Worldcon 75, neljäs päivä

·

Neljännen conipäivän alkajaisiksi olin menossa kuuntelemaan Finnish Weird -keskustelua, mutta huomasinkin epähuomiossa päätyneeni saliin, jossa pohdiskeltiin, millaisia realistiset tulevaisuuden avaruustaistelut voisivat olla. Koska olen kirjoittanut peräti romaanin tulevaisuuden avaruustaistelun jälkiseurauksista, aihe oli kiinnostava ja jäin kuuntelemaan.

Tässäkin suhteessa conit muistuttavat hyviä musiikkifestivaaleja: ihminen voi päätyä kuuntelemaan kiinnostuneena jotakin, mitä ei ollut etukäteen ajatellutkaan.

Tulipa nähtyä suunniteltuakin ohjelmaa. Lordi Kelvinin sitaatista nimensä ottaneessa ”Clouds in the Horizon” -paneelissa (josta kuva yllä) kuusi astrofyysikkoa ja tieteiskirjailijaa pohti nykyisen fysiikan tietämyksemme suuria ongelmia. Yksi heistä tiivisti isoimmat ongelmat avajaissanoissaan: suurin osa maailmankaikkeutemme sisältämistä asioista – pimeä aine ja pimeä energia – ovat jotakin, josta emme tiedä yhtään mitään.

Päivän kenties mielenkiintoisimman paneelin tittelin vei kuitenkin muidenkin kuin minun mielestäni ”1001 Years Later: What Happened with Arabian Fiction”. Paneelin kolme arabiankielellä kirjoittavaa spefistiä (heitä piti olla viisi, mutta yksi oli ymmärtääkseni joutunut jäämään pois perhe- ja toinen viisumisyistä) kertoivat, että viimeisten puolentoistakymmenen vuoden aikana arabiankielisessä maailmassa on ollut kohoamassa melkoinen sf-boomi, ja ilmeisesti se aletaan vähitellen huomata myös muualla maailmassa. (Paneelin vetäjän Yasser Bahjattin kirjoja saa muuten ainakin vielä tänään ilmaisina Kindle-versioina Amazon.comista) Ongelmia ovat aiheuttaneet uskonnollisten konservatiivien vainon ohella kustannusbisneksen keskittyminen oikeastaan pelkästään Beirutiin ja Kairoon sekä tekijänoikeuslaisäädännön ongelmat esimerkiksi Marokossa ja Algeriassa (ts. sinne ei kannata myydä kirjoja, koska sieltä ei saa myynnistä rahaa). Kolmikko onkin kierrellyt coneja ja muita kirjallisia tapahtumia monta vuotta luomassa kontakteja, ja nyt työ alkaa näyttävän tuottaa tuloksia.

(Sivuhuomautus: meillä Suomessahan on yksi vahva kirjailija jonka voi hyvin laskea mukaan tähän joukkoon ja jota meillä on mahdollisuus lukea laadukkaina käännöksinä omallakin kielellämme: Hassan Blasimin maagisrealistisiin tarinoihin kannattaa totisesti tutustua.)

Helsingin Worldconin paneelikeskustelut tuntuvat muutenkin onnistuneen erinomaisesti: järjestäjäpuolen tuttava kertoi, että monet amerikkalaisvieraat olivat tulleet kehumaan paneelien korkeaa tasoa ja sanoivat, että olivat käyttäneet niihin oikeastaan kaiken mahdollisen ajan. Suomalaisaktiivien pitkä ja kunnioitettava Finncon-kokemus näkyy ja kuuluu muutenkin.

Muuten lauantaipäivä kului ihmisten kanssa jutellessa ja pienellä piipahduksella Babylon 5 -fanitapaamiseen. Kävin yksissä iltabileissäkin, mutta poistuin sieltä jo pian yhdeksän jälkeen. Viisipäiväinen tapahtuma on aika rankka putki ilman bilettämistäkin. Mutta nyt ollaan jo tukevasti voiton puolella: enää tämä sunnuntaipäivä.

