Paikka vailla itää ja länttä

·

Luin lapsena ja varhaisnuorena paljon löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Vaikutteille alttiiseen mieleen vetosi ajatus tuntemattomille seudulle tunkeutumisesta, kamppailusta luonnonvoimia, uupumusta, aliravitsemusta, sairauksia ja omia heikkouksia vastaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut itse koetella henkistä ja fyysistä kuntoisuuttani äärioloissa: siinä iässä ihminen pitää täysin itsestään selvänä, että pärjäisi hyvin missä tahansa, ja itsestään selvänä myös, että jonakin päivänä itse on mukana – tai johtamassa – jossakin yhtä legendaarisessa hankkeessa. Paha vain, että jo 1960-luvulla suurin osa Maapallon paikoista alkoi olla jo käyty ja koluttu – lukuun ottamatta tietenkin kaikkea sitä Maapalloa, joka on vähintään kilometrin–parin paksuisen merivesikerroksen alla (eli suurin osa Maapallon pintaa) – mutta toisaalta avaruus näytti olevan aukeamassa urheille seikkailijoille aivan lähivuosina.

Myöhemmin, lukeneempana ja sivistyneempänä, olen tajunnut että iso osa ns. ”löytöretkistä” oli ensisijaisesti sadismiin asti väkivaltaisia ryöstö- ja orjuutusretkiä, ja mahdollinen tiedonhankinta ja tutkimustyö olivat korkeintaan pikku sivubonari. Maapallolla on kuitenkin yksi alue, jonne tehdyt tutkimusmatkat eivät ole koskaan olleet pois keneltäkään seudulla jo asuvalta, koska siellä ei ole koskaan asunut ketään ihmistä: Etelämanner, Antarktis. Seitsemännen maanosan tutkimus tuntui ikään kuin puhtaammalta ja tieteellisemmältä: alueelle oli ylipäänsä päästy vasta siinä vaiheessa kun silmitön vahvimman oikeudella ryöstäminen ei ollut eurooppalaisessa kulttuurissa enää niin ihailtua kuin Kolumbuksen, Magalhãesin ja Draken aikoina. Kaikkein kuuluisimpiin tutkimusretkiin liittyi sitä paitsi niin paljon seikkailuromantiikkaa ja tragediaa: Roald Amundsenin ja Robert Falcon Scottin retkikuntien ”kilpajuoksu” Etelänavalle, joka jälkimmäisten osalta päättyi hirveään, mutta hyvin dokumentoituun ja inhimillisessä sankaruudessaan yhtä kaikki romanttisen innoittavaan tragediaan.

Kari Herbertin ja Huw Lewis-Jonesin kirja Etelänapaa etsimässä (suom. Petri Kaipainen) antoi tilaisuuden piipahtaa uudelleen löytöretkien nostalgisessa maailmassa. Alkuteos on julkaistu Amundsenin ja Scottin tutkimusmatkojen satavuotisjuhlavuonna, mutta ilahduttavasti se antaa runsaasti tilaa myös muille merkittäville Etelämantereen tutkijoille James Cookin, Jules Dumond d’Urvillen ja James Clark Rossin ajoista aina moderniin napatutkimukseen asti. Erityisen runsaasti tilaa saa Scottin entinen retkikuntatoveri Ernest Shackleton, jota Scott ilmeisesti itse piti pahimpana kilpailijanaan, ennen kuin Amundsen sähkötti hänelle ja ilmoitti muuttaneensa suunnitelmiaan kesken laivamatkaa: hän ei ollutkaan lähdössä Pohjoiselle jäämerelle, kuten oli aikaisemmin suunnitellut, vaan aikoi päästä ensimmäisenä Etelänavalle.

Scottilla, Shackletonilla ja Amundsenilla oli monessa mielessä yhtä hyvät mahdollisuudet päästä navalle: kaikilla oli kokemusta aikaisemmilta Etelämantereen retkiltä, ja Shackleton oli vuonna 1909 päässyt vain 156 kilometrin päähän navasta, ennen kuin hän katsoi parhaaksi kääntyä paluumatkalle pohjoiseen. Tämä oli jatkossakin Shackletonille tyypillistä: hän onnistui huolehtimaan, että hänen johtamiensa retkikuntien jäsenet selvisivät hengissä kaikkein pahimmistakin kriiseistä. Niitä hänen tapauksessaan nimittäin piisasi: hän menetti tilaisuuden päästä ensimmäisenä navalle, mutta varusti pari vuotta myöhemmin retkikunnan kulkemaan Antarktiksen halki navan kautta. Tämä hanke epäonnistui, kun retkikunnan laiva Endurance murskaantui ahtojäiden paineessa ja Shackleton joutui muutaman miehensä kanssa purjehtimaan laivaveneellä lähes tuhannen kilometrin matkan Etelä-Georgian saarelle maailman myrskyisimmän meren halki voidakseen saada apua Antarktiksen puolelle jääneille tovereilleen. Kaikki saatiin pelastettua, ja Shackletonista tuli etenkin kotimaassaan Scottin ja Amundsenin veroinen sankari, ihan aiheesta.

