Worldcon 75, ensimmäinen päivä

·

Pohjoismaiden ensimmäiseen Worldconiin osallistumiseni alkoi itse asiassa jo tiistai-iltana, kun olin muutamansadan muun esiintyjän ja kutsuvieraan ohella osallistumassa Helsingin kaupungin järjestämälle vastaanotolle Kaupungintalolla. Hyvähenkinen kokkaritilaisuus monien vanhojen tuttujen tapaamisineen oli oikeastaan vallan mainio pehmeä lasku siihen, mitä Messukeskuksessa odotti seuraavana aamuna.

Olin etukäteen odottanut tulevani eräänlaiseen vähän normaalia(kin) kansainvälisempään Finnconiin, jossa ohjelma on aikaisempaa englanninkielisempää ja yleisöä todennäköisesti vähän vähemmän (kun kyse on kerran maksullisesta tapahtumasta). Lentokenttämäiset jäsenpassien jonot antoivat toki esimakua siitä, että saatoin olla hiukkasen väärässä, mutta koska minun piti kiirehtiä kahteen ensimmäiseen paneelikeskusteluuni, en ehtinyt tarkastella kokonaistilannetta kovinkaan tarkkaan.

Molemmpien paneelien salit ehtivät täyttyä jo ennen kuin ehdin paikalle. Saimme sekä ”Suomispefin aallot – marginaalista maailmalle”- että ”Nordic SF/F Now” -keskusteluissa esille hyviä ajatuksia, ja yleisökin tuntui kysymysten ja jälkikäteiskommenttien perusteella tyytyväiseltä. Erityisesti jälkimmäisessä – joka oli Pasilan kirjaston ilmaistilaisuus – paikalla oli enemmän ei-suomalaisia kuin (Finncon-pohjilta) odotin.

Messukeskukseen palattua alkoi vähitellen käydä ilmeiseksi, että ennakkokuvitelmani Finnconeja vähäisemmästä yleisömäärästä oli hyvinkin erheellinen. Miltei kaikki salit tuntuivat täyttyvän jo hyvän aikaa ennen ohjelman alkamista, joten missasin erinäisiä keskusteluja, joita olin ajatellut mennä seuraamaan – sekä viralliset avajaiset. Väkimäärä ilmeisesti yllätti järjestäjätkin: kuulemma paikalle odotettiin 4–5000 viisipäiväisen jäsenyyden lunastajaa, mutta kuudentuhannen raja rikkoutui jo tiistain puolella. Arkikeskiviikkona päiväsaikaan paikalle ehtivien määrä oli sekin aliarvioitu, mutta kuulemani mukaan asian suhteen on ryhdytty toimenpiteisiin ja ohjelmanumeroita siirrellään parhaan mukaan isompiin saleihin. Jäsenyyksien myynti on ilmeisesti jouduttu lopettamaan ja päivälippujakin on enää saatavilla ainoastaan hyvin rajoitetusti.

Worldcon 75:stä tuli kertaheitolla toiseksi suurin Pohjois-Amerikan ulkopuolella järjestetty Worldcon.

Silti mistään kaaoksesta ei ole kyse. Enimmäkseen ihmiset ovat tuntuneet suhtautuvan tilanteeseen hyvin ymmärtäväisesti ja asiallisesti, asettuneet siistiin jonoon silloin kun siihen on ollut tarvetta. Tunnelman puolesta ei ole ollut valittamista, silloinkaan kun Messukeskuksen toisen kerroksen käytävillä on ollut havaittavissa lievää happimolekyylien vajausta. Ja kyllä ”ahaa, tuonne ei mahdu, mitäs viereisessä salissa olisi?” -taktiikallakin on päässyt kuuntelemaan kiinnostavia keskusteluja.

Jäsenpassiin liimatusta ”Programme participant” -nauhasta on sitä paitsi ollut ilona päästä huilaamaan esiintyjille varattuun ”Green Roomiin”. Siellä on enimmäkseen ollut runsaasti sellaista rauhaa jota introverttikirjailijakääntäjä tarvitsee viihtyäkseen seuraavassa hetkessä väkijoukkojen keskellä.

Tunteiden hallinnointia

·

Jatkoimme eilen kesäistä kulttuurikierrosta vielä pikaisella piipahduksella Urjalassa ja Pentinkulman päivillä. Pikainen vierailumme alkoi loistavan suomentajan ja kustannustoimittajan Alice Martinin pitämän ”Alicen alasin” -käännöskurssin ohjelmaan kuuluvalla Andrew Chestermanin luennolla tyylin kääntämisestä. Vaikka kääntämisen teoria tuntuu toisinaan olevan jotakin aivan muuta kuin kirjallisuuden kääntäjän arkinen työ, ei tee kenellekään totisesti haittaa tutustua vähän paremmin teoreettisiin viitekehyksiin ja analyysiin siitä, miten kääntämistä tehdään, miten sitä voisi tehdä ja miten sitä pitäisi tehdä. Erityisen hyödyllistä se on kaltaiselleni ”kadulta reväistylle” suomentajalle, jolla ei ole taustallaan käännöstieteen tai kirjallisuuden opintoja.

