Teemestarien kirja

·

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Yksinäisyydestä

·

Laura Honkasalon Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (Kirjapaja 2016) lähestyy yksinäisyyttä, yksinäisyyden (aiheuttamia) ongelmia, niiden ratkaisuyrityksiä ja myös yksinäisyyden myönteisiä puolia melkoisen monilta suunnilta. Mukana on viittauksia tutkimuksiin, sitaatteja nettifoorumeilta, haastatteluja ja, kirjan ytimenä ja punaisena lankana, kirjailijan omaa elämätarinaa, kipuilua ja kamppailua yksinäisyyden kanssa kouluajoista nykytilanteeseen. Yksinäisyys yhteiskunnallisena ongelmana jää sivuun, sillä kirja keskittyy henkilökohtaisiin kokemuksiin. Paljon tilaa saavat myös (mahdollisesti) hyvää tarkoittavien nettineuvojien ohjeet, miten yksinäisyydestä pääsisi helposti eroon – ja ennen kaikkea se, miten kaukana tällaiset pintapuoliset neuvot yleensä ovat yksinäisen todellisesta elämästä. Yksinäisyys ei ole (välttämättä) pelkästään joko perheen, kaverien, parisuhteen tai seksin puutetta, eikä seksikokemuksia vaille jäänyt aikuinen hyödy luultavasti juurikaan siitä, jos menisi kapakkiin ”pokaamaan jonkun” ja pääsisi kiusallisesta neitsyydestään eroon – jos pokaaminen ylipäänsä onnistuisi. Kyse on isommista, monisyisemmistä asioista.

Puolitoistasataasivuisen kirjan alkupuolella tekijän henkilökohtainen kokemus on yhtenä säikeenä monien joukossa, loppua kohden se saa yhä enemmän tilaa. Koska satun tuntemaan Lauran – istumme molemmat Helsingin kirjailijoiden hallituksessa – luin kirjan kertojaminää tuntemakseni ihmiseksi ehkä toisinaan turhankin paljon: ei-fiktiivisen kirjankin kertoja on väistämättä kirjan kertojaääni eikä todellinen henkilö, silloinkin kun kertojaääni kertoo sen luoneen kirjoittajan omista kokemuksista.

Joitakin, aika paljonkin, kirjassa ääneen pääsevien kokemuksia jaan yhtä kaikki itsekin. Minäkin olin kouluaikoinani introvertti erakko, tosin sosiaalisten tilanteiden pelisilmäni oli siihen(kin) aikaan sen verran heikko etten välttämättä edes tunnistanut joutuneeni pelatuksi kaveripiirien ulkopuolelle, jos sellaista tapahtui. Kaverisuhteet olivat aika pintapuolisia, mutta enpä minä siinä vaiheessa osannut oikein sen kummempaa kaivatakaan. Ihastukset jäivät yksipuolisiksi, ainakin luullakseni: mikäli minusta oltiin kiinnostuneita en välttämättä edes tajunnut asiaa enkä tiedä olisinko osannut tehdä yhtään mitään mikäli joku olisi ilmaissut asian niin suoraan että minäkin olisin sen tajunnut. Joka tapauksessa: sosiaalisen pelisilmän puutteessa en osannut myöskään kokea tilannetta mitenkään ahdistavaksi. Tilanne oli minun kannaltani katsottuna ihan normaalia elämää, koska muunlaisesta elämästä ei ollut kokemusta.

Sosiaaliset taidot alkoivat kehittyä vasta opiskeluvuosina järjestötoimintaan ajautumisen vuoksi, jolloin joistakin kaveruuksista syveni ystävyyksiäkin. Tässä vaiheessa alkoi syntyä myös minun lähipiirilleni hyvin luonteenomainen piirre: suurin osa harvoista läheisistä ystävistäni on aina ollut naisia. Jotkut heistä ovat olleet jossakin vaiheessa myös yksipuolisen ihastumisen tai rakastumisen kohteita, mutta tämä ei ole yleensä haitannut ystävyyden jatkumista ainakaan minun osaltani: ihastumisten yksipuolisuus nyt vain sattui olemaan ihan normaalia elämää, ei ihastumisen kohteen vika.