Kirja valottaa myös retkikuntien työskentelyprosessia: kilpailuasetelmasta huolimatta Scottin ja Amundsenin retkikunnat eivät suinkaan rynnistäneet kohti napaa heti kun saivat jalkansa Antarktiksen kamaralle. Ei, molempien laivat saapuivat mantereelle jo vuoden 1911 alussa, Antarktiksen loppusyksyn aikana, ja miehistöt viettivät jäätävän talven eteläisen napapiirin myrskyjen, nelikymmenasteisten pakkasten ja pimeiden, auringottomien päivien keskellä.

(Retkikunnat itse asiassa kohtasivat toisensa etäältä molempien hakeutuessa syksyllä sopiviin lähtöpaikkoihin Rossin jäähyllyn lähistöllä.)

Jo aikaisemmat retkikunnat olivat kokeneet loputtoman yön musertavan fyysisen henkisen vaikutuksen miehiin, joilla ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin viettää kaikki aikansa pienissä, häthätää kyhätyissä majoissa syömässä säilykeruokaa, koska ulkopuolen pimeydessä riehuvat talvimyrskyt tekevät ulosmenemisestä hengenvaarallista hulluutta. Scottin ja Amundsenin aikaan retkikunnat osasivat jo varautua siihen, että Etelämantereella joudutaan ehkä olemaan parikin vuotta: kesän tulo ei välttämättä tarkoita sitä että laivalle – jos se ei ole jo tuhoutunut – löytyisi jäävuorten ja myrskyjen välistä minkäänlaista väylää kohti lauhkeampia vesiä.

Sekä Scott että Amundsen olivat täydentäneet omia naparetkikokemuksiaan Fridtjof Nansenin kaltaisten muiden pohjoisen ja etelän jäätiköillä liikkuneiden veteraanien neuvoilla ja kokemuksilla. Heidän välilleen muodostui kuitenkin ratkaiseva ero: Amundsen noudatti neuvoja, Scott ei. Koiravaljakoiden sijaan englantilaiset luottivat paksuun hankeen täysin sopimattomiin poneihin, huonosti toimivaan traktoriin ja siihen, että urholliset britit jaksaisivat itse vetää rekiä, joissa heidän tarvitsemansa ruoka ja muut tarvikkeet matkustivat. Heillä oli suksia, mutta harva heistä oli koskaan hiihtänyt. Erinomaisen hiihtotaitoisilla norjalaisilla oli kunnolliset koiravaljakot ja jokseenkin suomeilematon koirapolitiikka: sairastuneet tai heikkoon kuntoon joutuneet koirat tapettiin ja syötettiin jäljellejääneille vetojuhdille.
TerraNova2
Kartta: Wikimedia Commons

Kuten kirja kertoo, naparetki on myöhemmin toteutettu onnistuneesti Scottin retkikunnan varusteiston ja kokoonpanon täydellisellä jäljitelmällä ilman että kukaan on kuollut tai edes sairastunut. Scottilla oli siis kaikki mahdollisuudet selvitä, ellei hänellä olisi ollut tuhoisan huono onni. Hänen retkikuntansa pääsi liikkeelle tukikohdasta Antarktiksen keväällä viikkokausia Amundsenin miesten jälkeen, ja heidän reitillään sattui olemaan jopa Etelämantereeksikin tavattoman huono sää. Heidän mielialaansa vaikutti epäilemättä tuhoisasti sekin, että kun he lopulta viikkokausien taivalluksen jälkeen pääsivät puolimatkan etapilleen – Etelänavalle – he näkivät sinne kuukautta aikaisemmin pystytetyn Norjan lipun. Ja, kuten tunnettua, Scott ja kaksi hänen viimeistä elossa ollutta toveriaan menehtyivät vain kahdeksantoista kilometrin päässä etukäteen valmistellusta muona- ja tarvikevarastosta 30. maaliskuuta 1912. Heidän ruumiinsa löysi retkikunnan satamapaikan miehistöstä koottu etsintäretkikunta joitakin viikkoja myöhemmin. Vainajien alta teltasta löytyi myös viimeiseksi jääneen Scottin päiväkirjat, jotka kertoivat viisikosta kolmikoksi kutistuneen ryhmän tuskaisasta kuolinmarssista, toveruudesta ja henkilökohtaisista uhrauksista: lähes liikuntakyvytön Lawrence Oates oli eräänä iltana ilmoittanut ”Menen ulos ja viivyn hetken” ja lähtenyt teltasta lumimyrskyyn neljänkymmenen asteen pakkasessa ollakseen heikentämättä toveriensa selviämismahdollisuuksia – turhaan.