Irrallisena yksityiskohtana kokonaisuutenakin kiinnostavasta ja antoisasta luennosta jäi mieleen, asiayhteyksistään irroitettuna, ajatus kääntämisestä emotion managementina. Siitähän kirjallisuudessa on muutenkin kyse: pyrimme vaikuttamaan lukijan mielentilaan ja tunteisiin: käytännössä vahvistamme valikoidusti jotakin joka on jo vahvalla idulla. Jos onnistumme vaikuttamaan yhtään mitenkään lukijan mieleen.

Ilta jatkui jo perinteisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa, jonka armoitettu kääntäjäkollega Laura Jänisniemi järjestää oman talonsa pihapiirissä Kiimankulman kylässä. Tapahtuman yleisemmän teeman mukaisesti tällä kertaa mentiin runous edellä. Juhani Lindholm kertoi Vänrikki Stålin tarinoita -suomennoksestaan ja luki näytiksi kaksi runoa. Alicen alasimen ryhmäläiset jatkoivat omilla käännöksillään, ja kuultiinpa vielä sävellettyjä Volter Kilven runoja.

Mutta mitä tunteiden hallinnointiin tulee, ensi viikosta on tulossa luultavasti aikamoista pyöritystä. Silloin koittaa lopultakin jo pitkään hehkutettu ensimmäinen Helsingissä järjestty Worldcon, ja jo pelkkä ohjelman lukeminen tuppaa pyörryttämään: niin paljon kiinnostavaa kuultavaa ja nähtävää. Oma esiintymisaikatauluni on jo ehtinyt elää useaankin otteeseen, joten siinäkin suhteessa saa olla tarkkana.

Kirjava kesäkulttuurikierros

·

Heinäkuun viimeiset päivät tuli kulutettua Länsi- ja Keski-Suomessa.

Turun ensimmäinen nähtävyys oli Europeade-kansantanssitapahtuman värikäs kulkue, jota olisi voinut seurata kauemminkin. Hyväntuulista, värikästä tanssikansaa nimittäin piisasi. Osa otti kulkueessakin tanssiaskeleita ja -pyörähdyksiä, osa vain marssi siistinä rivistönä eteenpäin meille ohikulkijoille vilkutellen.

Varsinainen syy lauantaipäivän vietolle Turussa oli kuitenkin yksipäiväinen Ilmiö-festivaali Uittamon paviljongin ympäristössä. Ilmiötä on helppo diggailla ajatuksena: rento päivätapahtuma, paljon valtavirran ulkopuolisia esiintyjiä, hyvin epävaltavirtaista musiikkia ja muuta esittävää taidetta. Ilmakin sattui aurinkoiseksi.

Käytännön toteutus tosin sitten mätti muutamassakin suhteessa. Uittamon sokkeloinen paviljonkialue täyttyi 2000 maksaneesta katsojista äärimmilleen ja kaikkialle oli tungosta. Oli sinänsä viehättävä idea sijoittaa pari lavaa varsinaisen festarialueen ulkopuolelle myös muiden kuin maksaneiden ulottuville. Ulkopuolelle oli sijoitettu myös festivaalien kaikki ruokatarjonta, laskujeni mukaan neljä tai viisi pikkukojua. Voi hyvin arvata, että niille oli kymmenien metrien hitaasti tai ei lainkaan liikkuvat jonot. Nälkäisinä ja vähän tympääntyneinä poistuimmekin alueelta paljon olettamaamme aikaisemmin, vain muutaman tunnin festarivisiitin jälkeen. Harmi. Paremmalla yleisömitoituksella ja logistiikalla tapahtuma olisi ollut oikein mukavan leppoisa ja viihtyisä vaihtoehto-iltapäivätapahtuma.

Sunnuntaina, kun kerran Turussa oltiin, tuli sitten käytyä kaksikin ehdottoman näkemisen arvoista kuvataidenäyttelyä. Wäinö Aaltosen museota täyttivät Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyn mobilemaiset teokset. Muistan nähneeni näyttelystä televisiouutisissa, mutta televisioruutu tai valokuvat eivät tee millään oikeutta näiden teosten mittakaavalle, moniulotteisuudelle ja elävyydelle. Käykää ihmeessä katsomassa itse: aikaa on syyskuun loppupuolelle saakka.

Samalla reissulla kannattaa tutustua (kuluvan kuun loppupuolelle saakka) Turun Taidemuseossa esillä olevaan kokoelmaan Robert Doisneaun valokuvia. Doisneaun enimmäkseen mustavalkoinen kuvaustyyli tuo vahvasti mieleen hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa, pari vuotta sitten Ateneumissa esillä olleen Henri Cartier-Bressonin. Molemmat ovat taitavia kuvanrakentajia jotka saattavat asettua odottamaan geometrisesti oivaan kohtaan odottamaan, että ovesta kulkee joku tai että paikallaolijat tekevät jotakin mitä vangita filmille, molemmat ovat – monien valokuvaajien ja meidän kirjailijoidenkin tavoin – ujoja syrjästäkatsojia. Tai, jos tarkkoja ollaan, tällainen vaikutelma heistä syntyy. Doisneaun näyttelyssä pyörinyt pitkä dokumenttivideo paljasti, että todellisuudessa Doisneaulla ei ollut lainkaan estoja tarvittaessa lavastaa ”realistisia” valokuviaan. Hänen tunnetuimmassa valokuvassaan suutelevat kaksi näyttelijää, joita Doisneau kierrätti eri puolilla Pariisia suutelemassa toisiaan. Kas, tähän aikaan – 1940–50-lukujen vaihteessa – Ranskassa ei ollut tapana suudella julkisesti.

