Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Kaksi Agricolaa

Todellisten henkilöiden elämiin perustuvat historialliset romaanit ovat olleet viime vuosina varsin trendikäs kirjallisuudenlaji: tokihan minä tiedän, koska kerran olen yhden sellaisen itsekin kirjoittanut. Silti on kiinnostavaa, että sama henkilö on innoittanut peräti kahta suhteellisen lähekkäin ilmestynyttä tuoretta tomaania. Mikael Agricola (n. 1510–1557) on siinä suhteessa tietysti kerrassaan mainio valinta. Hänen todellisesta elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, julkista toimintaa ja kirjoituksia – ja ennen kaikkea suomennoksia – lukuun ottamatta, joten tilaa mielikuvituksen käytölle riittää.

Roope Lipastin Mikaelin kirja (Atena 2021) on kaksikosta selkeästi perinteisempi historiallinen romaani, joka keskittyy Agricolan hengen vieneeseen rauhanneuvottelumatkaan Moskovaan Iivana-tsaarin luokse talvella 1556–7. Vuoroluvuin seurataan Agricolan vaivalloista matkaa Turusta Suomenlahden rannikkoa pitkin ensin Viipuriin, Novgorodiin ja Moskovaan sekä paluumatkaa aina Uudenkirkon järven jäälle asti, missä päähenkilö menehtyi matkan rasitusten aiheuttamaan sairauskohtaukseen. Vuoroluvuin seurataan Agricolan Birgitta-rouvan elämää Turun piispantalossa miehen poissaolon aikana, ja niitä vaikeuksia johin tämä joutuu yritettyään parantaa aivoinfarktin saanutta äitiään lukemalla ääneen pakanallisen loitsun ”Mikaelin kirjasta”, keskeneräisestä käsikirjoituksesta johon hänen miehensä on koonnut muistiin merkitsemiään kansanparannusneuvoja.

Lipastin Agricola on työteliäs, keskittynyt ja omanarvontuntoinen patriarkka, vaikka ei olekaan rauhanvaltuuskunnan korkea-arvoisin henkilö. Sekä Mikael että Birgitta ovat ensimmäiset puolisonsa (ja ensimmäiset lapsensa) menettäneitä, monessa suhteessa perin keski-ikäisen oloisia vanhempia yhteiselle Kristian-pojalleen, niin monien historiallisten romaanien lailla jossain määrin aikaansa nähden hieman liian moderneilta tuntuvia hahmoja. Taustatyöt on toki tehty, ja miljööt – 1500-luvun Turku, Novgorod ja Moskova sekä loputtomat vaunu- ja rekireitit hyytävän kylmänä talvena – tuntuvat uskottavilta. Teksti on erinomaisen luistavaa, pienestä kuivakkuudestaan huolimatta.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) on sitten jotakin aivan toisenlaista. En ole lukenut Jari Tervoa aikaisemmin – en kyllä Lipastiakaan – joten en voi verrata tätä hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tämä romaani ottaa vahvoja vaikutteita Cervantesilta ja monilta muilta klassisten (tragi)koomisten veijari- ja vaellusromaanien kirjoittajilta, eritoten Rabelaisilta, päätellen runsaista vatsantoimitusten ja muiden kehollisten eritteiden ynnä juopottelun kuvauksista. Veijariromaaniperinteen mukaisesti sankari-Agricola on vähän hömelö mutta hyväntahtoinen ja herkkäuskoisehko introvertti, ja hänellä on tietenkin myös sidekick, lapsuudenkaveri Petrus (joka varhaisessa vaiheessa paljastuu myös velipuoleksi).