Toinen tyypillinen piirre tuntuu minulla olleen tarkoituksellinen ajautuminen vanhan kaveri- ja tuttavapiirin ulkopuolelle, vaikkei mitään skismaa olisi ollutkaan. Tämä alkoi jo kansakoulusta oppikouluun mennessä: vaikka olin aikanaan mennyt kouluun vuotta liian aikaisin koska (minua edeltävänä vuonna syntyneet) parhaat kaverini menivät, hain neljä vuotta myöhemmin tieten tahtoen Kontulan kahdesta oppikoulusta siihen, mihin suurin osa luokkakavereistani ei hakenut. Joissakin myöhemmissä valinnoissa tuntuisi näkyvän samoja piirteitä, näin jälkeenpäin miettien. Ensimmäinen pitkä parisuhteeni esimerkiksi aiheutti sen, että lakkasin enemmän tai vähemmän pitämästä yhteyttä vanhoihin kavereihin. Minun sosiaalisilla taidoillani uusien kaveripiirien ja ystävyyksien synnyttäminen on perin hidasta, joten näistä puolitietoisen tahallisista erkautumisista on seurannut pitkiä jaksoja, jossa yksinäisyys ei ole enää ollutkaan ihan niin miellyttävää kuin normaalisti, ja taipumus jonninmoiseen (yleensä onneksi lievään) kaksisuuntaisuuteen on noussut häiritsemään elämistä ja olemista. Onneksi törmäsin sosiaalisen median varhaisiin ituihin jo 1980-luvun lopulla, mikä on helpottanut yhteydenpitoa ja jatkuvuutta – ja löytänyt takaisin vanhoja kavereita ja ystävyyksiä.

Yhtä kaikki, tunnistan oikein hyvin myös Pöytä yhdelle -kirjan loppupuolen kuvaukset tasapainottelusta yksin ja rauhassa olemisen pakottavan tarpeen sekä ympäristön, parisuhteen ja työelämän vaatiman sosiaalisuuden välillä. Tässä kohtaa lähestytään Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta, joka toki on ollut Laurankin lähdeteoksena. Minulla, Lauralla ja Pauliinalla on ollut onnea päätyä alalle, jota voi pitää introverttien paratiisina: saan tehdä töitä omissa oloissani, kenenkään häiritsemättä, kenenkään katselematta olan yli. Minun vähäisellä kuuluisuudellani ei edes haastattelu- tai kirjailijavierailupyynnöistä ole tullut minkäänlaista, hah, rasitetta. Mutta ehkä olen myös oppinut itsestäni jotakin, ehkä ymmärrän hieman aikaisempaa paremmin, mihin minun sosiaalisuuteni (ja erakkouteni) venyvät luonnostaan ja mihin asti niitä ei pidä mennä väkisin venyttämään, ellei halua elämäänsä kaoottista ja ahdistavaa kautta, josta tulee lopulta pakko rimpuilla pois. Kuten Pöytä yhdelle -kirjan kertojaminäkin tuntuu oppineen.

Ja tänne asti menty

·

Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni syyskuun 25. päivänä 2006 kello 17:33. Tasan kymmenen vuotta sitten. Alshain oli vastikään ilmestynyt, ja kirjan syntyvaiheiden kartoittaminen ”staattiselle” nettisivulle alkoi tuntua työläältä. Sitä paitsi kaipailin paikkaa, jossa voi pohdiskella asioita ääneen, suunnitella tulevia projekteja (mahdollisesti niin ettei lukija välttämättä tajua lukevansa jotakin tulevan kirjan kannalta oleellista), intoilla asioista, puhua politiikasta, oikeudenmukaisuudesta, musiikista, kirjoittamisesta, kirjoista.

Pari ensimmäistä vuottaan blogi sijaitsi Vuodatuksen hoteissa – ja sen ajan merkinnät ovat siellä vieläkin – ennen kuin, erinäisistä syistä, siirsin höskän tänne omaan web-hotellihuoneeseeni ja WordPress-alustalle.

”Blogistania” on kymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti: alkuun yllätyin, miten sosiaalinen bloggaajien maailma oli, toisten kirjoitusten kommentointi muodosti verkostoja, tuttavuuksia. Tämä tuntuu vähentyneen, tai sitten minä itse olen vain vajonnut jonkinlaiseen omaan kuplaani. Luen ja kommentoin perin vähän muiden blogeja, joten en voi paheksua sitä – tai yllättyä siitä – että tänne tulee nykyään varsin vähän kommentteja. Sosiaalisuus on siirtynyt muille alustoille, jo rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan paljon sosiaalisempiin medioihin.