Matka jatkui jo perinteiseen tapaan ystävän mökille Päijänteen rannalle, ja perinteiseen tapaan matkakohteisiin kuului tietysti Haihatuksen kesänäyttely.

Olen ennenkin tainnut mainita, että sitä mukaa kun Haihatus on etabloitunut ITE-tapahtumasta merkittäväksi valtavirran kesänäyttelyksi, se on menettänyt osan alkuaikojen räjähtäneestä riemukkuudestaan, vakavoitunut. Mutta eihän se ole kaikilta osiltaan huono asia. Haihatus-talossa ja puutarhassa on edelleenkin tilaa vinkeydelle ja raa’alle oivallukselle siinä missä syvemmälle, pohdiskelevammalle työlle.

En yleensä hirveästi välitä videoteoksista, mutta tämän vuoden Haihatuksen vaikuttavin työ oli Ulu Braunin videoteos ”Puisto”, yhtä aikaa vakava ja riemastuttava kollaasi kuviteltuja kaupunkipuistomaisemia ja niiden käyttäjiä, visuaalisesti vaikuttavalla tavalla toteutettuna.

Mutta yhtä lailla kesäperinteisiin kuuluu tuijotella auringonlaskua Päijänteellä, kuunnella kuikkaa hiljaisessa illassa.

Pippuroitu kersantti

· Yksi kommentti ·

Taloudessamme on nyt kolme versiota Beatlesin vuoden 1967 klassikkoalbumista Sgt. Peppers Lonely Hearts Club Band. Vinyyliversion hommasin 1970-luvun lopulla, ja sitä olen kuunnellut koko lailla paljon vuosien mittaan, luultavasti enemmän kuin mitään muuta Beatles-levyä. Muutaman vuoden takaisessa massiivisessa The Beatles -boksissa tuli huolellisesti remasteroitu cd-versio. Kolmas versio on albumin ilmestymisen viisikymmenvuotisjuhlien kunniaksi keväällä ilmestynyt Anniversary Edition.

Kolmas versio tuli hankittua ääniteknisestä mielenkiinnosta, sillä puristien ja joidenkin Beatles-fanien järkytykseksi Giles Martin ja Sam Okell ovat miksanneet klassikkoalbumin uudelleen vanhoilta moniraitanauhoilta. Martin ei ole asialla ensi kertaa, sillä hän oli sir George ”Viides Beatle” Martinin kanssa tekemässä Beatles-remiksauksia Love-albumille (2006), joka sisälsi Beatles-laulusikermiä Cirque de Soleilin Beatles-teemaista esitystä varten.

The Beatles (ja heidän nerokas tuottajansa George  Martin) oli ensimmäisiä artisteja joilla oli mahdollisuus rakentaa albumeja sittemmin normiksi muodostuneella moniraitatekniikkametodilla: kaikessa rauhassa, kokeillen, toisinaan soitin kerrallaan äänittäen. Heidän aikanaan moniraitureissa oli kuitenkin käytettävissä yleensä vain neljä raitaa. Kun ne oli täytetty soittosuorituksilla ja jos haluttiin äänitellä vielä lisää, jouduttiin tekemään välimiksaus, joilla neljän raidan sisältö dumpattiin toisen nauhurin yhdelle raidalle. Näin saatiin kolme lisäraitaa uusille soitin- tai lauluosuuksille. Kun ne olivat taas täynnä ja jos haluttiin vielä lisäinstrumentteja, jouduttiin tekemään välimiksaus uudelleen. Tässä näppärässä tekniikassa on vain yksi huono puoli: jokainen välimiksaus heikentää äänenlaatua ja lisää nauhakohinaa.

Beatlesit olivat äänentoiston suhteen melkoisia änkyräkonservatiiveja ja suosivat monotoistoa stereofonian kaltaisten nykyajan hömpötysten sijaan. He kuluttivat levyjensä monomiksauksiin paljon aikaa ja vaivaa, mutta stereoversio huitaistiin pikaisesti masternauhalle sessioiden päätteeksi. Monien mielestä monoversiot ovatkin olleet paljon parempisoundisia, jykevämpiä ja svengaavampia. Käytännöllisesti katsoen kaikki uusintajulkaisut ja -masteroinnit (The Beatles -boksin monoversiota lukuun ottamatta) on tehty stereoversioista, joten me olemme tähän asti kuulleet levystä ainoastaan vasemman käden huitaisuversiota. Nyt tilanne haluttiin korjata.

