Näkyviä tuloksia

Postin virkaa näillä kulmilla toimittavassa kioskissa odotti paketti (no, itse asiassa kaksikin, mutta se toinen ei liity tähän). Tätä kirjapakettia olin jo tovin odotellutkin, ja kustantaja epäilemättä odotti hyvin kiihkeästi, että pääsisi lähettelemään tätä teosta myös ostavalle yleisölle.

Josh Malermanin romaanista Lintuhäkki (Karisto) ehti tulla ilmiö sillä aikaa, kun suomennokseni oli toimitus- ja taittovaiheessa: kirjan tyylikkääseen kanteen onkin ilmestynyt lätkä, jossa muistutetaan teokseen perustuvasta Netflix-elokuvasta, joka kantaa kirjan alkuperäisnimeä Bird Box.

(Kirjan suomenkielisen nimen kanssa käytiin pientä vääntöä alkusyksystä, ennen kuin elokuvasta tiedettiin. ”Lintuhäkki” on tavallaan vähän epätäsmällinen käännös, ja monessa suhteessa vähemmän osuva kuin se umpinainen laatikko, mihin alkuteoksen nimi viittaa, mutta toisaalta ”Lintulaatikko” voisi jonkun mielessä yhdistyä uuniruokaan…)

Muistelen käännöstä tehdessäni pohtineeni, että tästä kirjasta on tuskin tulossa elokuvaa tai televisiosarjaa, sillä mitä järkeä olisi yrittää tehdä visuaalinen esitys kirjasta, jonka maailmassa silmien pitäminen auki on tappavan vaarallista… väärässäpä olin.

Katselimme elokuvan taannoin, ja vaikka se rakenteeltaan noudattelikin kirjan kahdella aikatasolla etenevää kerrontaa (ja päähenkilöllä oli sama nimi mutta perin erilainen ikä), aika paljon tarina oli muuttunut matkalla kuviksi. Itse olen sitä mieltä, että kirjana tarina tosiaan toimii paljon paremmin: asioiden kehittyminen katastrofaaliseksi apokalypsiksi tapahtuu hitaammin ja ainakin siinä mielessä uskottavammin. Kirja on sitä paitsi perin epäamerikkalainen ainakin yhdessä suhteessa: en ainakaan muista, että siinä olisi kertaakaan käytetty tuliaseita, joilla elokuvassa herkutellaan aivan liian kanssa.

(Niin, ja tietenkin erityismaininta siitä, että Maloriella on kirjassa suomalaiset sukujuuret.)

Mutta makuja on monia, eikä minun omani ole aina oikein.

Sähköiset kämmenet

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.

Avoin vire

Joskus syksymmällä muuan fb-kaveri linkitti alla olevan videon, joka jäi kertakatsomalla ja -kuulemalla mieleen. Minulla on usein tapana – usein vähän turhankin usein – kuunnella musiikkia siitä kuuluvien vaikutteiden ja musiikillisen perimän kannalta, ja tässä oli paljon tuttua: John Fahey ja Leo Kottke olivat lehdistä ja kirjoista tuttuja nimiä jo monta vuotta ennen kuin pääsin heidän musiikkiaan kuulemaan. Ja tässä kappaleessa molempien henki on vahvana läsnä. Lisäbonarina vielä videon viehättävän morbidi yleistunnelma.

Katselin ja kuuntelin videon pari kertaa peräkkäin ja siirryin sitten lukemaan jotakin muuta. Video jäi mieleen, mutta esittäjän nimi unohtui. Taisin vuodenvaihteen tienoilla haeskella pätkää parikin kertaa, mutta enpä keksinyt sopivia hakusanoja (”female guitarist fahey influence” ei tuonut kovin kaksisia tuloksia). Pari viikkoa sitten eräässä Muusikoiden.netin keskustelussa tuli vastaan Gwenifer Raymondin nimi, ja tajusin että tämähän se hakemani tyyppi tosiaan oli. Mikä vielä parempaa, hän oli tulossa Suomeen pienelle kiertueelle.