Tässä vaiheessa Amundsen miehineen oli jo päässyt Uuteen Seelantiin ja sulkeutunut hotellihuoneeseensa torjumaan maailman lehdistön haastattelupyyntöjä.

Monessakin mielessä Amundsenin saavutus, Scottin tragedia ja Shackletonin retkikunnan epäonnistuminen päättivät Antarktiksen tutkimuksen ”sankarikauden”. Järjestelmällisempi tutkimus pääsi kunnolla käyntiin vasta 1920–30-luvuilla, jolloin retkikuntien apuna oli jo modernimpaa tekniikkaa, kuten lentokoneita.  Herbert ja Lewis-Jones käyvät läpi tutkimusten historiaa aina 2000-luvulle asti, jolloin Etelänavalla toimii jo kolmas pysyvä tutkimusasema (aikaisemmat ovat hautautuneet lumeen ja hävitetty vaarallisina) ja varakkaammat turistit voivat päästä ihmettelemään punavalkoista tolppaa suorilla lennoilla. Reellä, suksilla tai jalkapatikassa navalla kulkevat enää vain ekstreme-harrastajat. Mantereen rannikolla Scottin ja muiden tukikohtien satavuotiaat mökit ovat silti yhä paikoillaan, ja niiden hyllyillä saattaa nähdä jopa alkuperäisten retkikuntien säilyketölkkejäkin: hyytävässä ilmastossa muonavarat ja pakkaukset rapistuvat hyvin hitaasti.

Etelänapaa etsimässä on komea, hienosti taitettu kirja, juuri sellainen kuin löytöretkikirjan pitää minusta ollakin. Yksi iso puute siinä tosin on: siitä puuttuu kunnollinen Antarktiksen kartta. Sivuille ja tekstin alle on tosin taitettu useitakin vanhoja karttoja ja karttaluonnoksia, mutta niistä on paha seurata paikannimiä tai hahmottaa eri retkikuntien reittejä.

Silti tässä kirjassa on samaa lumovoimaa kuin kauan sitten lukemissani löytöretkikertomuksissa: Antarktiksen tutkimuksen myöhäisyydestä on sitä paitsi se hyöty, että alkuperäisiltä retkiltä on käytettävissä melkoiset määrät erittäin laadukasta valokuvamateriaalia. Vaikka omat haaveet löytöretkeilystä ovat jääneet lapsuudenmuistoiksi eikä vaikuta siltä että olisi varaa koskaan käydä edes Antarktiksen rannikkoristeilyllä, Etelänapaa etsimässä on mainio keino virtuaalimatkailla niin ajassa kuin paikassa.

 

Steampunk-kitara

·

Lauantaisessa Finnconin ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esityksessä käyttämäni soittopeli herätti jonnin verran kiinnostusta, joten muutama sana siitä.

”Steampunk-kitarat” tunnetaan virallisemmin dobro– tai resonaattorikitara-nimellä, ja niiden historia alkaa 1900-luvun alkupuolelta, niiltä ajoilta kun nuoriso alkoi kuunnella meluisaa musiikkia: jazzia. Puhallinpitoisissa yhtyeissä komppaavat kitaristit* alkoivat jäädä pahan kerran jalkoihin äänenvoimakkuudessa. Ensin asiaa korjattiin samalla menetelmällä millä viuluista oli edellisen vuosisadan puolella saatu korviaraastavia kuulovaurionaiheuttajia: suolikielten tilalle vaihdettiin metallikielet.† Joku keksi soveltaa toistakin viulunrakennusideaa: viuluissa on kupera kansi, jonka alla ei tarvita jäykistävää tukirimoitusta tueksi, eivätkä kieletkään kiinnity kanteen, vaan erilliseen, soittimen perään kiinnittyvään kielenpitimeen. Tätä rakennetta noudattavia kitaroita – joissa on pyöreän kaikuaukon sijaan kannessa viulumaiset f-aukot – kutsutaan archtop– tai jazzkitaroiksi.