Giles Martin on epäilemättä ollut parhaita mahdollisia vetäjiä projektille, sillä hän on tehnyt George Martinin kanssa pitkään yhteistyötä. (Niille, jotka kuvittelevat musiikillisen lahjakkuuden olevan geneettistä, saattaa olla merkitystä myös sillä että hän on George Martinin poika.) Hän on päässyt käsiksi alkuperäisiin, välimiksausta edeltäviin neliraitanauhoihin ja synkronoinut ne toistensa kanssa joutumatta turvautumaan välimiksauksiin. Näin alkuperäisäänitysten äänenlaadusta on saatu paras mahdollinen irti.

Miltä tulos sitten kuulostaa?

Minun korvalleni erot ovat, boksin remaster-versioon nähden, oikeastaan varsin pieniä. Tiukasti vasempaan ja oikeaan panoroituja basso- ja rumpuraitoja on tuotu hieman keskemmälle stereokuvaa, mutta ei sentään aivan keskelle, kuten nykynormien mukaan kuuluisi tehdä. Martin on lisännyt äänikuvaan hieman tilakaikua tekemään soundillisesti varsin kirjavasta laulusarjasta yhtenäisemmän kokonaisuuden levyn music hall -varieteeteeman hengessä, mutta jälleen varsin hillitysti ja tyylikkäästi. Joissakin kohtaa hän on antautunut leikkimään nykytekniikan mahdollisuuksilla. ”Lucy in the Sky with Diamondsin” unimainen alku on hyvä esimerkki: aikaisemmin vasemmasta kaiuttimesta vähän karuna tullut cembalomainen urkusoundi liikkuu nyt ämyristä toiseen. Lauluosuuksien voimakkuutta on hieman madallettu alkuperäiseen verrattuna. Tämän johdosta esimerkiksi Ringo Starrin lauluosuus ”With a Little Help from My Friendsissä” kuulostaa vähemmän kolholta ja ehkä vähemmän epävireisemmältäkin. (En välttämättä usko että siihen on käytetty vireenkorjausohjelmaa, mutta voin olla väärässäkin.)

Kaikkein vahvimmin korvaan kuuluu kuitenkin rytmi. Tällä uusmiksausversiolla soittaa hanskantiukka ja jopa aggressiivinen rockbändi joka ehti hitsautua yhteen lukemattomilla baari- ja klubikeikoilla ennen maailmanmenestystä. Ei voi kuin ihailla miten tiukasti basisti Paul McCartney ja rumpali Starr tykittävät groovea, in the pocket. Kaikesta eksentrisyydestään ja orastavasta psykedeliasta huolimatta Beatles teki kuitenkin pohjimmiltaan räväkkää tanssimusiikkia.

Kannattaako tähän juhlapainokseen sitten kuluttaa rahojaan, jos aikaisempia painoksia löytyy hyllystä? Minä olen ostokseen vallan tyytyväinen, vaikka tyydyinkin  halvimpaan painokseen vailla ekstroja ja julkaisemattomia ottoja. Anniversary Edition löytyy Spotifysta ja luultavasti muistakin suoratoistopalveluista, joten kuulija pääsee vertailemaan sitä vanhempien painosten kanssa ennen ostopäätöksen tekemistä.

Aikuinen lapsessa

·

Tutustuin Annika Idströmiin pintapuolisesti kymmenkunta vuotta sitten. Istuimme saman järjestön johtokunnassa, joskin hän joutui olemaan paljon poissa terveysongelmiensa takia. Minulle ja muutamalle muulle syntyi vaikutelma, että stressi pitkään keskeneräisenä vaivanneesta romaanikäsikirjoituksesta alkoi käydä pahasti voimille. Kun hän sitten katosi kokouksista kokonaan, kuulimme hänen sairastuneen haimasyöpään, johon hän lopulta menehtyi alkusyksystä 2011. Viimeinen romaani jäi keskeneräiseksi eikä koskaan ilmestynyt.

Annika oli yksi niistä lukuisista kirjailijatuttavuuksista, joiden tuotantoa en ole koskaan lukenut. Hänen tunnetuimman romaaninsa Veljeni Sebastian (1985) muutaman vuoden takainen tarkistettu, korjattu ja Eila Kostamon jälkisanoilla varustettu versio sattui silmään Joensuusta palatessa erään huoltoaseman kirjahyllyssä, joten oli helppoa kuluttaa viisieuroinen yhden kirjallisen sivistykseni aukon täyttämiseksi.

Aloitin kirjan tietämättä siitä oikeastaan mitään, joten lukukokemus oli alkuun enemmän tai vähemmän hämmentävä. Kertoja, pienikokoinen yksitoistavuotias Antti, ei vaikuta lainkaan ikäiseltään, ei edes ”pikkuvanhalta”, kuten moni (sittemmin lukemani) bloggaaja sanoo. Hän on ikään kuin lapsen kehoon vangittu aikuinen, pakko-oireinen ja hetkittäin liki psykopaattinen aikuinen. 1980-luvulla ilmestyneen valtavirtaromaanin – sellaisen joka on saanut palkintoja ja F-ehdokkuuden – olettaa itsestäänselvästi olevan osa suomalaisen realismin perinnettä, mutta Veljeni Sebastian lähentelee monessa kohtaa pikemminkin maagista realismia. Perinteisen realistisimmillaan kirja on Antin suhtautumisessa koulukiusaamiseen: enimmäkseen hän on uhri, mutta toisinaan myös kiusaaja kun tilaisuus siihen koittaa. Suhde yksinhuoltajaäiti Kaarinaan on välillä enemmänkin komentelevan puolison tai isän kuin lapsen, ja saa hetkittäin insestisiä piirteitä.