Juttutuvan sunnuntai-illan aloitti Kadonnut Manner, ts. Lauri Manner, joka soitti kolmevarttisen setin instrumentaalimusiikkia, jota hän omilla sivuillaan luonnehtii ”Finnish primitive guitariksi”. Faheyn, Kottken, Raymondin ja Mannerin musiikin perusidea on yksinkertainen: kitara viritetään ns. avoimeen vireeseen, jolloin vapaita kieliä näppäillessä soi duuri- tai mollisointu. Näin vapaita kieliä voidaan käyttää eräänlaisina borduunaääninä samalla kun yläkielillä soitetaan melodiaa tai (moniäänisempiä) sointuja. Jotta keikkasetti ei menisi kovin yksitoikkoiseksi, kitaristin on syytä vaihtaa viritystä aina silloin tällöin biisien välillä (tai pitää käsillä useampaa kitaraa eri vireissä).

Mannerin setti oli mukavan rauhallinen, tunnelmallinen elokuvamainen, sopivaa musiikkia antaa ajatusten leijua ja ajelehtia omia teitään. Vaikka Gwenifer Raymond tekee musiikkiaan hyvin samanlaisilla eväillä, tunnelma vaihtui melkoisesti hänen astuessaan lavalle.

Raymond näppäilee kitaraansa paljaiden sormien sijaan sormiplektroilla, joka jo sinänsä teki kitaran soinnista terävämmän ja myös aggressiivisemman. Myös kappaleiden tempot nousivat ja sävy muuttui elokuvallisesta särmikkäämpään. Faheyn ja Kottken ohella Raymond on selvästikin diggaillut paljon bluegrassia – asian olisi tietysti voinut arvata siitäkin, että hän vaihtoi pariin otteeseen kitaran viisikieliseen banjoon. Kiinnostavaa kyllä, kitaristina hän on ehkä vähän bluegrass-perinteisempi kuin banjonsoittajana. Jälkimmäisen soittimen käsittely lähenteli hetkittäin miltei punk-rokkikomppausta terävine sointuiskuineen.

Siinä missä Manner jutteli kappaleiden välillä käyttämistään vireistä ja kappaleiden taustoista, Raymondin valinta lavaolemuksekseen tuntui olevan miltei autistinen vaitonaisuus, mikä entisestään korosti sävelmien ärmäkkyyttä ja voimallista soittotapaa. Ja mikäs siinä. Kitaratyöskentely kyllä puhui puolestaan.

Tulosta työstä

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.

Taas tähtivaelletaan

Ensi viikon lauantaina, 26. tammikuuta, vietetään jälleen kerran Tähtivaeltaja-päivää ravintola Dubrovnikissa, Helsingin Eerikinkatu 11:ssa. Ohjelmaa on iltapäiväyhdestä aamukahteen, kello 18 jälkeen vain täysi-ikäisille.

Itsekin olen paikalla ja mukana ainakin paneelikeskustelussa, jossa pohdimme Magdalena Hain ja Johanna Sinisalon kanssa kokemuksiamme Finlandia-ehdokkuudesta: Johannan tapauksessa tietenkin myös itse palkinnon voittamisesta. Tarkempia aikatauluja tullee viikon mittaan ainakin Tähtivaeltaja-päivän tapahtumasivulle Facebookiin.

Elämäkertauskursseja

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Ovien äärellä II

Vanhan ja ankean latteuden mukaan on elettävä sellainen elämä, että tulee kirjailijaksi. Lapsellisesta teennäisrankkuudestaan huolimatta sanonnassa on kyllä pientä perääkin: kirjailija peilaa tarinoitaan ja ideoitaan väistämättä omaan elämäänsä, omiin kokemuksiinsa, kuulemiinsa tai lukemiinsa muihin tarinoihin.

Lucia Berlin (1936–2004) voisi toki hyvin toimia sanontaa oikeaksi todistavana mannekiinina, mutta en usko että hänellä olisi moisiin tyhjänpäiväisiin kiinnostusta vaikka hän olisi elossakin. Kuten tulin luetelleeksi vuosi sitten ylistellessäni ensimmäistä suomennettua Berlinin novellien kokoelmaa Siivoojan käsikirjaa (suom. Kristiina Drews, Aula & Co 2017), rouva Berlinin oikeassakin elämässä riitti paikkoja, ammatteja ja kokemuksia kerrottavaksi – vaikka niiden pohjalle ei olisikaan rakenneltu (luultavasti vain osittain) autofiktiivisiä kertomuksia.

Viime syksynä ilmestynyt ja edelleen Kristiina Drewsin erinomaisesti suomentama toinen Berlin-novellikokoelma Siivoojan käsikirja II: Tanssia ruusuilla (Aula & Co) jatkaa, kuten nimestä voisi päätelläkin, suhteellisen samassa hengessä kuin esikoiskooste. Niin hyvässä kuin pahassa: kakkososaankin on pitänyt liittää alkuun Lydia Davisin jossain määrin vaivaannuttava Berlinin ylistysessee. Eivät nämä tarinat sellaista tarvitse, niiden sisäinen voima kantaa paljon muiden kehuja paremmin.