Worldcon 75, kolmas päivä

·
Kuva: Timo Pitkäranta

Kolmas conipäivä alkoi kukonlaulun aikaan, eli kello yhdeltätoista, Suurella Suomi-scifikeskustelulla Pasilan kirjaston auditoriossa. Kun keskusteluseurana olivat kunniavieras Johanna Sinisalo, Risto Isomäki ja puheenjohtaja-Toni Jerrman, oli selvää jo etukäteen, että keskustelu kävisi vilkkaana, hauskana ja antoisana. Niin kävikin, vaikka keskustelulle varattu aika loppuikin kesken. Juttua ja tarinoita olisi riittänyt vielä pariksi tunniksi.

Keskustelusta jäi mieleen muun muassa, miten valtavan paljon suomalaisten sf-kirjailijoiden uratavoitteet ja -haaveet ovat muuttuneet muutamassakymmenessä vuodessa. 1980-luvulla, kun Johanna ja Risto aloittelivat kirjallista uraansa novellisteina, iso läpimurto olisi ollut saada sivun arvostelu sanomalehteen. Nykyään, 2010-luvulla, on suomalaiselle kirjailijalle ihan realistista haaveilla kansainvälisistä palkinnoista. Niitä on nimittäin jo tullut, ja tulee epäilemättä lisää.

Torstaipäivästäni perjantai poikkesi sikälikin, että onnistuin seuraamaan useammankin ohjelmanumeron itse conipaikalla. Nyt olen hiukkasen valistetumpi sen suhteen, mikä olisi (edes hieman) realistisempaa avaruusscifissä (etenkin sen suhteen miten kiertoradoilla operoidaan) ja mitkä aikoinaan hienot scifi-ideat ovat muuttuneet liikuttavan vanhentuneiksi sen jälkeen kun olemassaoleva teknologia on marssinut niiden ohitse ihan eri polkua pitkin.

Olen myös aika hyvin ajan tasalla siinä, mitä tällä hetkellä tiedetään lähimpää omaa aurinkokuntaamme löydetystä eksoplaneetasta, Proxima b:stä, ja mitä siitä ollaan (toivottavasti) saamassa selville lähivuosina. Alle kymmenen valovuoden päässä Auringosta on muitakin ns. punaisia kääpiötähtiä, ja niiden (mahdollisten) planeettojen tutkimusta voi itse kukin seurata vaikkapa Red Dots -uutissivustolta.

Väkimäärä Messukeskuksessa ei ollut edellisistä päivistä ainakaan vähentynyt, mutta järjestävät tahot olivat ottaneet nopeasti onkeensa ensimmäisen päivän tungoksesta. Esityksiä ja keskusteluita oli siirretty isompiin saleihin, ja suurin osa mahtui haluamiaan esityksiä katsomaan, ainakin jos ehti tulla odottelemaan riittävän ajoissa ennen niiden alkua. Edelleen coniväki suhtautui hyvin asiallisesti jonoihin, odotteluun ja mahdollisiin takaiskuihin – kuten aikuiset, fiksut ihmiset.

Mitä jonoihin tulee, vaikuttavimmat versiot nähtiin ykköshallin ulkopuolella iltaseitsemän jälkeen, kun conikansa alkoi jonotella pääsyä Hugo-palkintogaalaan. Siinä vaiheessa kun itse jonoon asetuin, se täytti Messukeskuksen alakerran käytävän eteläisen sisäänkäynnin portaikosta pohjoisen sisäänkäynnin aulaan, ja ennen kuin ovet avattiin, jono oli venynyt vielä kaksinkertaiseksi.

Mutta tilaa oli riittämiin, kaikki halukkaat mahtuivat katsomoon ja pääsivät sinne varsin lyhyen odottelun jälkeen.

En ole kovin paljon palkintogaaloissa käynyt, mutta luullakseni vuoden 2017 Hugot olivat epäilemättä oikein hyvä johdatus asiaan. Värikylläisyyttä, suuria tunteita, huumoria, naurua, kyyneliä, liikutusta, riemua, hämmennystä ja yllätyksiä. Ennen tilaisuutta mielessä kävi kyllä pariinkin kertaan, onko tuonne mitään järkeä lähteä jonottamaan, mutta huonomminkin olisi parituntisensa voinut käyttää. Perimmältään palkintogaala oli kuitenkin voimaannuttava monimuotoisuuden ja monenkirjavuuden juhla, ja niitä ei näinä aikoina ole (koskaan) liikaa.