Böömistä eli jostakin nykyisen Tšekin tasavallan tietämistä Yhdysvaltoihin muuttaneet Dopera-nimiset veljekset alkoivat innovoimaan entistä äänekkäämpää kuusikielistä. Ajatuskulku meni jotakuinkin seuraavasti: Tavallinen kitara lähettää ääntä jotakuinkin yhtä suurella voimalla sekä eteen että taakse – soittajan vatsaa kohti. Entäs jos kitaran pohjasta tekisi niin jäykän, ettei se värähtele? Senhän voisi rakentaa paksummasta puusta tai jopa metallista. Puulevy on puolestaan aika jäykkä materiaali, entäs jos kitaran kanteen, tallan alle, saisi jotakin ohuempaa, kevyempää ja kerkeämmin värähtelevää? Vaikkapa modernia ihmemetallia alumiinia!

Doperan veljesten ensimmäisessä versiossa (ns. tricone-resonaattorikitara)  tallan alla on T-kirjaimen muotoinen metallikappale, jonka jokainen kärki lepää pyöreän, kuperan alumiiniresonaattorin päällä. Resonaattorit muistuttavat kaiutinkartioita, ja niiden tapaan ne tietenkin liikuttavat ilmaa sekä etu- että takapuolelleen: nuo isot ritiläaukot kuvan vasemmassa laidassa toimivat samalla tavoin kuin kaiuttimien bassoreflektiaukot, ja ohjaavat tämän taka-aallon kitaran etupuolelle, kohti kuulijoiden korvia.

Myöhemmin kehitettiin myös edullisempi, yhdellä isolla resonaattorilla varustettu malli (sincle cone), jota pidettiin äänenlaadultaan hieman heikompana. Sellainen oli kuitenkin hieman helpompi rakentaa vaikka olemassaolevaan tavalliseen puukitararunkoon, kunhan muisti tehdä resonaattorin alle asianmukaisen tukirakenteen:

Erilaisia variaatioita syntyi jo 20–30-luvulla useita, ja etenkin refleksiaukkojen ulkonäkö vaihtelee melkoisesti. Valmistajana Doperan veljesten alkuperäisen yrityksen Dopera Brothersin (eli Dobron) rinnalle tuli ensin National, sitten muitakin, kuten losangelesilainen Regal. Resonaattorikitaroiden alkuperäistehtävä big bandien komppisoittimina katosi alta kuitenkin suhteellisen pian, kun sähköiset vahvistimet ja kitaramikrofonit yleistyivät 1930-luvulla. Samaan aikaan blues- ja kantrimuusikot huomasivat kuitenkin peltikeppien hyödyt: äänekäs, sähköä tarvitsematon soittopeli toimi oikein hyvin katusoitossa ja sähköttömien maaseutupaikkakuntien tansseissa. Tavallista kitaraa diskanttisempi sointi erottui hälyn keskeltä oikein hyvin. Erityisen paljon dobroon tykästyivät ne kitaristit, jotka soittivat instrumenttejaan metalli- tai lasiputkilla havaijilaismuusikoiden esimerkin mukaan, ja seuraavina vuosikymmeninä dobroja käyttivätkin lähinnä bottleneck– eli slide-kitaristit (ja akustisempaa bluegrassia tai kantria soittavat steel-kitaristit).

Siinä vaiheessa kun itse kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista, dobroista saattoi vain haaveilla: ne olivat julmetun kalliita ja harvinaisia soittimia. Kahdeksankymmentäluvun lopussa törmäsin soitinkaupassa tavallisesta kitarasta rakennettuun puukoppaiseen single cone -kitaraan, joka oli minulla monta vuotta kunnes myin sen (taas kerran rahapulassa) eräälle tuttavalle, jolla se tietääkseni on vieläkin. Yhdeksänkymmentäluvun puolessavälissä alkoi soitinkaupoissa näkyä edullisempia, Kaukoidässä valmistettuja historiallista Regal-merkkiä käyttäviä single coneja (myöhemmin muitakin merkkejä), ja silloin onnistuin ostamaan tuon kuvissa näkyvän puukoppaisen mallin, joka on minulla vieläkin: olen tapani mukaan modifioinut sitä jonkin verran, esimerkiksi kiinnittämällä siihen mikrofonin.