Kaikkeen tähän, koko elämäänsä, Antti suhtautuu jotakuinkin tunteettomasti, toteaa vain tapahtuneen. Vasta kirjan loppupuolella hän tuntuu alkavan välittää yhtään kenestäkään, edes hieman: ensin Sebastian-nimisestä kaverista, joka välillä on vahvasti mukana Antin elämässä ”kuin veli” ja katoaa siitä välillä kokonaan, sitten eräästä kiusaajistaan, joka on itse kiusattu miltei hengiltä. Kaiken tämän Antti kertoo vieraantuneen välinpitämättömään sävyyn, samoin monet sellaiset tapahtumat jotka ovat luultavasti hänen mielikuvituksensa tulosta.

Kustannustoimittaja ja kirjailija Eila Kostamon laajoissa ja valaisevissa jälkisanoissa Annika Idström yhdistetään ”pahan koulukunnan” kirjailijoihin. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, ettei Sebastianissa ole yhtään henkilöä, jonka lukija haluaisi osaksi omaa todellista elämäänsä. Useimmat pyrkivät tuottamaan hyvää itselleen ja läheisilleen, mutta kuten niin usein käy, se mikä on yhdelle ”hyvää” on toisen elämälle väkivaltaa, henkistä tai fyysistä. Suurimman osan kirjaa Antti on oikeastaan poikkeus: hän ei kauheasti välitä suuntaan tai toiseen edes silloin kun toisten ”hyvät” (tai toisinaan avoimen pahat tai pilailevan ilkeät) tarkoitukset aiheuttavat kärsimystä hänelle itselleen. Enimmäkseen hän elää vähintäänkin puolittain omissa maailmoissaan ja unelmissaan, joita hän ei aina erota todellisuudesta. Ehkä kyse on puolustautumisreaktiosta siihen, että todellisuus ajaa häntä ja hänen elämäänsä pikku hiljaa yhä pahempaan jamaan. Ainakaan ensilukemalla ei synny vaikutelmaa että hän mitenkään kasvaisi tai edes muuttuisi tarinan varrella, on vain ja yrittää korkeintaan puolinaisesti vaikuttaa tapahtumiin.

Monet lukijat tuntuvat pitävän kirjaa ”häiritsevänä”, jopa ”ahdistavana”. Itselleni se oli lähinnä hämmentävä. Kummallinen kertojahenkilö ja hänen käyttämänsä yltiökirjallinen ja (ainakin 2010-luvun loppupuolella luettuna) vanhahtava kieli vieraannuttivat ja saivat suhtautumaan tapahtumiin vähän välinpitämättömästi, aivan kuten kertojakin niihin suhtautui.

Minä ja 24 000 muuta

·

”Eks sä ala olla jo vähän liian vanha käymään festareilla?” kertoi nainen kaverinsa kysyneen. Hän istuskeli nurmikolla Ilosaarirockin Tähtilavan ulkopuolella ja kuunteli kavereidensa kanssa puolella korvalla telttalavalla musisoivaa J. Karjalaista yhtyeineen. En tuntenut porukkaa jonka keskustelua salakuulin muutaman metrin päästä, mutta tuskin kukaan heistä oli kahtakymmentäviittä enempää, ei kysymyksen kohteeksi joutunut nainenkaan.

Itse aloitin festareilla käymisen varsin vanhana, vasta kahdeksantoistavuotiaana, jos Helsingin Kaivopuiston konsertteja ei lasketa. (Kyseessä oli vuoden 1980 Ruisrock.) Koska aloitin niin vanhana, en koskaan oppinut suhtautumaan festareihin kahden tai kolmen päivän päänsekoitusputkena. Ei, minä ryntäilin mahdollisimman vikkelästi lavalta toiselle – Ruississakin oli niitä tuolloin jo kaksi – ja yritin nähdä mahdollisimman monta esiintyjää mahdollisimman läheltä. Koska tuohon aikaan festivaaligourmetin huippu oli jos sattui saamaan käristemakkaran päälle muutakin kuin vain sinappia ja ketsuppia eikä oheisohjelmaa ollut eikä alueelta voinut kesken kaiken poistua, ei ollut oikeastaan muutakaan tekemistä (ellei tosiaan halunnut vetää lärvejä salakuljetetulla viinalla, mitä minulla ei koskaan ollut).