Toisaalta olen ehkä kirjoitellut viime aikoina – viime vuosina – aika vähän sellaista mikä herättäisi kovin voimakkaita reaktioita. Aiheita toki löytyisi ajankohtaisista tapahtumista, rasismista, politiikasta, Suomen ilmapiirin ahdistavuudesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta. Tuntuu vain, että siinä vaiheessa kun olen saanut pohdiskeltua jotakin sen verran pitkälle että siitä olisi jotakin sanottavaa, monet muut ovat jo ehtineet sanoa asiasta paljon punnitumpaa, näkemyksekkäämpää ja oivaltavampaa. Tuntuu, että minä en ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut muusta kuin pintapuolisia raportteja käymistäni konserteista, näyttelyistä, tapahtumista ja paikoista. Usein julkaisutahti on ollut paljonkin suositeltua ”vähintään kerran viikossa” -rytmiä hitaampaa. Joskus toki nopeampaakin.

Mutta silti. En minä tätä aio ainakaan toistaiseksi lopettaa. Ainakaan vielä.

Taas satulassa

·

”Siirsin sun fillaris sellaiseen paikkaan ettei se ole niin tiellä.” Yli kymmenen vuotta minun polkupyöräni oli yksinomaan kapine, jota taloyhtiön kellarissa siirreltiin pois tieltä. Olihan se tehnyt sitä ennen pitkän uran: ostin kohtuuhintaisen kotimaismerkkisen kuusivaihteisen retkipyöräni kesällä 1985, kolmekymmentäyksi vuotta sitten, ja vuosien mittaan sillä kyllä tuli poljettua ihan kohtuullisesti. Nykyiseen kotiin muutettuamme pyörä kuitenkin jäi kellariin. En oikein tiedä miksi. Ei huvittanut kaivaa sitä sieltä. Tykkään kävelemisestä. Fillarilla ajaessa ei voi kuunnella pipodiskoa.

Polkupyörän omistaminen sinänsä on aina ollut jotakuinkin itsestäänselvyys. Kontulan Elannosta ostetut pukkisatulaiset Stradat kuuluivat 1960–70-luvun taitteen lapsuus- ja varhaisnuoruusvuosiin. Muutamilla kavereilla oli pyörissään peräti kolme vaihdetta – sellaisia, joiden mekanismi oli rakennettu takapyörän keskiöön. Muistan nähneeni jossakin poikien tekniikkakuvakirjassa (siihen aikaan sellaiset teokset oli avoimesti sukupuolitettu) artikkelin ”Vaihteisto ilman vaihdelaatikkoa” ja ihmetelleeni kuvaa moneen kertaan, sillä en ollut koskaan nähnyt ulkoista ratasvaihteistoa.

Joskus 1970-luvun puolivälissä kävimme faijan kanssa Malmilla sijainneessa Agrumi-nimisessä putiikissa hankkimassa elämäni ensimmäisen vaihdepyörän. Se oli kahdeksanvaihteinen – kaksirattainen etuvaihde ja nelirattainen takavaihde – aitoa neuvostolaatua. Minkäänlaista ketjunsuojusta ei ollut, joten tuhosin erinäisiä lahkeita saamalla ne jumiin ketjun ja rattaan väliin. Vaihteiden vaihtaminen oli muutenkin aikamoista arpapeliä. Oli systeemissä sentään jonkinlaiset pidäkeruuvit, joilla vaihtajan sai olemaan tönimättä ketjua rataspakan ulkopuolelle. Joskus pidäkeruuvit jopa toimivat tarkoitetulla tavalla, ainakin siihen asti kunnes löystyivät pois asetuksistaan. Myöhemmin joku katseli pyöräni rataspakkoja ja totesi, että niiden tarjoamat välitykset olisivat parhaimmillaan ratakilpapyörässä.

Ymmärrettävästi neuvostopyörä ei lähtenyt mukaan, kun teimme faijan ja pikkusiskon kanssa useamman päivän pyöräretken Ahvenanmaalla kesällä 1978, vaan tyydyimme vaihteettomiin vuokrapyöriin. Ne toimivat niin kuin pitikin.

Neuvostopyörä jäi sitten 80-luvun alkupuolella erääksi talveksi solukämppätalon pyörätelineeseen ja katosi siitä kevään korvalla, eikä tullut ikävä. Ehdin muistaakseni olla vuoden verran fillarittomana ennen kuin kulutin kesätyörahojani uuteen ajokkiin. Itäkeskuslaisen kodinkoneliikkeen myyjä – sellaisista paikoista peruspyörät siihen aikaan ostettiin – esitteli ylpeänä sen vaihdevipua: siinä oli oikein merkityt pykälät niin, että vaihtaessa tiesi, mille rattaalle ketju siirtyisi. Uusi vaihdetekniikka oli niin  tarkkaa. Eikä ketju lähtenyt rattailta.