Tervo jakaa tarinan neljään osaan (kirjaan): ensimmäisessä ollaan lapsuudenkodissa Pernajan Torsbyssa, toisessa opiskelemassa Lutherin Wittenbergissä, kolmannessa (ja lyhyessä neljännessä) samaisella rauhanneuvottelumatkalla Moskovaan, josta Lipasti kirjoittaa. Tervo kirjoittaa Agricolalleen (harha)näkyjä aiheuttavan epilepsian, jota tämä yrittää salailla (koska moinen paholaisentauti olisi vienyt mahdollisuudet sekä virkaan että avioliittoon), ja tekee Birgitasta vihkiäisten aikaan parikymmentä vuotta miestään nuoremman lapsivaimon (mikä ei välttämättä ollut erityisen poikkeuksellista tuohon aikaan), ja etenkin Lutherista jokseenkin vastenmielisen omahyväisen ahmatin ja juopon. Mielenkiintoista kyllä, tsaari Iivana IV Julma saa tässä versiossa paljon enemmän inhimillisyyttä ja monitasoisuutta, vaikka kyllä Tervo muistaa kertoa sadismistaan kuuluisaan suuriruhtinaaseen liitetyt tarinat siitä kuinka tämä esimerkiksi lapsena pudotteli koiranpentuja torneista ja juoksi sitten katsomaan, kuinka ne kuolivat luut murskana. Kaiken kaikkiaan sekä Tervo että Lipasti piirtävät talvisesta 1500-luvun Venäjästä, sen eliitistä ja virkamiehistöstä erittäin negatiivisen kuvan, mikä ei välttämättä ole mitenkään väärä… vieläkään.

Tervon kertoma tarina rönsyilee välillä Laurence Sternen hengessä laajoille sivupoluille. Runoilijataustainen Tervo käyttää erittäin rikasta kieltä ja sanastoa, joista kaikki ei tokikaan ole ihan epookkiin istuvaa – mutta se on pointtikin. Historiaa hiemankin tunteva löytää tarinan lomasta lukuisia heittoja, joiden ei ole tarkoituskaan vaikuttaa sellaisilta mitä joku 1500-lukulainen olisi ns. oikeasti ajatellut tai kirjoittanut. Pääskyt ei ole eikä yritäkään olla oikeaoppista kuvausta siitä miten epookkina oltiin ja ajateltiin – vaikka taustatyöt on kyllä selvästi tehty huolella tässäkin – mutta toisaalta karnevalistinen tyyli on oikeastaan lähempänä sitä miten uuden ajan alkupuolella syntyneitä romaaneja oikeasti kirjoiteltiin. Kiinnostavaa kyllä Tervo sivuuttaa Agricolan kirjallisen toiminnan lähes kokonaan, mainitsee vain sivulauseissa kuinka Mikaelin omakustanteet näyttivät hänen omissa silmissään ankeilta ja nuhjuisilta – ja kuinka niiden suomenkieltä olisi kuulemma sen ajan suomalaisen lukeneiston (ts. lukutaitoisen vähemmistön) joukossa pilkattu ja naureskeltu.

Ei ole mitään mieltä yrittää asetella näitä kahta perin erilaista romaania minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä, kirjoitustyyliltään ja tavoitteiltaan perin erilaisia teoksia, jotka käyttävät päähenkilönsä niukkoja elämäkertatietoja omien, erilaisten tarinoidensa kerrontaan. Molemmat kyllä vallan tutustumisen arvoisia.

Kääntäjän uran kumpujen yöstä

Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.

Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).

Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.

Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.

(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)

Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.

Sata mainiota laulua

Jokunen somettaja lienee pöyristynyt siitä, millainen valikoima sävelmiä on valikoitunut Vironniemen sanomien julkaisemaan listaan ”Maailman sadasta parhaasta laulusta”. Koska kyseinen lista (ja artikkeli) on maksumuurin takana, kerrottakoon että lehden toimittaja oli kysellyt joiltakin kymmeniltä suomalaisilta musiikkialan vaikuttajilta pariakymmentä kappaletta, jotka olivat heidän mielestään parasta juuri nyt. Tuloksista koottiin sitten lista, jonka ykkössijalle nousi Billie Holidayn klassinen tulkinta ”Strange Fruitista” – laulusta joka sattuu esittämään merkittävää osaa muutama vuosi sitten Rocknomicon-novellikokoelmassa julkaistussa tarinassani ”Merkillisiä hedelmiä”.