Silloin ei olisi tullut mieleenkään jäädä jonnekin nurmikolle loikoilemaan ja kuuntelemaan artistia, jota ei mukavalta paikalta edes näe. Konserttitilaisuuksia nähdä edes kotimaisia nimiartisteja oli siihen aikaan muutenkin niin vähän – Helsingissä toimi vasta vallatun Lepakon lisäksi oikeastaan vain kaksi musiikkiklubia, Tavastia ja Botta – että kaikki tilaisuudet oli pakko käyttää visusti hyväksi.

Nykyään laadukkaan livemusiikin kuuntelutilaisuuksia on niin paljon, että lähes kaikki jäävät käyttämättä.

Litku Klemetti ja Tuntematon numero

Myös festivaalit ovat muuttuneet. Joensuun Laululavan maisemissa tallustellessa ei viisikymmentäviisivuotias tuntenut itseään edes ylimpään ikäsegmenttiin kuuluvaksi. Kiireellä salakuljetetut eväänsä kitanneita känniääliöitä – ylipäänsä juopuneita – ei näkynyt kuin festarialueen ulkopuolella. Ruokaa löytyy melkoisen moneen makuun ja ruokavalioon. Vessat ovat kohtuullisen siistejä. Festarikansan keski-ikä on kasvanut, ja nuortenkin festarikävijöiden vaatimustaso on kasvanut. Kahdeksankötluvulla ei olisi voinut kuvitellakaan yhdellekään rokkifestarille mitään VIP- tai Premium-alueiden kaltaisia erikoismaksuluokkia. Nykyään ne ovat normi.

Omakin kuluttajakäyttäytyminen on muuttunut. Vaikka en henkilökohtaisesti pidä mitenkään mahdottomana ajatuksena majoittua festareiden ajaksi telttaan tilapäisleirintäalueelle, sitä ei ole todellisuudessa tapahtunut sitten viimeisen (tai ainakin viimeisimmän) Roskilde-reissun, josta on aikaa jo erinäisiä vuosia. En myöskään juokse yhtä maanisesti kaikkia päiviä lavalta toiselle katsomaan eturivistä kaikkea mitä kiinnostaa: asiaan toki vaikuttaa sekin, että nykyään en (useinkaan) käy festareilla yksin, vaan puolison ja kaverienkin tarpeet ja kiinnostukset pitää ottaa huomioon.

Eikä samaa tahtia enää jaksaisikaan, eikä viitsisikään. Kuten tuli todettua Joensuussa tavatun toverin kanssa, festivaalit eivät ole välttämättä kovinkaan hyvä paikka kokea suuria musiikillisia elämyksiä: niitä varten ovat artistien omat konsertit – joihin kaikkiin ei toki ole mahdollista päästä, ulkomaalaisten tähtien tapauksessa. Löytöjä on toki mahdollista edelleenkin tehdä: tällä kertaa ennenkuulemattoman elämyksen tarjosi englantilainen Rag’n’Bone Man, jonka perinnetietoinen, modernisti sävytetty soulpop nousee kaltaistensa yläpuolelle siksi, että tämä Rory Charles Graham -niminen nuorimies on huikean ilmaisuvoimainen laulaja, soul- ja bluesperinteen parhaimmistoa siinäkin. Häntä on taidettu mainita jonkinlaiseksi Adelen miespuoliseksi vastineeksi, eikä vertaus ihan lepikossa ole.

Ilosaarirockin(kin) päälava-artistien lista kertoo toisaalta sekin, että kävijäprofiili on iäkkäämpää kuin kahdeksankötluvun alussa: vaikka esimerkiksi Pixies on minulle eräänlainen ”uusi” bändi niiltä ajoilta jolloin en välttämättä enää ihan kaikkea uutta musiikkia kuunnellut, ei toisaalta ole lainkaan asiatonta tituleerata yhtyettä ”legendaksi”. Myös Ultra Bra on monelle nimenomaan nuoruusnostalgia-uudelleenelämys: yhtyehän on koonnut rivinsä ainoastaan kesän keikkoja varten, eikä uutta musiikkia ole tiettävästi tulossa. Vanhatkin laulut soitettiin jotakuinkin yksi yhteen levytysversioiden kanssa. Hyvin he soittivat ja lauloivat, ei siinä mitään, mutta kyllä minulle kaikkien aikojen UB-konsertti on edelleen Tavastialla vähän esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen. Silloin kuultiin sitä paitsi ”Ampukaa komissaarit”, mikä nyt puuttui muuten kattavahkosta setistä.

Mutta minulle tämänkertaisen Ilosaarirockin suurin elämys oli itse asiassa istuskella nurmikolla paikassa, jossa ei (sillä erää) kuulunut oikeastaan minkäänlaista musiikkia miltään lavalta, ja katsella ohitse kulkevia ihmisiä, tyytyväisiä ihmisiä, eri ikäisiä, eri kokoisia, eri värisiä, erilaisia ihmisiä. Vaikka tarkkailinkin heitä introverttimäisesti sivusta, en tuntenut itseäni ulkopuoliseksi, vaan mukavan pieneksi osaksi tätä kahdenkymmenenneljäntuhannen hengen parviälyä. Sellaiset ovat hienoja hetkiä.