Juuri sen pyörän kaivoin kellarista alkukesästä, vähän sen jälkeen kun olin tullut heräteostaneeksi pyöräilykypärän. (Näissä hommissa olevalla ihmisellä on väistämättä hyvä mielikuvitus ja kyky kuvitella kaikenlaisia skenaarioita, joten kypärään suojautuminen alkoi olla itsestäänselvyys.) Naapurin Dani laittoi säädöt ja öljyt kohdalleen. Ja niin alkoi minun uusi polkupyöräkauteni. Sopivia ajotaipaleita riittää: kauppaan, Kumpulan maauimalaan (ja nyt syksyllä Tikkurilaan viidenkymmenen metrin radan äärelle), laulutunnille Arabiaan tai Kallioon, kirjapiirin tapaamiseen Roihuvuoreen.

Kesän mittaan huomasin kuluttavani aina silloin tällöin muutamia kymppejä uusiin osiin tai varusteisiin. Enimmäkseen kyse oli modifioinnista: vaihdoin vanhan pukkitangon tilalle herrasmiesmäisemmän suoran ohjaustangon ja sitten oli pakko vaihtaa myös jarrukahvat ja -vaijerit. Kerran murtui poljinkampi, onneksi tilanteessa jossa vauhti oli jotakuinkin nolla, joten en päätynyt teho-osastolle ihmettelemään ruhjeita ja kuuden tunnin muistikatkoa kuin samanlaisen haaverin täydessä vauhdissa kokenut tuttavantuttava (joka ilman kypärää olisi luultavasti menettänyt henkensä). Alkoi itää ajatus, että kolmekymmentäyksi vuotta on riittävän pitkä aika yhdelle pyörälle. Niinpä, kerran kun lähdin kävelemään kauppareissulle Malmille, pakkasin reppuun kypärän ikään kuin varmuuden vuoksi. Ja niin kävi, että kierrettyäni kaupunginosan kolme pyöräliikettä lähdin viimeisestä tuliterän, kohtuuhintaisen, kaksikymmentäneljävaihteisen hybridin selässä.

(Vanha Kulkuri on sittemmin kierrätetty viherpiiperotuttavan pojan opiskelupaikkakuntapyöräksi, viinipullon hinnasta.)

Uuden ajokin olemukseen on ollut tottumista. Suhtauduin – neuvostopyöräaikojen muistona – erittäin epäluuloisesti etuvaihteeseen, mutta siinäkin suhteessa tekniikka on kehittynyt ja jalostunut. Muutenkin vaihteita on tullut käytettyä vanhaa pyörää vilkkaammin, sillä vaihdevivut korvanneet painikesysteemit tekevät rattaiden vaihtamisesta huomattavasti helpompaa ja automaattisempaa. Ja koska pyörien laakereissa ei ole kolmenkymmenen vuoden kulumia, ajokki tuntuu rullaavan jotakuinkin itsestään ja nousevan mäkiä jotakuinkin vaivatta.

Tämänkesäiset seitsemisensataa kilometriä – kolmesataa vanhalla ja loput uudella – eivät ole vielä kovinkaan rautaperseistä polkemista, mutta hyvä alku. Ja luullakseni  enemmän kuin olen koskaan yhdessä kesässä ajanut. Eikä kausi ole vielä lopussa ennen kuin maassa on aamuisin jäätä. Helsingin pyöräteiden puutteista valitetaan kovaan ääneen, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että siihen tärkein syy on, että kantakaupungin ulkopuolella on sen verran hyvät väylät, että tasonpudotus keskustaan tullessa häiritsee.* Itse olen toistaiseksi keskustaa enimmäkseen vältellyt – en kävisi siellä muutenkaan muuta kuin silloin kun on työ- tai harrastussyistä pakko, ja suurin osa fillarireiteiltään kiinnostavaa pääkaupunkiseutua on joka tapauksessa häly- ja pakokaasukeskittymän ulkopuolella – joten olen ollut enimmäkseen tyytyväinen. Myös paljon parjatut röyhkeät autoilijat ja poukkoilevat jalankulkijat koirantalutushihnoineen tuntuvat olevan jossakin toisaalla, sillä olen saanut osakseni enimmäkseen kohteliasta ja huomaavaista liikennekäyttäytymistä. Olen yrittänyt nousta samalle tasolle, antaa muille tilaa ja kiittää kun minulle annetaan tilaa.

Seuraavat keväät, kesät ja syksyt näyttävät, onko tämänkesäinen pyöräilyinnostus pysyvämpää laatua. Ja kestääkö uusi ajopeli sekin kolmekymmentäyksi vuotta. Ainakin jonkin aikaa siihen lienee helpompi löytää vara- ja lisäosia kuin nykystandardien mukaan täysin vanhentuneeseen Kulkuriin.