Kakkoskokoelman eräänlaiseksi teemaksi tai selkärangaksi muodostuu
Ciudad de Méxicoon sijoittuvien novellien sarja. Ne perustuvat vuoteen, jonka (oikea) Berlin asui Meksikon pääkaupungissa huolehtimassa syöpään kuolevasta pikkusiskostaan (jonka nimenä on novelleissa Sally). Sallyn vähitellen heikentyvän kunnon lomassa sisarukset puivat elämäänsä, muistelevat hirviönä pitämäänsä äitiä, lapsuuttaan Kalliovuorten kaivoskaupungeissa, nuoruuttaan Chileläisissä seurapiireissä ja aikuisuuttaan, joka ensin katkoi heidän välinsä ja sitten – äidin kuoleman jälkeen – toi heidät uudelleen yhteen sisaruuksina. (Tämän sarjan eräänlainen alku on ensimmäisen kokoelman hienoimpiin novelleihin kuuluva ”Suru”.) México-novellien vahvuus aiheuttaa sen, että välissä olevat toiset tarinat saattavat jäädä vähemmälle huomiolle, kun lukija odottaa pääsevänsä kuulemaan lisää Sallyn, hänen perheensä ja sisarensa viimeisistä yhteisistä päivistä.

Mutta eivät ne muut tarinat ole yhtään vähemmän vahvoja. Tällä kertaa mukana on pari novellia joita lukiessaan ensin jää miettimään ”hei, missä ’Lucia’ on, kuka näistä tyypeistä on hänen alter egonsa?” – mutta kyllä hän sitten löytyy jonkun tarinan sivuhenkilön roolista, tarkkailijana, juristin maksutta auttamana alkoholistina, vankilan kirjoituskurssin opettajana tai aivan liian nuorena äidiksi päätynyttä laitonta siirtolaistyttöä auttavana espanjantaitoisena sairaanhoitajana. Näistä jälkimmäin novelli, ”Mijito” oli minulle kirjan ehkä epämiellyttävintä luettavaa: ei siksi että tarina olisi huono, vaan siksi että se oli alastomassa toivottomuudessaan niin tosi. Yleensä Berlinin tarinoissa näkyy valoa pimeimmilläkin hetkillä, tai ainakin hymyilyttävä itseironian peili, mutta ei tässä.

Esikoissuomennoksen lailla Tanssia ruusuillakin oli pakko lukea kahteen kertaan, ja luultavasti luen molemmat vielä erinäisiä kertoja. Tavallaan olisi ollut hauskaa, jos novellien yhteydessä – tai edes sisällysluettelossa – olisi mainittu kunkin novellin julkaisuvuosi: olisi kiinnostavaa kokeilla tarinoiden lukemista niiden kirjoittamisjärjestyksessä.

Kylmien kesien mies

Nuorna luin paljon ns. löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Luulisin, että vanhojen matkakertomusten ja meriseikkailujen lukemisen viehätyksessä oli paljon samaa kuin vain hivenen myöhemmässä mieltymyksessäni tieteiskirjallisuuteen: ne tarjosivat tilaisuuden matkustaa kauas aikana, jolloin pidempien matkojen tekeminen oli meidän velkaiselle perheellemme harvinaista tai mahdotonta.

Törmäsin vasta taannoin Into-kustantamon alkuaan jo vuonna 2016 julkaisemaan, Martti Blåfeldin kirjoittamaan elämäkertaan Adolf Erik Nordenskiöldistä (1832–1901), miehestä jonka ansiosta Helsingin kantakaupungussa on varsin vaikeasti oikeinkirjoitettava kadunnimi. Helsingissä syntyneen ja sittemin Ruotsiin siirtyneen Nordenskiöldin tunnetuin saavutus, ensimmäinen ns. Koillisväylän läpipurjehdus 1878–9, oli tietysti tuttu jo nuoruuden lukuharrastuksista. Tuntuu siltä, että Blåfeld on pitkään työstämässään elämäkerrassa olettanut, että Vega-laivalla tehdyn retken pääpiirteet ovat lukijalle jo valmiiksi tuttuja, sen verran ohimennen tämä toista vuotta kestänyt retki – joka oli itse asiassa myös ensimmäinen koko Euraasian mantereen* ympäripurjehdus – käsitellään.