Kevytvelhoilua

·

Lentokentällä koneeseen nousua odotellessa on yleensä liikaa aikaa norkoilla kaupoissa. Tulee ostettua kaikenlaista. Kenaz Filanin The New Orleans Voodoo Handbook (Destiny Books, 2011) tarttui hihaan, yllätys yllätys, viime vuoden tammikuussa New Orleansista lähtiessä.

Filanin teos on monessa suhteessa hyvinkin tyypillinen lentokenttäkirja: sen kohderyhmää ovat matkailijat. Niinpä teos alkaa lyhyellä New Orleansin historiikilla – mikä sinänsä on hyvinkin hyödyllistä taustaa kirjan varsinaiselle sisällölle – ja esittelee sittemmin pintapuolisesti myös ravintoloita ja soittoruokaloita. Voodoo-perinteenkin esittelyssä huomattavan isossa osassa ovat nykyään jäljellä olevat turistikohteet ja erilaisia voodoo-tuotteita myyvät puodit. Eikä kirjassa lopultakaan mennä kovin syvälle voodoo-kulttuuriin. Lukijan on turha odottaa analyysia tai edes kunnollisia kuvauksia perinteisistä rituaaleista. ”Käsikirja” ei myöskään kerro esimerkiksi, miten uhrattavalta kanalta pitäisi oikeaoppisesti katkaista kaula, joskin mukana on pitkiä selostuksia siitä millaisia kynttilöitä kannattaa käyttää minkäkin tavoitteen saavuttamiseen ja miten erilaisia voodoo-nukkeja käytetään muuhunkin kuin neulatyynyiksi.

Kevytvelhoilun lomassa on kyllä kiinnostavaa historiallista taustoitusta New Orleansin mielenkiintoisesta perinneuskontosekoituksesta. Alkuaan ranskalaisten perustama kaupunki kitui muutaman vuosikymmenen, kunnes se myytiin espanjalaisille (joiden jäljiltä ovat ”ranskalaiskorttelien” vanhat rakennukset), jotka 1800-luvun alussa antoivat paikan (muun Mississippin vesistöalueen eli silloisen Louisianan ohella) takaisin ranskalaisille, jotka Napoleonin johdolla myivät kaiken Yhdysvalloille. Vasta tässä vaiheessa kaupungista alkoi kehittyä merkittävä satamakaupunki, jonka läpi virtasi pohjoisesta puuvillaa, maailman meriltä kaikenlaista – ja orjia. Ranskalaisten ansiosta orjilla oli muita Yhdysvaltoja paremmat olot, he saivat omistaa rahaa ja ostaa itsensä vapaiksi ja vapaapäiviäkin oli: silloin oli tapana kokoontua kaupungin laidalle aukiolle, joka sai nimen Congo Square, soittamaan, laulamaan ja sosialiseeraamaan. Vaikka rotujen väliset avioliitot olivat yhtä kiellettyjä kuin muuallakin Yhdysvalloissa, New Orleansissa eli hyvinkin vakiintunut ja jopa arvostettu perinteikäs rakastajatarkulttuuri, joten kaupunkiin kehittyi vähitellen hyvinkin iso ja keskiluokkainen ”mulattien” eli ”kreolien” kansanryhmä. Sosiaaliluokkien väliset kuilut ovat kuitenkin edelleenkin valtavia, ja iso osa kaupungin vähintäänkin yhtä perinteikkäästä rikollisuudesta, prostituutiosta ja väkivallasta sikiää näistä sosiaalisista eroista. Samalla kansanryhmien erot ovat antaneet erilaisten voodoo-nimikkeen alle sijoitettavien kulttien kehittyä rauhassa muiden väestöryhmien tietämättä, tai ainakin välittämättä. (Joskin vauraatkin valkoiset perheet ovat palkanneet mustia poppanaisia avukseen jos siihen on tuntunut tarvetta.)

Myös haitilaisesta vodounista kirjoittanut Filan tekee selvän eron vodounin, pohjoisempien osavaltioiden hoodoon ja neworleansilaisen voodoon välillä, vaikka etenkin Haitin ja Louisianan välillä kulki väkeä, aatteita ja perinteitä. Hyvä esimerkki on länsiafrikkalaisen Papa Legban hahmo: pohjoisemmilla bluesseuduilla hän oli risteysten valtias, se tyyppi jota kunnianhimoiset bluessoittajat menivät keskiyöllä tapaamaan (ja jonka he, puritaanisen protestantismin ansiosta, kutsuivat lauluissa ”paholaiseksi”). Haitilla hän on afrikkalaisempi hahmo, välittäjä henkien ja elävien maailmojen välillä. New Orleansissa ”Papa La-Bas” yhdistyy Pyhään Pietariin, avainten, ovien ja porttien valtiaaseen. Neworleansilainen perinne on ollut myös vahvasti naisten johtamaa: tunnetuin hahmo on tietenkin moniin lauluihinkin päätynyt ”voodookuningatar” Marie Laveau, mutta hän ei selvästikään ole ainoa naisvaikuttaja. Kaikesta tästäkin olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmän. Ehkä pitää kaivella käsiin oikeaa etnografista tutkimusta neworleansilaisista kulteista.