___
* Järkevin toistaiseksi kohtaama kadunlaitapyörätie on tosin ollut Helsinginkadulla: siellä pyöräilyväylää ei ole järjettömästi erotettu olemattomalla viivalla jalkakäytävästä, vaan asianmukaisesti ajoneuvojen puolelta.

Seitsemäs maailma vielä kerran

· 6 kommenttia ·

Torstai-iltana Tavastia-kluvin lavalle astui silmälasipäinen viisikymppinen, yksin, istahti sähköpianon ääreen ja valitteli, ettei ollut ehtinyt opetella kappaleita ulkoa vaan joutui siksi pitämään nuottitelineellä luntteja. Seuraavan tunnin ajan hän soitti kappaleita – tai, kuten hän itse sanoi, yhden kappaleen säkeistöjä – joita vain harva yleisöstä oli kuullut ainakaan viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Salin intensiteetti, musiikin voima, tuntui iholla.

Nykyään enimmäkseen elokuva- ja televisiomusiikkia sekä tuottajantöitä tekevä Yari esiintyy niin harvakseltaan, että jokainen keikka on väistämättä Tapaus ainakin kaikille meille, joihin hänen 1980-luvun alun Se-yhtyeensä musiikki teki aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Ja edellinen näkemäni Yarin soolokeikka neljä vuotta sitten antoi jo etukäteen odottaa jotakin vaikuttavaa.

Tällä kertaa ei kuultu Se-klassikoita eikä Yarin soolotuotantoa, vaan Seitsemäs maailma -nimellä vuonna 1983 tehty albumi kokonaan, täydennettynä parilla kappaleella jotka eivät albumille mahtuneet LP-tekniikan aikarajoitteiden vuoksi. Aikoinaan kehitysyhteistyökiertuetta varten julkaistusta albumista ei ole otettu uusintapainoksia enkä itsekään tullut alkuperäislevyä hankkineeksi, mutta yllättävän moni lauluista (tai ”säkeistöistä”) ja niihin lomittuvista tarinoista tuntui sittenkin kovin tutulta: aikoinaan ne soivat ilmeisesti aika paljon radiossa. Yarin minimalistinen säestys – pianon, akustisen tai 12-kielisen sähkökitaran voimin – korostivat Leo Vossin runoihin perustuvien laulujen tekstejä ja tarinoita enemmän kuin levyn (muistikuvien) bändisovitukset.

Yari tuntui kovin otetulta yleisön innostuksesta ja mukanaelämisestä. Toivotaan, että se innostaa tekemään keikkaa vähän useamminkin. Perjantaina kuulin Lilithin vuosikokouksessa eräältä osuuskuntatoverilta huhua, että uusi soololevy olisi mahdollisesti suunnitteilla. Toivotaan.

Illan bändikokoonpano muisteli sekin 1980-luvun alun rauhanjärjestökiertueille tehtyä musiikkia. Pelle Miljoonalla oli vuoden 1981 Avoimet ovet -bändin (Junior Simola, Wando Suvanto ja Pekka Rechardt) sijaan säestäjinään todella tiukasti yhteen soittanut tamperelaiskvartetti, joka kyllä sai Rakkaudesta elämään -levyn kappaleet kulkemaan niin kuin niiden kuuluikin kulkea. Solisti itse ei hänkään osannut kappaleita näin pitkän ajan jälkeen ihan ulkoa (eikä hänellä ollut luntteja mukanaan), mutta eipä tuo pahemmin menoa häirinnyt. Rakkaudesta elämään -albumista on julkaistu cd-painos parikymmentä vuotta sitten, mutta syy siihen että nämäkin kappaleet kuulostivat niin tutuilta oli pikemminkin se että niitä kuuli radiosta – ja myös Pellen vakibändien keikoilla – niin paljon niin herkässä ikävaiheessa että ne ovat jääneet jonnekin DNA:n tietämiin.

Silti: tämän illan tähti minulle oli Yari, kuten hän tuntuu olevan aina niinä harvoina kertoina kun onnistun hänet näkemään livenä.

Opus-kasa kasvaa

·

Jouduin yllättäen hakemaan postista isokokoisen kirjeen. Luulin, että olin saanut jotakin pyytämättä ja yllätyksenä, mutta ei, ei asialla tällä kertaa ollut mikään Anneli. Kyllä minä tämän albumin olen tilannut: ennakkotilauksesta on vain sen verran pitkä aika, että en muistanut koko juttua.