Edullisempia metallikoppaisia ja jopa tricone-malleja on alkanut ilmaantua kauppohin vasta viime vuosina, ja tätä uutta jäljitelmäpolvea on omakin messinkikoppainen, kuparinväriseksi käsitelty triconeni. (Sekin sattuu olemaan Regal, koska muutamasta kokeilemastani yksilöstä juuri tuo Regal sattui tuntumaan kädessä parhaalta.) On tietysti täysin yletöntä, että harvoin esiintyvällä amatöörillä on kaksi resonaattorikitaraa, mutta voihan niissä pitää eri viritystä.** Ja viehättäväthän nuo soittimet silmääkin aika tavalla.

Ainakin minun silmääni. Olen asentanut triconeenkin mikrofonin (sellaisen pienen pietsomikin tallan T-kappaleeseen), ja Finnconin setissä soittimen ääni eteni mikrofonin avulla multiefektipedaaliin laajojen, kaikuisten äänimaisemien tuottamista varten.

Koska täällä meillä kotona on tällä hetkellä liian meluista äänitellä yhtään mitään, soikoon näyte mieluummin oikeilta lajin mestarismiehiltä. Ensin blueslegenda Booker T. Washington ”Bukka” White:

Sitten nuorempi, edesmennyt virtuoosi Bob Brozman:

Lopuksi Greg Booth näyttää, miten homma hoidetaan kantriosastolla. Huomaa, että kantri-dobroja soitetaan yleensä lappeellaan kuten (sähköistä) steel- eli havaijikitaraa: kielet ovat korkeammalla otelaudasta ja kaula on paksu, kantikas palkki.

___
* Tähän aikaan kukaan ei edes kuvitellut, että niin vaisulla ja tylsällä soittimella kuin kitaralla kukaan edes haluaisi soittaa sooloja.
† Myöhemmin Martin-kitaratehdas rupesi tekemään kitaroita, joissa oli myös huomiotaherättävän isokokoinen koppa ja sitä myöten tumma, kumiseva ääni. Malli nimettiin sen ajan taistelulaivatyypin mukaan Dreadnoughtiksi, ja koska mallinumerot alkoivat D-kirjaimella, niitä kutsutaan nykyään myös D-malleiksi. Nykyään nämä isokokoiset ”western”-kitarat ovat yleisin kitaramalli, vaikka pienempikoppaiset, tasapainoisemmin soivat mallit ovat onneksi tehneet viimeisen vuosikymmenen aikana ilahduttavaa paluuta.
** Ainakin tällä erää tricone on viritetty ns. avoimeen D-duurivireeseen, single cone avoimeen G-duurivireeseen.

Taas ohi on con

·

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Ihan pian on Con

· 2 kommenttia ·

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.

Facilis descensus Averni

·

Mikä olisikaan mainiompaa luettavaa kauniina alkukesän päivänä kuin romaani, jossa laskeudutaan peninkulmien syvyyksiin maan poveen?

Jules Vernen klassikko Matka maan keskipisteeseen (alkuteos 1864, Pentti Kähkösen suomennos 1974) tuli nuorna luettua useampaankin kertaan, enkä ole ainoa: oma nykyinen kappaleeni on kolmas painos vuodelta 1975, eikä suomennos ole edes ensimmäinen. Tarinan pääpiirteet olivatkin aika hyvin mielessä siinä vaiheessa, kun seisoimme Snæeffelsnesin kamaralla ja katselimme vanhaa tulivuorta, jonka kraaterin kautta professori Lidenbrock, hänen veljenpoikansa Axel* ja heidän islantilainen oppaansa, haahkanpyytäjä Hans Bjelke laskeutuvat matkalleen syvälle maan poveen. Matka ei osoittaudu mutkattomaksi, ja jokunen yllätyskin matkan varrella kohdataan, kuten suomennoksen kanteen valittu vanha kivipiirros vihjaa.

Jules Vernen yksi kirjallinen tavoite oli valistaa lukijoitaan tieteen uusimmista saavutuksista, ja tämä aspekti on hyvin esillä tälläkin kertaa. Kirjassa puhutaan paljon geologiasta ja paleontologiasta, mineraaleista, kivilajeista ja fossiileista: kirjan lopun sanasto/hakemisto valaisee nykylukijalle viehättävän vanhahtavaa terminologiaa.