Tällainen listahan on väistämättä täysin subjektiivinen ja sattumanvarainen. Tästä syystä julkaisen, vaikka kukaan ei ole minulta kysynyt yhtään mitään, Tidal-palveluun tekemäni oman, subjektiivisen ja sattumanvaraisen listani sadasta mainiosta laulusta – tai sadasta minua melkoisesti miellyttävästä laulusta, jotka sattuivat tulemaan mieleen juuri nyt.

Listalla on aika paljon musiikkia, jota nykyään kutsutaan Americanaksi – siinä mitassa että laatimisen loppuvaiheissa rupesin runsaasta tarjonnasta karsimaan pois englanninkielisiä kappaleita, jotta tilaa olisi vähän enemmän muualtakin peräisin oleville helmille. Tästä syystä jokunen minulle rakkaan artistin mieluisa kappale on sitä paitsi listalla jonkun toisen esittämänä erinomaisena cover-versiona.

Koska ihan sujuvasti olisi syntynyt kahdenkinsadan mainion laulun lista. Tai aivan toisennäköinen lista jonakin toisena päivänä.

PS.

Laitetaaanpa lista näkyviin myös listana:

Neville Brothers: Over Africa

Youssou N’Dour & Peter Gabriel: Shakin’ the Tree

Jussi & The Boys: Sun hommas on rock’n’roll

Little Feat: Rock’n’roll Doctor

Sonny Landreth: Shooting for the Moon

Larkin Poe: Every Bird that Flies

David Lindley: Quarter of a Man

The Blues Band: Talk to Me Baby

David Bowie: Ashes to Ashes

Queen: Somebody to Love

Adele: Rolling in the Deep

Martha & the Vandellas: Dancing in the Street

Cream: White Room

Japan: Visions of China

Neville Brothers: Yellow Moon

Richard Bona: Dina Lam

Peter Gabriel: Games without Frontiers

Kate Bush: The Dreaming

Kate Bush: Wow

Mick Karn: Buoy

Little Feat: Long Distance Love

Bonnie Raitt: Write Me a Few of Your Lines/Kokomo Blues

Sam Brown: Stop

Freud, Marx, Engels & Jung: Danny Show

Hassisen Kone: Muoviruusuja omenapuissa

Dave Lindholm: Tätä iloista siltaa et kävele yksin

Kaseva: Mari

J. Karjalainen: Terve, Sirkka Lautamies

J. Karjalainen: Telepatiaa

Sielun Veljet: Rakkaudesta

Don Huonot: Seireeni

Dave Lindholm: Pieni ja hento ote

CMX: Kultanaamio

CMX: Suljettu astia

Mikko Perkoila: Liftari ja lehmä

Woude: On kesä vasta alussa

Vaaralliset lelut: Viidakko kotona

Ratsia: Me noustiin kellareistamme

Se: Kadonneet

Se: Köyhän pikajuna

Tinneri: Mustavalkoinen maailma

Bluesounds: Waves

Bluesounds: Lost Country Music

Beth Hart: Caught out in the Rain

Mavis Staples: I’ll Be Rested

The Band: Up on Cripple Creek

Jon Batiste: Freedom

Jon Batiste: Don’t Stop

John Hiatt: Feels Like Rain

John Hiatt: Memphis in the Meantime

Richard Thompson: Backlash Love Affair

Fatoumata Diawara: Nterini

Amina Annabi: Le dernier qui a parlé

Nusrat Fateh Ali Khan: Musst Musst

Manu Chao: Me gustas tu

Rokia Traoré: Tu voles

Rokia Traore: Strange Fruit

Habib Koité & Bamada: Bitile

Ali Farka Toure: Amandrai

John Lee Hooker: Tupelo Blues

Les Négresses Vertes: Zobi la mouche

Sepultura: Ratamahatta

Mari Boine: Gula Gula

Hedningarna: Såglåten

Värttinä: Kylä vuotti uutta kuuta

Värttinä: Matalii ja mustii

Hedningarna: Kruspolska

Tinariwen: Amassakoul ’ṆTénéré

Ani DiFranco: Little Plastic Castle

Tavaramarkkinat: Jyrki Melartin