Riemuitsin vajaa vuosi sitten, että Berke Breathedin mainio Bloom County -strippisarjakuva oli tehnyt nettipaluun vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen, juuri sopivasti (ja ilmeisen tarkoituksella) Yhdysvaltain presidentinvaalien alla. Uuden Episode XI – A New Hope -albumin saatesanoissa Breathed pohtii, miksi sekä hän että (ainakin Suomessa) häntä tunnetummat Bill Watterson (Calvin & Hobbes / Lassi ja Leevi) ja Gary Larson (The Far Side / Kaukanapoissa) lopettivat menestyssarjansa niiden ollessa menestyksensä huipulla, kun syndikaatio imuroi piirtäjille(kin) melkoiset tulot ympäri maailmaa.*

Tekemisen ilo oli kadonnut.

Nyt Breathed tuntuu löytäneen sen uudestaan – tai sitten absurdi presidentinvaalikampana on herättänyt uudelleen taistelunhalun. Vaalit ovat isossa osassa uudessa kokoelmassa: bloomcountylaisten Niittypuolue on taas kerran kampanjoimassa puolikuoleen Bill-narkkarikissan ja varapresidenttiehdokaspingviini Opuksen puolesta. Muutenkin sarja tuntuu elvyttävän enemmän alkuperäistä Bloom Countya kuin Outland– tai Opus-jatkoja: Tympeä Äijäsohva vain vilahtaa, ja henkilögalleriaan ovat palanneet sarjan alkuperäisin hahmo Milo Bloom, sekä jo The Academia Waltz -opiskelijasarjassa nähty pyörätuolissa istuva sotaveteraani Cutter John – jonka pyörätuoli muuttuu jälleen tarvittaessa avaruusalukseksi, tätä nykyä tosin pikemminkin Star Wars– kuin Trek-henkisesti. Toki mukana on myös rakkaudessa epäonninen äijäjuristi Steve Dallas, jonka Opus-sarjoissa saama poika on kadonnut kuvioista.

(Tuoreemmissa stripeissä paluun tekee myös maailman viimeinen basselooppi – bassetin ja antiloopin risteytys – nimeltään Rosebud.)

Yhä edelleen Bloom County ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin, yhä edelleen sarja on vasemmistoliberaalisti ilkeä konseraviivejä kohtaan, yhä vieläkin sen aika ajoin kaoottisessa kohelluksessa on paljon lämpöä ja välittämistä. Herkimmillään sarja on jättäessään jäähyväiset sekä aikoinaan odottamatonta fanipostia Breathedille lähettäneelle Harper Leelle että vain vähän aikaisemmin menehtyneelle David Bowielle.

Nykyään Breadhedin ei tarvitse välittää sanomalehtisarjojen painoteknisistä rajoituksista, joten ruutujen kokoa tai värinkäyttöä voi muokata sen mukaan mitä strippi vaatii, ja Breadhed käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Reilun puolen vuoden verran strippejä sisältävä uusi albumi on (tietenkin) ohkaisempi kuin vanhat kaksivuotiset kokoelmat, mutta kyllä siinä lukemista riittää: ja mukana on, normaaliin albumityyliin, strippejä ja sivujuonia jotka puuttuvat netissä julkaistusta. Kyllä se rahalle vastinetta antaa. Mutta minähän olenkin fani, vaikkei minulla ole koskaan ollutkaan täytettyä Billiä tai Opusta, ei edes T-paitaa.

___
* Myös Bloon Countyn klassinen esikuva, Garry Trudeaun Doonesbury tuntuu olevan jonkinlaisessa jäähdyttelyvaiheessa. Ainakin netissä julkaistaan uutta enää sunnuntaisarjoina, arkistripit ovat kertausta sarjan historiasta.

Viimeistä kertaa

·

Huvilateltassa oli eilen illalla huomattavasti vähemmän väkeä kuin viime tiistaina, mikä tuntui yllättävältä: Gasandji ja Nomfusi eivät ole todellakaan niin isoja nimiä kuin lauantaina lavalle nousseet Ernest Ranglin ja hänen bändissään soittaneet Tony Allen ja Cheikh Lõ.

Tosin rankkasateinen sääkin saattoi vaikuttaa.