Worldcon 75, toinen päivä

·

Worldconin toisen päivän tapahtumista ei ole hirveästi raportoitavaa, sillä iso osa ajasta kului kustantajani vieraiden ja kustantamon väen seurassa poissa Messukeskuksesta. Kerkesin minä iltasella sentään käväistä kiinalaisten sf-fanien bileissä piipahtamassa ja tuttuja moikkaamassa.

Ja, tietenkin, todistamassa kuinka loistava suomentajakollega Helene Bützow sai ansaitun Tähtifantasia-palkinnon Kazuo Ishiguron romaanin Haudattu jättiläinen suomennoksesta.

Mutta nyt alkaa olla aika palata tapahtumapaikalle hakemaan lisää raportoitavaa tästä päivästä.

Worldcon 75, ensimmäinen päivä

·

Pohjoismaiden ensimmäiseen Worldconiin osallistumiseni alkoi itse asiassa jo tiistai-iltana, kun olin muutamansadan muun esiintyjän ja kutsuvieraan ohella osallistumassa Helsingin kaupungin järjestämälle vastaanotolle Kaupungintalolla. Hyvähenkinen kokkaritilaisuus monien vanhojen tuttujen tapaamisineen oli oikeastaan vallan mainio pehmeä lasku siihen, mitä Messukeskuksessa odotti seuraavana aamuna.

Olin etukäteen odottanut tulevani eräänlaiseen vähän normaalia(kin) kansainvälisempään Finnconiin, jossa ohjelma on aikaisempaa englanninkielisempää ja yleisöä todennäköisesti vähän vähemmän (kun kyse on kerran maksullisesta tapahtumasta). Lentokenttämäiset jäsenpassien jonot antoivat toki esimakua siitä, että saatoin olla hiukkasen väärässä, mutta koska minun piti kiirehtiä kahteen ensimmäiseen paneelikeskusteluuni, en ehtinyt tarkastella kokonaistilannetta kovinkaan tarkkaan.

Molemmpien paneelien salit ehtivät täyttyä jo ennen kuin ehdin paikalle. Saimme sekä ”Suomispefin aallot – marginaalista maailmalle”- että ”Nordic SF/F Now” -keskusteluissa esille hyviä ajatuksia, ja yleisökin tuntui kysymysten ja jälkikäteiskommenttien perusteella tyytyväiseltä. Erityisesti jälkimmäisessä – joka oli Pasilan kirjaston ilmaistilaisuus – paikalla oli enemmän ei-suomalaisia kuin (Finncon-pohjilta) odotin.

Messukeskukseen palattua alkoi vähitellen käydä ilmeiseksi, että ennakkokuvitelmani Finnconeja vähäisemmästä yleisömäärästä oli hyvinkin erheellinen. Miltei kaikki salit tuntuivat täyttyvän jo hyvän aikaa ennen ohjelman alkamista, joten missasin erinäisiä keskusteluja, joita olin ajatellut mennä seuraamaan – sekä viralliset avajaiset. Väkimäärä ilmeisesti yllätti järjestäjätkin: kuulemma paikalle odotettiin 4–5000 viisipäiväisen jäsenyyden lunastajaa, mutta kuudentuhannen raja rikkoutui jo tiistain puolella. Arkikeskiviikkona päiväsaikaan paikalle ehtivien määrä oli sekin aliarvioitu, mutta kuulemani mukaan asian suhteen on ryhdytty toimenpiteisiin ja ohjelmanumeroita siirrellään parhaan mukaan isompiin saleihin. Jäsenyyksien myynti on ilmeisesti jouduttu lopettamaan ja päivälippujakin on enää saatavilla ainoastaan hyvin rajoitetusti.

Worldcon 75:stä tuli kertaheitolla toiseksi suurin Pohjois-Amerikan ulkopuolella järjestetty Worldcon.