 

Pääskynen ja Leskinen

·

Ystävä antoi minulle äskettäin D. M. Thomasin romaanin Pääskynen (Swallow 1984, suom. Hilkka Pekkanen), koska kirja sijoittuu Lahden kirjailijakokoukseen. Tai, jos tarkkoja ollaan, kirjan tapahtumat sijoittuva monipäiväiseen kirjalliseen tapahtumaan, joka sijoittuu Mukkulan kartanohotellin tammien katveeseen, kirjailijakokouksen perinteiseen pitopaikkaan. Kyseessä on kuitenkin kirjallisten tarinoiden suullisen improvisoinnin olympialaiset, jossa eri puolilta maailmaa paikalle saapuneet eri maiden edustajat lausuvat usean tunnin pituisia runo- tai proosamuotoisia tarinoita ja yhtä kansainvälinen raati sitten valitsee joukosta voittajan. Alkuun romaanin lukeminen on melkoisen hämmentävää, sillä Thomas vaihtaa useita kertoja ennalta varoittamatta, paikoin epäloogisestikin, olympialais-kehyskertomuksestaan kilpailijoiden tarinoihin, joista suurin osa kirjasta koostuu. Keskeisten henkilöiden kertomuksista vain kaksi jää esittämättä, toinen siksi että se on ymmärtääkseni aika pitkälti Thomasin aikaisemman Ararat-romaanin juoni, ja toinen ilmeisesti siksi, ettei Thomasin kantti tai taidot ole riittäneet tieteiskertomuksen sepittämiseen.

Netistä löytyvissä arvosteluissa Pääskystä on ylistetty monitasoisesta kirjailijan työn kuvauksesta. Sitä romaani epäilemättä onkin, ja vetoaa varmasti niihin joiden mielestä rockbändien kiertue-elämä on oiva aihe rockbiisien sanoituksille. Aivan erityisesti Thomas tuntuu kommentoivan hänen aikaisempia romaanejaan kohtaan (ilmeisesti) esitettyjä plagiointiväitteitä: hän tuntuu haluavan sanoa, että kaikkihan me hyödynnämme kaikkea kuulemaamme ja lukemaamme niin paljon kuin vain ikinä pystymme. Mikäs siinä. Erityisen paljon Thomas leikittelee H. Rider Haggardin Kuningas Salomon kaivoksilla ja mukailee tekstiä hyvän matkaa kohti miltei Pahkasika-maista parodiaa.

Nykylukijan mieleen jäävät kyllä ehkä vahvemmin asenteiltaan kovin kuuskyt-seiskytlukulaiset äijä-niljakkaat seksifantasiat, joiden ilmeinen tarkoitus on kyllä alun alkaenkin saada lukija kiusaantuneeksi. Muutenkaan Thomas ei tavoittanut tämän lukijan sydäntä, mikä osittain saattaa johtua suomennoksesta, jota leimaa kiireen tuntu: kirjan antanut ystävä arveli Pääskystä alun alkaenkin tilaustyöksi, mitä en välttämättä itse usko. Suomennos on kuitenkin haluttu kauppoihin samana vuonna minä alkuteos on julkaistu, joten kiireen ymmärtää (vaikka ei hyväksyisikään).

Kirjan nimi muuten viittaa linnun ohella neuvostoliittolaisiin nuoriin naisiin, jotka koulutettiin hankkiutumaan sukupuolisuhteisiin länsimaisten miesten kanssa kiristys- ja/tai vakoilutarkoituksissa. Kirjaan upotetuista kertomuksista pisin (ja kiusaannuttavin, monessakin mielessä) kertookin nimenomaan (miespuolisesta) neuvostorunoilijasta, hänen matkastaan Yhdysvaltoihin ja amerikkalaisvieraista hänen luonaan Pietarissa. Ja, ennen kaikkea, hänen sukupuolisuhteistaan.

Esa Keron ja Juha Metson Pieni kirja Juhani Leskisestä (Multikustannus 2007) on vähän kummallinen tapaus. Metson hienoja valokuvia viimeisiä vuosiaan eläneestä Juicesta lomittavat Keron siteeraamat katkelmat Juicen sanoituksista ja hänen omat kommenttinsa, joiden keskeinen sisältö on, ettei Kero koskaan nähnyt Juicea keikalla (mutta kuuli kerran nuorena järven yli), tapasi Juicen vain kerran (kun molemmat olivat sairaalassa dialyysissa), ei omien sanojensa mukaan ymmärrä mitään musiikista eikä hänellä ole juuri mitään sanottavaa teksteistäkään. 80-sivuinen muistokirjoituskirja on oikeastaan venytetty versio Keron entisen työnantajan Vironniemen sanomien Kuukausiliitteen runollisemmista valokuvajutuista, ja olisi ehkä toiminut paremmin sellaisena. Jos Kerolla oli ollut muita tavoitteita tätä kirjaa tehdessään, ne ovat menneet minulta ohi; osittain siksi että eripuhe ja jälkisanat on painettu pikkuriikkisillä harmailla kirjasimilla mustalle pohjalle, joten niistä oli perin vaikeaa saada mitään selvää.