Tavaramarkkinat: Pieniä poikia

Liisa Akimof: Primadonna

Liisa Akimof: Alkava pimeä vuodenaika

Maija Vilkkumaa: Satumaa-tango

Rolf Wickström’s Hjärtslag: Jävla Måndag

Rexi: Puhtaat purjeet

Robert Johnson: Come on in My Kitchen

Robert Johnson: Love in Vain

Blind Willie Johnson: Dark Was the Night, Cold Was the Ground

Electric Light Orchestra: Roll Ove Beethoven

Eva Dahlgren: Titta på mej

Talking Heads: Burning Down the House

Ultravox: Vienna

Daniel Lanois: The Maker

Daniel Lanois: Duo Glide

Valravn: Kelling

A. R. Rahman: Ishq Bina

A. R. Rahman: Mitwa

Ebba Grön: Tittar på TV

Natacha Atlas: Bastet

Spaccanapoli: Vesuvio

Richard Thompson: Batsheba Smiles

Rachid Taha: Rock El Casbah

Martija Šerifovič: Molitva

Holger Czukay: Persian Love

Khaled: Kebou

Orishas: 537 C.U.B.A

Delgres: Mo Jodi

Talking Heads: Road to Nowhere

Sielun veljet: Laulu

Menneisyyden teemapuistossa

Hollantilaiskirjailija ja runoilija Ilja Leonard Pfeijfferin teos Grand Hotel Europa (suom. Sanna van Leeuwen, 2021) olisi voinut olla kiinnostava esseekokoelma. Hän tekee varsin teräviä huomioita Euroopan kulttuurin – etenkin ns. korkeakulttuurin – jumittumisesta palvomaan loistavaa menneisyyttään: renessanssin kuvataiteilijaneroja, 1700-luvulta 1800-luvun loppuun asti kestäneen pienen ajanjakson säveltäjiä, joiden teoksia yritetään esittää mahdollisimman ”autenttisesti”. Ylipäänsä siihen enemmän tai vähemmän rasistiseen omahyväisyyteen, jolla Eurooppa suhtautuu itsenssä, kulttuuriinsa ja ylemmyyteensä muiden maanosien nousukkaita kohtaan. Pfeijfferille Eurooppa on maanosa, jossa ns. villi luontokin on todellisuudessa huolella hoidettuja ja vaarattomiksi tehtyjä puistoja. Koska suomalaisena kuulun enemmän tai vähemmän ulkoeurooppalaiseen nousukaskulttuuriin – Pfeijfferille ”Eurooppa” on lähinnä Keski-Eurooppa ja Välimeren vanha kulttuuripiiri, etenkin hänen toinen kotimaansa Italia – tulee monta tilaisuutta nyökytellä hyväksyvästi. Toki olen eri mieltä siitä, että nousukaskulttuurit, joista kirja nostaa esiin ennen kaikkea Kiinan ja Yhdysvallat, olisivat mitenkään enemmän vapaita sairaalloisesta menneisyydenpalvonnasta. Ei, kyllä kunniakas historia on tärkeää propagandaväline joka maan nationalisteille ja muillekin valtaapitäville.

Pfeijffer pohdiskelee paljon turismia, eikä ainoastaan nykyajan ”massaturismia” vaan yhtä lailla kultivoituneempaa matkailua sekä historiallisena ilmiönä että sinä vahinkona, mitä ”turisteja” ja ”turistipaikkoja” inhoavat matkailijat tekevät niille kulttuureille ja ilmiöille, joita he ovat kunnioittavinaan – ja miten helppoa heitä on huijata näennäisellä aitoudella. Tässä suhteessa ensisijaiseksi esimerkiksi nousee Venetsia, jossa ei nykyään ole, ainakaan kirjan mukaan, oikeastaan mitään muuta elinkeinoa kuin turismi, ja jossa kukaan muu ei oikeastaan pysty enää edes elämään, koska vuokrat ovat kauan sitten karanneet käsistä ja jossa sinnittelevien asukkaiden on matkustettava turistien täyttämillä vaporettoilla mantereelle asti päästäkseen edes ruokakauppaan, koska ne ovat kadonneet laguunikaupungista turistiputiikkien tieltä.