Silti mistään kaaoksesta ei ole kyse. Enimmäkseen ihmiset ovat tuntuneet suhtautuvan tilanteeseen hyvin ymmärtäväisesti ja asiallisesti, asettuneet siistiin jonoon silloin kun siihen on ollut tarvetta. Tunnelman puolesta ei ole ollut valittamista, silloinkaan kun Messukeskuksen toisen kerroksen käytävillä on ollut havaittavissa lievää happimolekyylien vajausta. Ja kyllä ”ahaa, tuonne ei mahdu, mitäs viereisessä salissa olisi?” -taktiikallakin on päässyt kuuntelemaan kiinnostavia keskusteluja.

Jäsenpassiin liimatusta ”Programme participant” -nauhasta on sitä paitsi ollut ilona päästä huilaamaan esiintyjille varattuun ”Green Roomiin”. Siellä on enimmäkseen ollut runsaasti sellaista rauhaa jota introverttikirjailijakääntäjä tarvitsee viihtyäkseen seuraavassa hetkessä väkijoukkojen keskellä.

Tunteiden hallinnointia

·

Jatkoimme eilen kesäistä kulttuurikierrosta vielä pikaisella piipahduksella Urjalassa ja Pentinkulman päivillä. Pikainen vierailumme alkoi loistavan suomentajan ja kustannustoimittajan Alice Martinin pitämän ”Alicen alasin” -käännöskurssin ohjelmaan kuuluvalla Andrew Chestermanin luennolla tyylin kääntämisestä. Vaikka kääntämisen teoria tuntuu toisinaan olevan jotakin aivan muuta kuin kirjallisuuden kääntäjän arkinen työ, ei tee kenellekään totisesti haittaa tutustua vähän paremmin teoreettisiin viitekehyksiin ja analyysiin siitä, miten kääntämistä tehdään, miten sitä voisi tehdä ja miten sitä pitäisi tehdä. Erityisen hyödyllistä se on kaltaiselleni ”kadulta reväistylle” suomentajalle, jolla ei ole taustallaan käännöstieteen tai kirjallisuuden opintoja.

Irrallisena yksityiskohtana kokonaisuutenakin kiinnostavasta ja antoisasta luennosta jäi mieleen, asiayhteyksistään irroitettuna, ajatus kääntämisestä emotion managementina. Siitähän kirjallisuudessa on muutenkin kyse: pyrimme vaikuttamaan lukijan mielentilaan ja tunteisiin: käytännössä vahvistamme valikoidusti jotakin joka on jo vahvalla idulla. Jos onnistumme vaikuttamaan yhtään mitenkään lukijan mieleen.

Ilta jatkui jo perinteisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa, jonka armoitettu kääntäjäkollega Laura Jänisniemi järjestää oman talonsa pihapiirissä Kiimankulman kylässä. Tapahtuman yleisemmän teeman mukaisesti tällä kertaa mentiin runous edellä. Juhani Lindholm kertoi Vänrikki Stålin tarinoita -suomennoksestaan ja luki näytiksi kaksi runoa. Alicen alasimen ryhmäläiset jatkoivat omilla käännöksillään, ja kuultiinpa vielä sävellettyjä Volter Kilven runoja.

Mutta mitä tunteiden hallinnointiin tulee, ensi viikosta on tulossa luultavasti aikamoista pyöritystä. Silloin koittaa lopultakin jo pitkään hehkutettu ensimmäinen Helsingissä järjestty Worldcon, ja jo pelkkä ohjelman lukeminen tuppaa pyörryttämään: niin paljon kiinnostavaa kuultavaa ja nähtävää. Oma esiintymisaikatauluni on jo ehtinyt elää useaankin otteeseen, joten siinäkin suhteessa saa olla tarkkana.

Kirjava kesäkulttuurikierros

·

Heinäkuun viimeiset päivät tuli kulutettua Länsi- ja Keski-Suomessa.