Sitäkin perusteellisemmin Blåfeld käsittelee Nordenskiöldin lukuisia muita arktisen alueen tutkimusmatkoja, etenkin hänen lukuisia työjaksojaan Huippuvuorilla, joihin paneudutaan niin perusteellisesti että useinmiten muistetaan mainita tärkeimmät tämän aikansa geologian ja mineralogian huippututkijan löytämistä kivennäisistä – ja paleontologisista löydöistä. Hupaisahko on taloudellisessa mielessä vähän tohelon Nordenskiöldin yritys pistää rahoiksi perustamalla yritys, joka olisi louhinut lannoiteteollisuuden käyttöön Huippuvuorten kallioperästä runsaana löytyvää fosfaatti- ja nitraattipitoista koproliittia – toisin sanoen muinaiseläinten kivettynyttä kakkaa.

Tähän aikaan oli iso bisnes rahdata Eurooppaan Perun ja Chilen rannikoilta guanoa – eli merilintujen vuosituhantisia kakkakerrostumia – joten periaatteessa idea oli ihan hyvä. Huippuvuoret on kuitenkin armoton ympäristö millekään kaivostoiminnalle, ja sitä paitsi kasvissyöjädinosaurusten kivettynyt kakka ei ollut kemialliselta koostumukseltaan lainkaan yhtä hyvää kuin kalansyöjälintujen uloste.

Kiinnostavaa kyllä, lukuisat tutkimusmatkat Huippuvuorille ja muualle Artktikseen tekivät Nordenskiöldistä varhaisen vihreän: hänen tutkimuksensa osoittivat kiistatta, että Jäämeren valaskanta oli romahtanut 1600–1800-lukujen hillittömän pyynnin ansiosta, ja hän arveli että ainakin mursu tulisi kuolemaan lähivuosikymmeninä sukupuuttoon, kuten stellerinmerilehmälle oli jo tapahtunut. Myös arktisen linnuston väheneminen ja lajiston köyhtyminen huolestuttivat.

Nordenskiöldillä ei ollut muutenkaan tapana salailla mielipiteitään. Vastikään geologian tohtoriksi väitelleen nuoren lahjakkuuden ura Helsingin yliopistossa katkesi vuoden 1857 tienoilla hänen puhuttuaan turhan julkisesti sen aikaisissa yliopistollisissa liberaalipiireissä yleistä mielipidettä, jonka mukaan Suomi pitäisi palauttaa takaisin Ruotsin alaisuuteen Venäjän vallasta. Hän siirtyi muutaman mutkan kautta aatelissukunsa vanhaan kotimaahan Ruotsiin ja sai sen kansalaisuuden (sekä myöhemmin vapaaherran arvon), ja pari Suomen kenraalikuvernööriä myöhemmin myös vierailut synnyinmaassa sekä tutkimusmatkat Venäjän alueelle onnistuivat ongelmitta. Nordenskiöld tuntuu Blåfeldin siteeraamien kirjeiden perusteella haaveilleen kesien vietosta Frugårdin sukutilalla Mäntsälässä, mutta käytännössä hän vietti useimmat kesä–lokakuun väliset ajat Huippuvuorilla, Grönlannissa tai Koillisväylällä – missä kului itse asiassa toista vuotta, sillä Vega juuttui jäihin Laptevin salmen tietämiin kymmeneksi kuukaudeksi.

Pitkät työmatkat tuntuvat rasittaneen pahasti myös perhesuhteita, sillä Anna-vaimo (os. Mannerheim, tunnetun venäläisen upseerin ja myöhemmän Suomen presidentin täti) jäi pitkiksi ajoiksi yksin huolehtimaan lapsista, asunnoista ja raha-asioista. Blåfeldilla on ollut käytössään runsaasti henkilökohtaista kirjeenvaihtoa ja muuta aineistoa, mutta silmiä rasittavan pienellä painettuna pokkarinakin viisisataasivuisen teoksen painopiste on yhtä kaikki Nordenskiöldin tieteellisessä työssä, joka on, kiistämättä, esittelemisen arvoista.

___

* Nordenskiöldin aikaan Suezin kanava oli jo rakennettu, joten Euraasiasta oli vedellä erotettu siihen aikaisemmin kiinteästi kuulunut Afrikka.