Pfeijfferillä on itseironiankin tajua kertomuksessaan: hän piirtää itsestään kuvan ihmishahmoisesta menneisyyden teemapuistona, jossa loppujen lopuksi ei ole juuri mitään aitoa.

Grand Hotel Europa ei kuitenkaan ole esseekokoelma, vaan romaani. Se kulkee kahdessa aikatasossa, vuoroluvuin. Kehyskertomuksessa Ilja Leonard Pfeijffer -niminen kirjailija asettuu asumaan epämääräisessä paikassa sijaitsevaan perinteikkääseen, hienostuneeseen Grand Hotel Europa -nimiseen hotelliin kirjoittamaan turismia käsittelevää romaaniaan, jonka päätarina muodostaa samalla rakkaustarinan samaisen Ilja Leonard Pfeijffer -nimisen kirjailijan ja italialaista markiisisukua olevan kuvankauniin taidehistorijoitsija Clion kanssa, ja ennen kaikkea aika jona he asuvat kaksin Venetsiassa.

Tämä romaanitarina on ongelmallinen monessa suhteessa. Räikein vika on tietysti lukuisien seksikohtauksien penetraatiokeskeinen, kliseinen, nihkeä ja lattea tunkkaisuus, mutta ehkä vieläkin pahemmin keskeisten henkilöhahmojen, etenkin naisten paperinohut kliseisyys. Minähenkilö-kirjailijan eksän, ”kuuluisan historioitsijan” ainoa mainitsemisen arvoinen ominaisuus ovat hänen isot tissinsä. Hotellin asukkaisiin kuuluva ranskalainen runoilija Albane on kuin parodia jonkun persjunttilan machokakaran kuvitelmasta siitä millaisia feministit ovat, jopa sitä myöten että hän eheytyy feminismistään saatuaan eräältä toiselta hotellivieraalta, köh, isoa. Sitten on hotellissa piipahtavan pikkuporvarillisen amerikkalaispariskunnan lihava rouva ja heidän purkkaa jauhava teinityttärensä – (”se ei ole minihame, vaan vyö”) – joka tietysti hyppää keski-ikäisen minäkertojakirjailijan kanssa sänkyyn. Minäkertojan suuri rakkaus Clio puolestaan on (tietysti!) kuvankaunis, fyysisesti täydellinen italiatar hienosta suvusta, mutta katkeroitutunut ja poikaystäväänsä kohtaan ylimielisen arvosteleva valtapelailija.

Romaanin loppua kohti alkupään keskusteluiksi naamioitujen esseiden näkemyksekkyys ja itseironia katoavat varsin sukkelaan ja lopputuloksena on surkeaa, pölyisyyttään yskivää ruikutusta eurooppalaisen kulttuurin loiston katoamisesta, kun kaikki päätyy niille jotka näkevät taiteesta vain hinnan, eivät arvoa. Vironniemen sanomien kirja-arvostelussa kehuttiin kirjan loppupuolelle sijoitettua Pfeijfferin analyysia Damien Hirstin muutaman vuoden takaisesta Venetsian biennaalin aikaan pidetystä Treasures from the Wreck of the Unbelievable -näyttelystä, mutta itse en siinä kauheasti nerokkuutta havainnut. Loppujen lopuksi Hirstin jättiläismäisistä muka-antiikkisista puolipsykedeelisistä teoksista koostuva näyttely julistaa yhtä lailla sitä miten tärkeää on, että teos on kallis (toteuttaa) sen mahdollisen taiteellisen arvon sijaan.

Sanna Van Leeuwenin käännös pitäytyy jokseenkin kirjallisessa, ylätyylisessä ilmaisussa, mikä toki sopii hyvin Pfeijfferin tyyliin ja ilmaisuun. Urputain vain jälleen kerran siitä pikku detaljista, että ”kaljuuna” ei ole mikään laivatyyppi, vaan tietyn aikakauden purjealusten rungon osa.