Sataviisikymmentä vuotta vanha ajankohtainen tiede on toki perin vanhentunutta: Alfred Wegener esitti mannerliikuntoteoriansa vasta puoli vuosisataa myöhemmin ja kesti jotakuinkin toiset puoli vuosisataa, ennen kuin teorialle lakattiin nauramasta. Vernen aikaan vuoristojen katsottiin olevan ryppyjä, joita maankuoreen syntyi kun Maa jäähtyessään kutistui, ja tulivuorten synnystä ja toiminnastakin esitettiin varsin vinkeitä teorioita. Myös lämpötilan kohoaminen alaspäin kohti Maan sisuskaluja mentäessä oli vasta teoreetikkojen kiistelynaihe, ja antoi Vernelle oivan tilaisuuden leikitellä teorioilla ja niiden mahdollisilla vaikutuksilla sankareiden vaiheisiin.

Olin itsekin vallan kiinnostunut kirjan tieteellisistä aiheista jo ensimmäisten lukukertojen aikaan, mutta ennen kaikkea luin sitä lumoavana seikkailukertomuksena. Sellaisena se toimii vieläkin: Kähkösen suomennos rullaa oikein mukavasti, ja hänen mukaan ottamansa vanhahtavuudet tuovat nykylukijalle mukavaa epookin tuntua. Samoin on epookin tuntua tietysti kirjan perusasetelmassa: ”varsin eteväksi mineralogiksi” kuvattu Axelin morsian Grauben jää itsestäänselvästi odottelemaan kotiin, kun hänen sulhasensa lähtee matkalle kirjaimellisesti tuntemattomaan maailmaan. Se mitä nuoresta naisesta muuten kerrotaan antaa nykylukijan silmään kuvan paljon paremmasta ja luotettavammasta löytöretkeilijäkandidaatista kuin hermoherkkä ja ailahteleva Axel.

Nyt luettuna kirjassa ja ennen kaikkea sen Islanti-osuudessa on tietysti paljon kiinnostavaa ajan ja paikkojen kuvausta: pitkälti edeltävien vuosikymmenien matkakirjailijoiden tekstien varassa operoinut Verne tekee kuvailuissaan muutaman asiavirheen ja sortuu siellä täällä infodumppaukseen epäoleellisista asioista, mutta yhtä kaikki hän laittaa retkueensa matkaamaan Snæffelsnesin niemelle jotakuinkin samaa reittiä mitä me taannoin kuljimme: hänen aikaansa matka tosin kesti monta päivää jalan, hevosella ja lautoilla siinä missä me sujautimme sinne parissa tunnissa siltoja ja vuonojen alle louhittuja tunneleita myöten bussilla – jossa tosin oli suomalaisiin normeihin nähden melkoisen korkea maavara. Väkeä ja asutusta on nykyään paljon enemmän, mutta kyllä Vernen kuvaukset sammaleisista laavakentistä tunnistaa samoiksi tienoiksi joita on itse juuri katsellut.

(Yksi kirjan maamerkeistä oli tosin tullut nähtyä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten: kirjan sankareiden odotellessa Kööpenhaminassa Islannin-laivan lähtöä setä Lidenbrock vie korkeanpaikankammoisen Axelin ”kuilukurssille” Vor Frelsers Kirken torniin: helposti tunnistettava torni ulkopuolisine kierreportaikkoineen sattui silmään ollessani aikoinaan ensimmäisellä Roskilden festivaalireissullani: se sijaitsee aivan Christianian vapaakaupungin lähellä.)

Kaiken kaikkiaan tämä sataviisikymmentäkaksivuotias tieteisromaani on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin tiedeosuutensa vanhentuneisuudesta huolimatta. Eihän se ole mikään suunnattoman monitasoinen kirjallinen timantti, vaan rehellinen ja suhteellisen suoraviivainenkin seikkailukertomus – jonka loppuvaiheet, monien seikkailukertomusten tavoin, tuntuvat aikaisempaan tempoon verrattuna kovin hätäisiltä – mutta sellaisenaan vallan mukavaa, kevyttä luettavaa.

___
* Ei siis sisarenpoika, kuten edellisessä bloggauksessa väitin. Niin hyvin tarina ei ollut mielessä.

Kahdella mantereella

·

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.

