Pieni espanjalainen vuoristokylä elää kaivoksen voimin. Eräs kyläläisistä ryhtyy organisoimaan ammattiyhdistysliikettä työolojen ja palkan parantamiseksi. Hänet löydetään murhattuna, jäsenkirja otsaan naulattuna. Vähän myöhemmin kuolleen isän kotiin asettuu muukalainen kaukaa pohjoisesta. Useimmat kyläläiset tajuavat hyvin pian, miksi vähäpuheinen mies on tullut.
Aloin lukea Juha-Pekka Koskisen Punaista talvea (Karisto 2010) Tampereella, Museokeskus Vapriikin vaikuttavaan Tampere 1918 -näyttelyyn tutustumisen jälkeen. Siinä mielessä oli hetkittäin hyvinkin vaikeaa hahmottaa, että kirja sijoittuu 1960-luvulle, melkein nykyaikaan – ja takautumana kerrotut Kemin veritorstain tapahtumatkin sattuivat vasta sotien jälkeen. Muutamassa kymmenessä vuodessa on tapahtunut paljon, onneksi.
Koskinen pitää kertojanäänensä harkitun neutraalina, kaunistelemattomana ja pöyristelemättömänä, mutta perustelee uskottavasti, miksi päähenkilö-Raafaelista tuli mitä hänestä tuli. Parisataasivuinen tarina sisältää alusta lähtien vääjäämättömän tragedian ainekset, mutta tarina ei kulje itsestäänselvyyksien kautta: näemme kylän elämästä muitakin puolia kuin alun mustavalkoisen asetelman. Hyvä niin, vaikka tarina kieltää oikeastaan kaikilta päähenkilöiltä mahdollisuuden onneen ja (sisäiseen) iloon: he tietävät itsekin, että haaveet ovat katteettomia, mahdottomia, ettei mikään muutu. Onneksi historia alkoi pian tämän kirjan maailman jälkeen muuttua, jopa Francon hirmuvallan Espanjassakin. Toivo on rivien välissä, lukijan lähihistorian tuntemuksen varassa.
Tunnen usein huonoa omaatuntoa siitä, etten tunnu koskaan kerkiävän lukea sympaattisten kirjailijakavereiden töitä (vaikka tiedän ihan hyvin, että kollegoilla on aivan taatusti samaa ongelmaa minun kirjojeni suhteen). Pinnallisesta ilottomuudestaan ja näennäisestä fatalismistaan huolimatta Punainen talvi oli joka tapauksessa, monessa suhteessa, vallan antoisa ja hyvin sujuva lukukokemus.