(Epä)tasa-arvoisuuden (esi)historiaa

Olen erinäisissä yhteyksissä esitellyt teoriaani Raamatun 1. Mooseksen kirjassa (ja Koraanissa, ja monissa muissa ”Kirjan kansojen” teksteissä ja tarinoissa) kerrotusta tarinasta, kuinka ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Minun teoriani mukaan kyse oli siitä traumasta joka syntyi kun ihmisyhteisöt joutuivat – monista syistä – siirtymään metsästäjä- ja keräilytaloudesta karjanhoitoon ja maanviljelykseenja joutuivat tekemään työtä. On nimittäin niin, että keräily ja metsästys ovat itse asiassa varsin leppoisia elinkeinoja: eläinten tai peltojen hoitaminen vaatii paljon enemmän työtä, minkä lisäksi tartuntataudit lisääntyvät, koska lehmät, siat, lampaat ja vuohet ovat varsin tehokkaita zoonoosien levittäjiä lajista toiseen. Ravitsemuksen yksipuolistuminenkin heikensi ihmisten hyvinvointia ja lyhensi elinikiä. Niinpä siirtymälle on täytynyt olla pakottavia syitä: Lähi-Idässä, erityisesti (nykyisen) Persianlahden ympäristössä sellainen olisi voinut olla esimerkiksi jääkauden päättymisen aiheuttama merenpinnan merkittävä nousu, jolloin aikaisemmin niin kuivillaan ollut Persianlahti alkoi täyttyä mereksi ja ihmisten oli paettava Eufratin ja Tigrisin yläjuoksulle, jossa olosuhteet olivat huomattavasti vaikeammat.

Hauska teoria, jossa saattaa olla jotain perääkin – ainakin periaatteessa, ainakin arkeologiasta ja antropologiasta kiinnostuneen amatöörin teoriaksi. Näiden alojen oikeiden tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei ammatinvaihto ollut aikoinaan lainkaan niin yksinkertainen, yksiselitteinen tai edes yksisuuntainen tapahtuma.

Viime vuonna kuollut, anarkistin maineessa ollut Occupy Wall Street-liikkeen aktivistinakin toiminut antropologi David Graeber oli kymmenkunta vuotta sitten alkanut pohtia vähän konservatiivisemman arkeologin David Wengrow’n kanssa yhteiskunnallisen epätasa-arvon syntyjä syviä molempien tutkimusalojen, etnografisten aineistojen ja arkeologisten löytöjen perusteella. Tuloksena on vasta Graeberin kuoleman jälkeen ilmestynyt, seitsemänsataasivuinen teos The Dawn of Everything: A New History of Humanity (Farrar, Strauss and Giroux, 2021). Kirja on tuoreeltaan saanut paljon huomiota ja ristiriitaisiakin arvioita, sillä se laittaa uusiksi monia ainakin populaarikirjallisuudessa yleisiä käsityksiä ihmiskunnan, ihmisyhteisöjen ja erityisesti kaupungistumisen varhaishistoriasta – ja suhtautuu samalla hyvinkin kriittisesti vähän samoilla vesillä liikkuneisiin, Yuval Noah Hararin ja Jared Diamondin kaltaisiin muotikirjailijoihin.

(Hararia en ole itse lukenut, mutta Diamondia kyllä. Hän on nostanut esiin erinomaisia pointteja, mutta olen kyllä itsekin huomannut hänen suhtautuneen aivan turhan kritiikittömästi moniin käyttämiinsä kyseenalaisiin lähteisiin, esimerkiksi siinä mitä tulee tuliaseiden merkitykseen atsteekkivaltakunnan kukistumisessa, tai Pääsiäissaarella ennen espanjalaisten tuloa muka vallinneeseen nälänhätään, joka on aivan ilmeisesti ollut pelkkää espanjalaisten valheellista propagandaa.)

Erityisesti Graeberin ja Wengrow’n hampaissa on ”kulttuurievolutionistinen” teoria siitä, kuinka ihmisyhteisöt ovat siirtyneet kehitysvaiheesta toiseen: metsästäjä/keräilijät ovat ruvenneet viljelemään maata ja asettumaan kyliin, missä on tarvittu koordinaatiota, joka on johtanyt päälliköihin, ja kylien kasvaessa niistä on tullut kaupunkeja ja päälliköistä ruhtinaita ja kuninkaita, joka on johtanut hierarkiaan, aatelistoon, armeijaan ja valtioihin ja niin edelleen.

