle valmiina Bowien viimeisen albumin Blackstarin ilmestyessä kahta päivää ennen Bowien kuolemaa viime tammikuussa.

Kirjan suomenkielinen nimi on hieman harhaanjohtava. Alkuperäisotsikko On Bowie on valaisevampi, mutta englanninkielinen fraasi ei käänny yhtä napakasti: Ajatuksia Bowien tuotannosta. Kyse ei nimittäin ole elämäkerrasta: Critchley olettaa lukijan tuntevan Bowien elämänvaiheet ja jopa tuotannon kohtuullisen hyvin ja keskittyy pohdiskelemaan Bowien sanoituksia, imagoja ja niiden takana – kenties – olevia ajatuksia ja maailmankuvaa, tai pikemminkin Critchleyn tulkintaa Bowien maailmankuvasta. Hän on erinomainen kirjoittaja (ja käännös on, ilmeisestä kiireestään huolimatta, kohtuullisen sujuva), joten parisataasivuisen, väljästi taitetun kirjan lukaisee muutamassa tunnissa.

Tälle kirjalle voisi toivoa hyvää menekkiä, sillä soisin kernaasti että musiikista ja musiikintekijöistä julkaistaisiin (suomeksi) muutakin kuin vain elämäkertoja. Materiaalia sekä tällaiselta filosofiselta ja jopa laajemmalta kulttuuris-filosofiselta kannalta erittäin kiinnostavia tutkimus- ja pohdintakohteita kyllä riittää. Parhaimmillaan Critchley tuo esiin erinomaisia näkökulmia muun muassa korostaessaan, ettei Bowien levytettyä tuotantoa pidä tulkita (ensisijaisesti) omaelämäkerralliseksi, vaan kyseessä on pikemminkin spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, jonka väline vain sattuu olemaan romaanien ja novellien sijaan musiikki – albumit ja singlet. Toki Bowien tarinoiden ja kuvien juuret ovat ympäröivässä todellisuudessa ja oman elämän kokemuksissa, kuten kaikilla meillä spefinkirjoittajilla, mutta niiden lukeminen omaelämäkerrallisuutena on yhtä harhaanjohtavaa kuin kuvitella, että vaikkapa Nedut kertoisi siitä mitä erään Jyri Pekka Mäkelän elämässä tapahtui niinä vuosina jolloin hän asui Korson Lintupolulla.

Teräväkatseisten oivallusten ja laajojen kaarien analyysin lomassa Critchley tosin menee välillä kyllä perin pahoihin epäuskottavuuksiinkin, esimerkiksi puhuessaan ”kurinalaisuudesta” kuvaillessaan 1970-luvun päihdepitoisen ”Berliini-kauden” tuotantoa. Critchleyn tausta on etnisessä länsimaisessa yliopistofilosofiassa, ja tämä näkyy kiusallisen selvästi hänen lukuisissa pohdiskeluissaan siitä, miksi sana ”nothing” toistuu niin paljon Bowien sanoituksissa ja mitä tämä sana voi missäkin kontekstissa: rivien välistä suorastaan räikyy ilmoille, ettei Critchley kertaakaan ota esille Bowien buddhalaista uskoa eikä ”tyhjyyttä” tarkoittavan śūnyatā-käsitteen merkitystä (merkityksiä) buddhalaisuudessa. Critchley kyllä puhuu Bowien tekstien (mahdollisesta) uskonnollisesta symboliikasta, mutta vain juutalais-kristillis-islamilaisen perinteen puitteissa.

Silmille hyppäsi myös Critchleyn ylistys Bowien velipuolensa Terry Burnsin hautajaisiin lähettämästä ”sydäntä särkevästä” tervehdyksestä, joka on jotakuinkin suora sitaatti Rutger Hauerin Blade Runnerissa improvisoimasta ”sateen pois huuhtomat kyyneleet” -kuolinpuheesta: eikö Critchley tunnista näin tunnettua sitaattia, vai olettaako hän että jokainen lukija tunnistaa eikä asiaa siksi tarvitse selittää? Ainakin minun silmissäni viestin tunnistaminen sitaatiksi vähentää melkoisesti sen sydäntäsärkevyyttä. Suomennoksessa kiire näkyy satunnaisten kömpelöiden lauserakenteiden (tiedän kyllä että niitä on jäänyt omiinkin suomennoksiini) ohella joissakin kummallisissa käännössanavalinnoissa, kuten ”joukkoampuja” ja ”trumpettihousut”, jota en ainakaan muista koskaan nähneeni käytettävän suomessa 1970-luvun alun leveälahkeisista housuista.

Mutta älköön tällaiset pikkuseikat karkottako tältä kirjalta lukijoita: pääosin kirja on erinomaisen antoisa ja tämäntyyppistä pohdiskelua musiikin tekijöistä ja heidän töittensä taustafilosofiasta soisi näkevänsä enemmänkin.

____
* Ja näin minä siitä silloin kirjoitin:

DAVID BOWIE
Earthling
(BMG)
Earthlingin kannessa on pelkästään Bowien nimi: kuitenkin niin biiseistä, sovituksista kuin tuotannostakin vastaavat herran lisäksi jo Tin Machinessa soittanut kitaristi/kosketinsoittaja Reeves Gabrels sekä ohjelmoija/looppaaja/sämplääjä Mark Plati.
Musiikillisesti Earthling on ikään kuin parikymppisten remiksaajien läpi kierrätetty yhdistelmä Tin Mahinea ja jo klassikoksi muodostunutta ‘vaikeaa’ Bowie/Eno-albumia Low. Laulut ovat fragmentaarisia, kuin leikkurilla uudelleen konstruoituja; äänikuvaa dominoivat vatsanpohjaa kouraisevat matalien taajuuksien sähkörytmit ja efektit. Gabrelsin elektroninen survinkitara ei hypi silmille niin paljon kuin Tölkityskoneen aikoina, vaan väijyy vaivihkaa siinä päälimmäisten äänikerrosten alla tuikatakseen seuraavassa hetkessä peliin raa’an säröisen riffinkatkelman. Mihinkään perinteisiin tyylilajeihin tai laulullisiin rakenteisiin ei tämän levyn kohdalla voi tukeutua: Battle For Britainin poukkoilevan grooven lomaan luikahtaa yhtäkkiä Mike Garsonin hämmentävä avantgarde-pianosoolo. Little Wonder vaikutti vähän oudolta singlevalinnalta, mutta tämän levyn äänimaailmassa se kuuluu konservatiivisempaan osastoon Seven Years in Tibetin ja suorarytmisen tanssiraidan Dead Man Walking kanssa.
Kaikesta sirpalemaisuudestaan huolimatta tämä levy on äärimmäisen johdonmukainen ja eheä kokonaisuus – oman omalaatuisen maailmansa logiikan mukaan. Levyn arvo kuulijalle riippuu siitä, miten hyvin hän pystyy sukeltamaan tähän vääristyneiden peilien ja mutanttisoittimien maailmankaikkeuteen. Perinteisempien Bowie-laulujen ystävälle saattaa saattaa yritys olla liian vaikea.
Ei lainkaan mahdotonta, että Earthlingista tulisi aikaa myöten Lown veroinen kulttiklassikko. Vielä on liian aikaista sanoa.
ooo 1/2                                     J. PEKKA MÄKELÄ