Turun ensimmäinen nähtävyys oli Europeade-kansantanssitapahtuman värikäs kulkue, jota olisi voinut seurata kauemminkin. Hyväntuulista, värikästä tanssikansaa nimittäin piisasi. Osa otti kulkueessakin tanssiaskeleita ja -pyörähdyksiä, osa vain marssi siistinä rivistönä eteenpäin meille ohikulkijoille vilkutellen.

Varsinainen syy lauantaipäivän vietolle Turussa oli kuitenkin yksipäiväinen Ilmiö-festivaali Uittamon paviljongin ympäristössä. Ilmiötä on helppo diggailla ajatuksena: rento päivätapahtuma, paljon valtavirran ulkopuolisia esiintyjiä, hyvin epävaltavirtaista musiikkia ja muuta esittävää taidetta. Ilmakin sattui aurinkoiseksi.

Käytännön toteutus tosin sitten mätti muutamassakin suhteessa. Uittamon sokkeloinen paviljonkialue täyttyi 2000 maksaneesta katsojista äärimmilleen ja kaikkialle oli tungosta. Oli sinänsä viehättävä idea sijoittaa pari lavaa varsinaisen festarialueen ulkopuolelle myös muiden kuin maksaneiden ulottuville. Ulkopuolelle oli sijoitettu myös festivaalien kaikki ruokatarjonta, laskujeni mukaan neljä tai viisi pikkukojua. Voi hyvin arvata, että niille oli kymmenien metrien hitaasti tai ei lainkaan liikkuvat jonot. Nälkäisinä ja vähän tympääntyneinä poistuimmekin alueelta paljon olettamaamme aikaisemmin, vain muutaman tunnin festarivisiitin jälkeen. Harmi. Paremmalla yleisömitoituksella ja logistiikalla tapahtuma olisi ollut oikein mukavan leppoisa ja viihtyisä vaihtoehto-iltapäivätapahtuma.

Sunnuntaina, kun kerran Turussa oltiin, tuli sitten käytyä kaksikin ehdottoman näkemisen arvoista kuvataidenäyttelyä. Wäinö Aaltosen museota täyttivät Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyn mobilemaiset teokset. Muistan nähneeni näyttelystä televisiouutisissa, mutta televisioruutu tai valokuvat eivät tee millään oikeutta näiden teosten mittakaavalle, moniulotteisuudelle ja elävyydelle. Käykää ihmeessä katsomassa itse: aikaa on syyskuun loppupuolelle saakka.

Samalla reissulla kannattaa tutustua (kuluvan kuun loppupuolelle saakka) Turun Taidemuseossa esillä olevaan kokoelmaan Robert Doisneaun valokuvia. Doisneaun enimmäkseen mustavalkoinen kuvaustyyli tuo vahvasti mieleen hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa, pari vuotta sitten Ateneumissa esillä olleen Henri Cartier-Bressonin. Molemmat ovat taitavia kuvanrakentajia jotka saattavat asettua odottamaan geometrisesti oivaan kohtaan odottamaan, että ovesta kulkee joku tai että paikallaolijat tekevät jotakin mitä vangita filmille, molemmat ovat – monien valokuvaajien ja meidän kirjailijoidenkin tavoin – ujoja syrjästäkatsojia. Tai, jos tarkkoja ollaan, tällainen vaikutelma heistä syntyy. Doisneaun näyttelyssä pyörinyt pitkä dokumenttivideo paljasti, että todellisuudessa Doisneaulla ei ollut lainkaan estoja tarvittaessa lavastaa ”realistisia” valokuviaan. Hänen tunnetuimmassa valokuvassaan suutelevat kaksi näyttelijää, joita Doisneau kierrätti eri puolilla Pariisia suutelemassa toisiaan. Kas, tähän aikaan – 1940–50-lukujen vaihteessa – Ranskassa ei ollut tapana suudella julkisesti.

Matka jatkui jo perinteiseen tapaan ystävän mökille Päijänteen rannalle, ja perinteiseen tapaan matkakohteisiin kuului tietysti Haihatuksen kesänäyttely.