Illan aloitti berliiniläistyneen Kalle Kaliman Long Winding Road -trio. Kokoonpanon nimestä huolimatta setissä ei kuultu Beatlesia, vaan perinteiseen jazzhenkiseen improvisaatioon taivutellut teemat oli haettu muilta suunnilta. Saimme kuulla muutamankin lännenaiheisen teeman (mm. ”Ghostriders in the Sky” ja ”High Noon”) sekä potpurin, joka johti David Bowien ”Man Who Sold the Worldista” Hiski Salomaan ”Vapauden kaihoon”. Kalima itse osoitti olevansa mielikuvituksekas ja sävykäs kitaristi, jolla oli korvaa saada melodioista irti kiinnostavia muunnelmia ja ideoita. Muu bändi ei ollut valitettavasti ihan samalla tasolla: basisti Andreas Langin työskentelystä ei ole erityisemmin pahaa sanottavaa, mutta rumpali Max Andrzejewski eksyi turhan usein kolistelemaan turhan äänekkäitä ja turhan moneen kertaan kuultuja post-bebop-rumpusoolokliseitä silloinkin kun muulla kaksikolla olisi ollut jotakin kiinnostavampaa ja muihin suuntiin kurottelevaa soitettavaa.

Illan tähti Ernest Ranglin on tehnyt jäähyväiskiertuettaan jo hyvän tovin, ja ainakin Songlines-lehden arvio Lontoon-keikasta antoi odottaa erinomaista esitystä. Kyse oli kaiken lisäksi kiertueen viimeisestä keikasta, ja näin ollen pienestä historiallisesta hetkestä.

(Ei kahdeksankymmentäneljävuotias Ranglin soittamista aio lopettaa, kunnon päälle käyvän keikkailun vain.)

Heti alkuun kävi selväksi, että kuusihenkisellä kokoonpanolla on ainakin groove tanakasti hallussa. Ihailin keikan mittaan Tony Allenin hienovaraista, suorastaan mimimalistista rumputyöskentelyä: hän näytti vain jurottavan settinsä takana mitään ihmeempää tekemättä, mutta piti yllä tukevan uhmakasta poljentoa aivan kuin olisi ollut valmis jatkamaan samaan tahtiin vaikka koko yön (kuten Allenin entisen työnantajan Fela Kutin konserteissa tietenkin oli toisinaan tapanakin). Ja kun Cheikh Lõ siirtyi timbalesien takaa yhden oman laulunsa ajaksi rumpusetin taakse, rytmiikka muuttui aivan toisenlaiseksi – kepeämmäksi, hilpeämmäksi ja keveämmäksi, ei huonommaksi, mutta täysin toisenlaiseksi.

Tässä vaiheessa tempon ja tyylin muuttuminen tosin piristi aika tavalla, sillä siihenastinen keikka oli kulkenut keskitempoisella reggaekompilla instrumentaalisävelmästä toiseen. Ei siinä mitään pahaa, oli mukavaa keinahdella musiikin mukana ja antaa ajatusten vaellella, mutta hieman sävykirjoa tai edes temponmuutoksia olisi kyllä jo aikaisemminkin kaivannut. Ranglinilla on sentään omien soololevyjensä ohella diskografiassaan aikamoinen kirjo musiikkityylejä 1950-luvun calypsosta 1960-luvun varhaisen skan (hän sovitti ja kitaroi Jamaikan ensimmäisen maailmanhitin, Millie Smallin ”My Boy Lollipopin”), rocksteadyn ja reggaen kautta aina elokuvamusiikkiin asti: Jamaikalle sijoittuvan Bond-elokuvan Dr. No musiikki on pääosin hänen käsialaansa. Mutta ehkä Ranglin koki omimmaksi alueekseen tämän kevyesti afrikkalaisvaikutteisen roots reggaen?

Kitaristina Ranglin oli kiinnostavaa kuultavaa. Hänellä ei ollut kitaran ja transistorivahvistimen välissä muuta kuin langaton lähetin/vastaanotinpari, eikä hän tainnut kertaakaan edes käydä säätämässä vahvistimen asetuksia. Soundi pysyi koko ajan heleän säröttömänä: sekä soundista että hänen nopeista, melodisista juoksutteluistaan tuli moneen kertaan mieleen mahdollinen esikuva, sähkökitaran ja äänitystekniikan pioneeri Les Paul. Myös muu bändi sai paljon soolotilaa – ainakin välillä vaikutti siltä että Ranglin jakeli soolonpaikkoja lennossa, ilman etukäteissuunnitelmaa: tämä tietysti kuuluukin jazzin perinteeseen, jota konsertti reggaerytmeistään huolimatta pitkälti edusti. Useimmat hoitivat soolotonttinsa varsin mallikkaasti – Allen tosin, ainakin näennäisesti, vähän vastentahtoisesti – lukuun ottamatta pianisti/urkuri/kuuluttaja Alex Wilsonia, joka tuntui olevan välillä ihan pihalla siitä millaiset jutut, kuviot ja rytmiset jutut tähän musiikkiin sopivat. Hänen pianonsa oli sitä paitsi miksattu aivan liian kovalle koko konsertin ajan (kun taas uruista ei kuulunut juuri mitään).