Päätöksiä

·

Ainakin ennenvanhaan oli tapana pyytää jollakin tavalla merkittäviä, tavalla tai toisella yhteiskunnallisesti arvostetuissa asemissa olevia henkilöitä puhumaan koulunsa päättäville, ylioppilaille tai muille tutkinnon suorittaneille. En tiedä, harrastetaanko tapaa edelleen. Minä en ole ainakaan niin merkittävässä asemassa että minua kukaan olisi mihinkään pyytänyt, eivät edes omat vanhat kouluni Vesalan kansakoulu tai Helsingin yhteislyseo.

En minä kyllä ole koskaan ollut erityisen merkittävä kyseisten koulujen oppilaanakaan. Totta kyllä, olin keskikouluvuosina jotakuinkin luokan priimus ja luokan paras keskikoulun viimeisen luokan valtakunnallisessa taloustietokilpailussa (palkinnoksi saatu sanakirja löytyy yhä hyllystä), mutta luokan taso oli sen verran matala että suhteellisen hyviä tuloksia saattoi saada varsin vaatimattomalla työpanoksella. Näinä aikoina opittu laiskuus kostautui lukiossa, jossa olin perin kovatasoisella pitkän matikan luokalla jossakin keskitason tietämillä. Luin paljon, mutta monessakin mielessä ”vääriä” kirjoja: niistä ei ollut juurikaan hyötyä opintojen suhteen eivätkä ne myöskään (useinkaan) olleet mitään kirjallisuuden klassikkoja, joiden suhteen sivistykseni on edelleen perin aukkoinen. Ylioppilastodistuksen yleisarvosana oli magna cum laude ja joukossa oli laudaturit äidinkielessä ja englannissa, minkä lisäksi sain satasen stipendin kirjallisista ansioista ainekirjoittajana. Ei ihan huonosti, sitten loppujen lopuksi, ja tavallaanhan tuosta olisi voinut vetää tulevaisuuden kannalta johtopäätöksen tai pari.

(Lahjakkuuden perinnöllisyyteen uskovaiset olisivat tietysti huomauttaneet, että molemmat vanhempani olivat ammattikirjoittajia joten tekstintuotanto ”on minulla geeneissä”, ja jättäneet huomiotta sen että kummankin vanhemman vanhemmat olivat peräisin hyvin epäkirjallisista ja äidin tapauksessa jopa kirjallisuusvihamielisestä perheestä, joten joko he olivat molemmat mutantteja tai sitten kirjallinen lahjakkuus ei ole perinnöllinen ominaisuus.)

Olin kuitenkin kiinnostunut lukiovuosina tähtitieteestä, ja se auttoi pärjäämään matematiikassa ja fysiikassa sen verran että onnistuin pääsemään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Perinteinen laiskuus ja lyhytjänteisyys, ainejärjestön kautta auennut sosiaalistuminen, musiikki- ja soittamisinnostus sekä silloin tällöin oireillut (yleensä onneksi varsin lievä) kaksisuuntaisuus pitivät opintomenestyksen ja -nopeuden varsin heikkona, ja kun sitten seitsemisen yliopistovuoden jälkeen vaihdoin pääaineekseni filosofian, kyse oli kiinnostuksen kohteiden muuttumisen ohella siitä että olin tajunnut ettei minusta koskaan mitään fyysikkoa kuitenkaan tulisi. Matemaattis-luonnontieteellinen tausta auttoi kuitenkin pärjäämään tietokoneiden kanssa, ja ehdin muutaman vuoden ajan kuvitella, että pärjäisin taloudellisesti ihan hyvin mikrotukihenkilön töissä. Monistakin syistä kävi kuitenkin niin, että huomasin olevani asuntovelkainen peruspäivärahatyötön keskellä 1990-luvun alun suurta lamaa. Seuraavat vuodet ovat tuntuneet jälkeenpäin hyvinkin mustalta ajalta. Oli hankalia ihmissuhdeasioita, jatkuvaa rahapulaa, jokunen epämiellyttävä työsuhdekokemus pitkien työttömyyskausien välissä – onneksi yksi näistä epämiellyttävyyksistä auttoi minut peruspäivärahalta ansiosidonnaiselle – masennuskausia jolloin asiat jäivät hoitamatta ja hypomaniapäiviä, jolloin tilillä mahdollisesti olleita rahoja ei tullut käytettyä ainakaan laskujen hoitoon. Olisi epäilemättä kannattanut etsiä ammattiapua, mutta kukapa masentunut sitä itse saisi haettua, ainakaan jos kukaan läheinen ei patista?