Olen ennenkin tainnut mainita, että sitä mukaa kun Haihatus on etabloitunut ITE-tapahtumasta merkittäväksi valtavirran kesänäyttelyksi, se on menettänyt osan alkuaikojen räjähtäneestä riemukkuudestaan, vakavoitunut. Mutta eihän se ole kaikilta osiltaan huono asia. Haihatus-talossa ja puutarhassa on edelleenkin tilaa vinkeydelle ja raa’alle oivallukselle siinä missä syvemmälle, pohdiskelevammalle työlle.

En yleensä hirveästi välitä videoteoksista, mutta tämän vuoden Haihatuksen vaikuttavin työ oli Ulu Braunin videoteos ”Puisto”, yhtä aikaa vakava ja riemastuttava kollaasi kuviteltuja kaupunkipuistomaisemia ja niiden käyttäjiä, visuaalisesti vaikuttavalla tavalla toteutettuna.

Mutta yhtä lailla kesäperinteisiin kuuluu tuijotella auringonlaskua Päijänteellä, kuunnella kuikkaa hiljaisessa illassa.

Pippuroitu kersantti

· Yksi kommentti ·

Taloudessamme on nyt kolme versiota Beatlesin vuoden 1967 klassikkoalbumista Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band. Vinyyliversion hommasin 1970-luvun lopulla, ja sitä olen kuunnellut koko lailla paljon vuosien mittaan, luultavasti enemmän kuin mitään muuta Beatles-levyä. Muutaman vuoden takaisessa massiivisessa The Beatles -boksissa tuli huolellisesti remasteroitu cd-versio. Kolmas versio on albumin ilmestymisen viisikymmenvuotisjuhlien kunniaksi keväällä ilmestynyt Anniversary Edition.

Kolmas versio tuli hankittua ääniteknisestä mielenkiinnosta, sillä puristien ja joidenkin Beatles-fanien järkytykseksi Giles Martin ja Sam Okell ovat miksanneet klassikkoalbumin uudelleen vanhoilta moniraitanauhoilta. Martin ei ole asialla ensi kertaa, sillä hän oli sir George ”Viides Beatle” Martinin kanssa tekemässä Beatles-remiksauksia Love-albumille (2006), joka sisälsi Beatles-laulusikermiä Cirque de Soleilin Beatles-teemaista esitystä varten.

The Beatles (ja heidän nerokas tuottajansa George  Martin) oli ensimmäisiä artisteja joilla oli mahdollisuus rakentaa albumeja sittemmin normiksi muodostuneella moniraitatekniikkametodilla: kaikessa rauhassa, kokeillen, toisinaan soitin kerrallaan äänittäen. Heidän aikanaan moniraitureissa oli kuitenkin käytettävissä yleensä vain neljä raitaa. Kun ne oli täytetty soittosuorituksilla ja jos haluttiin äänitellä vielä lisää, jouduttiin tekemään välimiksaus, joilla neljän raidan sisältö dumpattiin toisen nauhurin yhdelle raidalle. Näin saatiin kolme lisäraitaa uusille soitin- tai lauluosuuksille. Kun ne olivat taas täynnä ja jos haluttiin vielä lisäinstrumentteja, jouduttiin tekemään välimiksaus uudelleen. Tässä näppärässä tekniikassa on vain yksi huono puoli: jokainen välimiksaus heikentää äänenlaatua ja lisää nauhakohinaa.

Beatlesit olivat äänentoiston suhteen melkoisia änkyräkonservatiiveja ja suosivat monotoistoa stereofonian kaltaisten nykyajan hömpötysten sijaan. He kuluttivat levyjensä monomiksauksiin paljon aikaa ja vaivaa, mutta stereoversio huitaistiin pikaisesti masternauhalle sessioiden päätteeksi. Monien mielestä monoversiot ovatkin olleet paljon parempisoundisia, jykevämpiä ja svengaavampia. Käytännöllisesti katsoen kaikki uusintajulkaisut ja -masteroinnit (The Beatles -boksin monoversiota lukuun ottamatta) on tehty stereoversioista, joten me olemme tähän asti kuulleet levystä ainoastaan vasemman käden huitaisuversiota. Nyt tilanne haluttiin korjata.