Tämänvuotinen Huvilatelttailu jäi siis kahteen iltaan, ja muistettavimmaksi tähdeksi kohosi, ylivoimaisesti, sävykäs, lämmin ja riemukas Gasandji. Tuskin Nomfusin, Kaliman tai Ranglininkaan musiikkia rupean karttelemaan: jälleen kerran oli hyvä mennä paikalle korvat auki, vailla ennakkokäsityksiä.

Vailla ennakkokäsitystä

·

Kuten olen moneen kertaan todennut, on hienoa käydä konserteissa katsomassa artisteja, joista ei tiedä muuta kuin epämääräisen ”tää vois olla kiinnostavaa” -tunteen. Tämä strategia toimi tiistai-iltanakin vallan mainiosti. Huvilateltan ohjelman ennakkotiedotkin olivat tällä kertaa perin epämääräisiä. Tiedossa oli kuulemma afrosoulia, -funkia ja -jazzia, mistä viimeinen kuulosti hieman epäilyttävämmältä kuin muut (mutta se on minun henkilökohtainen ongelmani). Periaatteessa siis vallan kiinnostavaa.

Kongolaisella Gasandjilla oli taustallaan minimalistinen, kolmimiehinen yhtye: kitaristi, rumpali ja huilisti/lyömäsoittaja, joista irtosi sävyjä ja groovea enemmän kuin isommista bändeistä keskimäärin. Kyllä, kuultiin soul- ja vähän jazzvaikutteitakin, mutta ennen kaikkea kyseessä on loistava lauluntekijä ja laulaja, ja sovitukset oli tehty tukemaan tarinaa ja melodiaa. Kyllähän musiikissa myös rytmiä oli, kuten musiikissa kuuluu olla, ja pistettyään oman kitaransa syrjään Gasandji tanssahteli itsekin ympäri lavaa. Työn sankarin arvonimi lankeaa kitaristille, joka huolehti puoliakustisellaan sointujen lisäksi bassolinjoista, ja hyvin huolehtikin.

Voimakkaimmin musiikista ja laulusta kuitenkin välittyi, huokui ja säteili valtavasti lämpöä ja välittämistä – sekä iloa, paljon iloa. Huvilan ”lämmittelyesiintyjät” ovat olleet kovin usein teknisesti taitavia, huolellisia, kuivakkaita ja väliin turhan tyylipuhtaita ammattilaisia. Gasandji oli toista maata – ja ainakin meidän mielestämme nousi illan kohokohdaksi.

Ei sillä etteikö eteläafrikkalainen Nomfusikin olisi pistänyt itseään peliin. Musiikissa oli vain vähän toisenlainen, länsimaisempi, viihteellisempi ja jopa yökerhompi ote. Hetkittäin mieleemme tuli ajatus jonkinlaisesta Anita Hirvosen ja Sharon Jonesin rakkaudenlapsesta… Monet lauluista olisivat voineet olla hyvin jonkun uudehkon r&b-artistin ohjelmistoa: melodiat ja rytmit olivat selkeämmin amerikkalaisia. Eteläafrikkalaisempaa otetta kuultiin lähinnä keikan alku- ja loppuvaiheissa, jolloin Nomfusi coveroi Miriam Makebaa: tällöin hän vaihtoi myös laulukieltä englannista xhosaan (?). Ymmärrän kyllä, että kun nousee lavalle maassa missä tuskin kukaan on kuullut artistin omaa ohjelmistoa (etenkin kun se on enimmäkseen peräisin vielä ilmestymättömältä levyltä) tuntuu hyvältä idealta ottaa settiin jonkun ihaillun esikuvan tunnettu kappale, mutta silti… itse olisin ehkä valinnut ”Mama Africalta” jotakin muuta kuin ainaisen ”Pata Patan”.

Mutta kyllähän esitys kaiken kaikkiaan toimi mainiosti ja veti väkeä tanssimaan lavan eteen. Myös Nomfusilla oli erinomainen rytmiseksio ja taitava kitaristi (joka tosin veteli välillä vähän turhankin länsirockmaisia). Myös Nomfusilla oli sanottavaa solidaarisuudesta, rauhasta, välittämisestä ja naisen asemasta. Mutta meille illan tähti oli kyllä Gasandji.