”Evoluutio”-sanaa on tosiaan käytetty tässä yhteydessä jo toistasataa vuotta, mutta se perustuu täysin virheelliseen käsitykseen biologisesta evoluutiosta. Biologisella evoluutiolla ei ole suuntaa eikä määränpäätä, eivät ihminen (tai ylipäänsä mikään ”älyllinen” olento) tai koronavirus ole mitään väistämättömiä tuloksia vaan pelkkää muutaman miljardin vuoden sattumaryteikköjen tuotosta. Sitä Graeber ja Wengrow korostavat myös yhteisöjen kehityksessä – mutta siinä on mukana, sattuman ohella, toinenkin merkittävä tekijä: tietoinen valinta. He korostavat, että jo paleoliittisen kauden metsästäjä/keräilijät saattoivat olla hyvinkin tietoisia ja analyyttisiä sen suhteen, miten elävät, mitä syövät ja millaisia rituaaleja noudattavat.

Graeber ja Wengrow ovat tykästyneet termiin schismogenesis (”skismogeneesi”), joka heidän ihmisyhteisöjensä tapauksessa viittaa siihen, että yhteisöä koossapitävänä voimana voi olla erottuminen toisista: ”Me ei ainakaan olla niin kuin noi.” Näin esimerkiksi metsästäjä/keräilijäyhteisö saattaa olla hyvinkin tietoinen maanviljelyksen ideasta, mutta ei vain ole kiinnostunut muuttamaan elämäänsä sen suhteen – tai viljelee ainoastaan esimerkiksi joitakin rituaaleissa tarvittavia kasveja (kuten Pohjois-Amerikassa tupakkaa) mutta ei varsinaisia ruokakasveja. Samalla tavoin hierarkkinen yhteisö tai tasa-arvoisuus voi olla täysin tietoinen valinta, tai jopa vuodenkiertoon liittyvä rituaali: esimerkiksi jotkut amerikkalaisyhteisöt kokoontuivat tiettyyn aikaan vuodesta suuriin juhliin, joiden aikana vallitsi tiukka kuri ja järjestys ja joissa valvoo tiukka poliisijoukko (jolla oli oikeus langettaa jopa kuolemantuomioita), mutta juhlakauden jälkeen porukka hajaantuu tahoilleen, anarkistisen tasa-arvoisiin porukoihin, ja seuraavana vuonna poliisihommat olivat eri porukan velvollisuus. Puhetta on myös Stonehengen ja Pohjanlahden rannikon ”jätinkirkkojen” kaltaisista megaliittimonumenteista, jotka ovat saattaneet olla juuri sellaisia vuodenaikaisrituaaleja, joihin porukka on kokoontunut eri puolilta ympäristöä elääkseen kuukauden tai pari hierarkkista ja johdettua elämää monumentteja rakentamalla, kunnes ovat sitten palanneet vapaaseen arkeensa.

On myös mahdollista että esimerkiksi ns. Mississippi-kulttuuri ja sen pääkaupunki Cahokia sortuivat siihen, että porukat saivat tarpeekseen hierarkiasta, hallitsijoista, kurista ja valtiollisesta väkivallasta (joka tarkoitti myös ihmisuhreja) ja yksinkertaisesti lähtivät lätkimään. Sittemmin monille pohjoisamerikkalaisille kansoille vapaudesta tuli erittäin merkittävä arvo, jota he korostivat vertaillessaan mailleen tunkeutuneiden eurooppalaisten yhteiskuntaolojen huonommuutta omiinsa verrattuna. On hyvin mahdollista, että Jean-Jacques Rousseau oli lukenut edeltävällä vuosisadalla Ranskassa julkaistuja raportteja ja pohjasi niihin ajatusleikkinsä siitä kuinka ihmiskunta on alkuaan elänyt paratiisimaisessa tasa-arvossa, ehkä matriarkaatissakin, kunnes ”sivistys” on tuhonnut kaiken. Tämä ajatusleikki on kuitenkin yhtä ilmeisen huuhaata kuin Thomas Hobbesin 1600-lukuinen kuvitelma ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan”, josta sivistys ja valtiovalta ovat ihmiset pelastaneet.