Giles Martin on epäilemättä ollut parhaita mahdollisia vetäjiä projektille, sillä hän on tehnyt George Martinin kanssa pitkään yhteistyötä. (Niille, jotka kuvittelevat musiikillisen lahjakkuuden olevan geneettistä, saattaa olla merkitystä myös sillä että hän on George Martinin poika.) Hän on päässyt käsiksi alkuperäisiin, välimiksausta edeltäviin neliraitanauhoihin ja synkronoinut ne toistensa kanssa joutumatta turvautumaan välimiksauksiin. Näin alkuperäisäänitysten äänenlaadusta on saatu paras mahdollinen irti.

Miltä tulos sitten kuulostaa?

Minun korvalleni erot ovat, boksin remaster-versioon nähden, oikeastaan varsin pieniä. Tiukasti vasempaan ja oikeaan panoroituja basso- ja rumpuraitoja on tuotu hieman keskemmälle stereokuvaa, mutta ei sentään aivan keskelle, kuten nykynormien mukaan kuuluisi tehdä. Martin on lisännyt äänikuvaan hieman tilakaikua tekemään soundillisesti varsin kirjavasta laulusarjasta yhtenäisemmän kokonaisuuden levyn music hall -varieteeteeman hengessä, mutta jälleen varsin hillitysti ja tyylikkäästi. Joissakin kohtaa hän on antautunut leikkimään nykytekniikan mahdollisuuksilla. ”Lucy in the Sky with Diamondsin” unimainen alku on hyvä esimerkki: aikaisemmin vasemmasta kaiuttimesta vähän karuna tullut cembalomainen urkusoundi liikkuu nyt ämyristä toiseen. Lauluosuuksien voimakkuutta on hieman madallettu alkuperäiseen verrattuna. Tämän johdosta esimerkiksi Ringo Starrin lauluosuus ”With a Little Help from My Friendsissä” kuulostaa vähemmän kolholta ja ehkä vähemmän epävireisemmältäkin. (En välttämättä usko että siihen on käytetty vireenkorjausohjelmaa, mutta voin olla väärässäkin.)

Kaikkein vahvimmin korvaan kuuluu kuitenkin rytmi. Tällä uusmiksausversiolla soittaa hanskantiukka ja jopa aggressiivinen rockbändi joka ehti hitsautua yhteen lukemattomilla baari- ja klubikeikoilla ennen maailmanmenestystä. Ei voi kuin ihailla miten tiukasti basisti Paul McCartney ja rumpali Starr tykittävät groovea, in the pocket. Kaikesta eksentrisyydestään ja orastavasta psykedeliasta huolimatta Beatles teki kuitenkin pohjimmiltaan räväkkää tanssimusiikkia.

Kannattaako tähän juhlapainokseen sitten kuluttaa rahojaan, jos aikaisempia painoksia löytyy hyllystä? Minä olen ostokseen vallan tyytyväinen, vaikka tyydyinkin  halvimpaan painokseen vailla ekstroja ja julkaisemattomia ottoja. Anniversary Edition löytyy Spotifysta ja luultavasti muistakin suoratoistopalveluista, joten kuulija pääsee vertailemaan sitä vanhempien painosten kanssa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Aikuinen lapsessa

·

Tutustuin Annika Idströmiin pintapuolisesti kymmenkunta vuotta sitten. Istuimme saman järjestön johtokunnassa, joskin hän joutui olemaan paljon poissa terveysongelmiensa takia. Minulle ja muutamalle muulle syntyi vaikutelma, että stressi pitkään keskeneräisenä vaivanneesta romaanikäsikirjoituksesta alkoi käydä pahasti voimille. Kun hän sitten katosi kokouksista kokonaan, kuulimme hänen sairastuneen haimasyöpään, johon hän lopulta menehtyi alkusyksystä 2011. Viimeinen romaani jäi keskeneräiseksi eikä koskaan ilmestynyt.