Kesti melkein vuosikymmenen loppupuolelle ennen kuin tulevaisuudessa näytti olevan taas jotakin muutakin kuin epätoivoista pyristelyä päivästä päivään. Päädyin tekemään ensin kirjakäännöstöitä, sittemmin omiakin kirjoja. Päädyin sellaiseen kiinnostavaan tilanteeseen, että kaikki se kummallisten alojen sälätieto, jota olin aikoinaan tullut lukeneeksi ja tutkiskelleeksi, oli yhtäkkiä hyödyllistä – jos ei oman käännös- tai kirjaprojektin kannalta, niin ainakin jonkun virkasisaren tai -veljen hankkeen tarvitsemien neuvojen tai vinkkien kannalta. Huomasin myös päätyneeni tekemään hommia joista olin ollut kiinnostunut jo nuorena: ainahan minä olin kuvitellut joskus vielä kirjoittavani kirjoja, ja kääntäminenkin oli kiinnostanut ainakin silloin tällöin siitä lähtien, kun suomentelin äitini avuksi Punasulka-sarjakuva-albumien strippejä varhaisteini-ikäisenä. Ja, vähitellen, aloin tulla paremmin toimeen (sekä taloudellisesti että henkisesti) näillä epämääräisillä hörhöhommilla kuin siihen aikaan jolloin yritin sinnitellä töissä, joita tein lähinnä saadakseni palkkaa. Tärkeä apu kaikessa tässä on ollut myös vaimoni Sippi, jonka tapasin vuotta ja seitsemän tuntia ennen vuosituhannen päättymistä.

Mitä tästä voi oppia? Ei välttämättä mitään.

Muutamia vuosia sitten entinen pääministeri, nykyinen entinen pääministeri Matti Vanhanen julisti jossakin juhlapuheesa, että kyllä nuorten pitäisi viimeistään lukioon mennessään tietää, mille alalle aikovat. Ymmärrän tunteen: minä itse kyllä tiesin, minusta piti nimittäin tulla arkeologi. (Tähtitiedekiinnostus syttyi vasta lukion ensimmäisellä.) Minulta on kuitenkin puuttunut järjestelmällinen määrätietoisuus saavuttaa tavoitteita nopeasti ja tehokkaasti. Silloin kun olen yrittänyt tehdä järkeviä ratkaisuja tulevaisuuteni suhteen, maailma on muuttunut ympärillä sen verran vauhdikkaasti ja/tai omat henkiset/aineelliset rahkeet ovat osoittautuneet sen verran riittämättömiksi ettei hyvistä suunnitelmista ole välttämättä tullut juuri mitään. Jossakin Yhdysvaltojen kaltaisessa maassa olisin saattanut hyvinkin päätyä asunnottomaksi ja vakavasti mielenterveysongelmaiseksi kerjäläiseksi, Suomessa minulle on onneksi käynyt aika paljon paremmin. Itse asiassa melkoisen hyvin. Aivan loistavasti, jos tarkkoja ollaan.

Joten:
Jos teillä, tutkinnonsuorittaneet tai muuten vain koulunne päättäneet, on mielessä mitä haluatte tehdä ja tieto siitä miten tavoitteeseen pääsette, nauttikaa siitä tunteesta, nauttikaa siitä täysin rinnoin. En minä sano että se tunne katoaa tuota pikaa, ja toivon ettei katoa: jos saavutatte tavoitteenne suunnitelmienne mukaan, nauttikaa siitä vieläkin täydemmin rinnoin, sillä olette osoittaneet olevanne paitsi lahjakkaita myös tavattoman onnekkaita. Ja jos niin ei käy, niin… kannattaa muistaa, että kaikki tiet määränpäihin eivät ole suoria ja haarautumattomia. Ja matkalla voi löytyä uusia, kiinnostavia kohteita. Matka kestää kauemmin ja saattaa olla paljon rankempi, eikä mielekästä määränpäätä ehkä koskaan edes löydy. Taivaltaminen, katuojassa räpiköimenen, saattaa käydä monille aivan liian raskaaksi. Mutta yksin te ette polullanne ole. Koettakaa löytää apua, koettakaa pitää ympärillänne ihmisiä tukenanne. Tukekaa heitä, ja teitä tuetaan.