Graeber ja Wengrow korostavat myös, että ainakin jotkut ensimmäiset yhtään suuremmat kaupungit – kuten nykyisessä Turkissa sijaitseva Göbekli Tepe – ovat olleet nimenomaan metsästäjä/keräilijäyhteisöjen koteja – seudulla, jossa on päivämatkan säteellä ”jo” ollut pienempiä maanviljelijäyhteisöjä – ja että niiden alkuperäisessä rakennuskannassa ei ole merkkejä siitä, että jotkut olisivat eläneet rikkaampaa ja/tai leveämpää elämää tai heillä olisi ollut enemmän valtaa kanssaihmisiinsä. Kirjoittajien mukaan on mahdollista sekin, että esimerkiksi nykyisessä Meksikossa sijaitseva Teotihuacan oli espanjalaisten tullessa jonkinlaisen neuvoston johtama ”demokratia” (eikä kuningaskunta, kuten Diamond väittää) ja että heikäläisten päätös liittoutua espanjalaisten kanssa atsteekkeja vastaan olisi ollut nimenomaan tällaisen neuvoston päätös.

Tässä kirjassa luin ensi kertaa Ukrainan, Romanian ja Moldovan alueella kukoistaneesta Tripoljen kulttuurista ja sen synnyttämistä, ajankohtaan nähden valtavista kaupunkimaisista asutuksista, jotka ovat ehkä olleet stonehengemäisiä rituaalipaikkoja – tai sitten ainakin osanvuotisia asuinpaikkoja. Niissäkin rakennusten tasakokoisuus viittaa Graeberin ja Wengrow’n mielestä siihen, ettei kukaan ollut (juuri) toista korkeammassa tai rikkaammassa asemassa. Myös nykyisessä Irakissa sijaitsevan Urukin varhaisin rakennuskanta puhuu heidän mukaansa tasa-arvoisehkosta yhteiskunnasta.

Aikamoisia johtopäätöksiä, ja monessa tapauksessa johtopäätöksiä on vedelty varsin vauhdikkaasti. Siitä huolimatta The Dawn of Everything tekee perusteellisesti selväksi sen, etteivät varhaisten kulttuurien kehitysvaiheet mahdu mitenkään yksille suoraviivaisille tikkaille pienistä metsästäjä/keräilijä-sukuyhteisöistä* maanviljelykylien kautta kuninkaiden kaupunkeihin. Ja että Rousseaun ja Hobbesin fantasiat ihmiskunnan yhtenäiskulttuurisesta aamunkoitosta on syytä sysätä huuhaateorioiden roskakoriin. Niille ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, eikä ole koskaan ollutkaan.

____
* Tässä tekijät siteeraavat useammankin erilaisiin 1800–1900-luvuilla eläneiden metsästäjä-keräilijäkulttuurien informanttien toteamusta, johon useimmat meistä ”korkeakulttuurienkin” edustajista voivat yhtyä: Kuka helkutissa haluaisi elää koko elämänsä vain omien sukulaistensa seurassa?

Kyllä kirja on (taas) messun arvoinen

Pikaisesti mainostan vain, että Helsingissä järjestetään vuoden tauon jälkeen taas kirjamessut, ja minäkin olen siellä julkisesti näytillä torstaina aamupäivällä:



Pahasilmä

Lähihistoriaa ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevän Pahasilmän ytimessä on ajaton kysymys siitä, miten säilyttää oma moraalinsa suhteessa ihmisiin, joiden arvomaailmaa ei hyväksy.

(Ja ”Hakaniemi” on Messukeskukseen Pasilaan rakennettu esiintymislava, ei Hakaniemen kaupunginosa, kuten muuan nimeltä mainitsematon sukulaiseni ehti jo kuvittelemaan.)