Annika oli yksi niistä lukuisista kirjailijatuttavuuksista, joiden tuotantoa en ole koskaan lukenut. Hänen tunnetuimman romaaninsa Veljeni Sebastian (1985) muutaman vuoden takainen tarkistettu, korjattu ja Eila Kostamon jälkisanoilla varustettu versio sattui silmään Joensuusta palatessa erään huoltoaseman kirjahyllyssä, joten oli helppoa kuluttaa viisieuroinen yhden kirjallisen sivistykseni aukon täyttämiseksi.

Aloitin kirjan tietämättä siitä oikeastaan mitään, joten lukukokemus oli alkuun enemmän tai vähemmän hämmentävä. Kertoja, pienikokoinen yksitoistavuotias Antti, ei vaikuta lainkaan ikäiseltään, ei edes ”pikkuvanhalta”, kuten moni (sittemmin lukemani) bloggaaja sanoo. Hän on ikään kuin lapsen kehoon vangittu aikuinen, pakko-oireinen ja hetkittäin liki psykopaattinen aikuinen. 1980-luvulla ilmestyneen valtavirtaromaanin – sellaisen joka on saanut palkintoja ja F-ehdokkuuden – olettaa itsestäänselvästi olevan osa suomalaisen realismin perinnettä, mutta Veljeni Sebastian lähentelee monessa kohtaa pikemminkin maagista realismia. Perinteisen realistisimmillaan kirja on Antin suhtautumisessa koulukiusaamiseen: enimmäkseen hän on uhri, mutta toisinaan myös kiusaaja kun tilaisuus siihen koittaa. Suhde yksinhuoltajaäiti Kaarinaan on välillä enemmänkin komentelevan puolison tai isän kuin lapsen, ja saa hetkittäin insestisiä piirteitä.

Kaikkeen tähän, koko elämäänsä, Antti suhtautuu jotakuinkin tunteettomasti, toteaa vain tapahtuneen. Vasta kirjan loppupuolella hän tuntuu alkavan välittää yhtään kenestäkään, edes hieman: ensin Sebastian-nimisestä kaverista, joka välillä on vahvasti mukana Antin elämässä ”kuin veli” ja katoaa siitä välillä kokonaan, sitten eräästä kiusaajistaan, joka on itse kiusattu miltei hengiltä. Kaiken tämän Antti kertoo vieraantuneen välinpitämättömään sävyyn, samoin monet sellaiset tapahtumat jotka ovat luultavasti hänen mielikuvituksensa tulosta.

Kustannustoimittaja ja kirjailija Eila Kostamon laajoissa ja valaisevissa jälkisanoissa Annika Idström yhdistetään ”pahan koulukunnan” kirjailijoihin. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Sebastianissa ole yhtään henkilöä, jonka lukija haluaisi osaksi omaa todellista elämäänsä. Useimmat pyrkivät tuottamaan hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta kuten niin usein käy, se mikä on yhdelle ”hyvää” on toisen elämälle väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Suurimman osan kirjaa Antti on oikeastaan poikkeus: hän ei kauheasti välitä suuntaan tai toiseen edes silloin kun toisten ”hyvät” (tai toisinaan avoimen pahat tai pilailevan ilkeät) tarkoitukset aiheuttavat kärsimystä hänelle itselleen. Enimmäkseen hän elää vähintäänkin puolittain omissa maailmoissaan ja unelmissaan, joita hän ei aina erota todellisuudesta. Ehkä kyse on puolustautumisreaktiosta siihen, että todellisuus ajaa häntä ja hänen elämäänsä pikku hiljaa yhä pahempaan jamaan. Ainakaan ensilukemalla ei synny vaikutelmaa että hän mitenkään kasvaisi tai edes muuttuisi tarinan varrella, on vain ja yrittää korkeintaan puolinaisesti vaikuttaa tapahtumiin.

Monet lukijat tuntuvat pitävän kirjaa ”häiritsevänä”, jopa ”ahdistavana”. Itselleni se oli lähinnä hämmentävä. Kummallinen kertojahenkilö ja hänen käyttämänsä yltiökirjallinen ja (ainakin 2010-luvun loppupuolella luettuna) vanhahtava kieli vieraannuttivat ja saivat suhtautumaan tapahtumiin vähän välinpitämättömästi, aivan kuten kertojakin niihin suhtautui.