Kirkkaan veden kasvatit

Anni Kytömäen Margarita (Gummerus 2020) on hieman hämäävä teos. Se näyttää päällisin puolin melkein puolet ohuemmalta kuin vaikkapa Hunan, mutta sivuja siinä on enemmän, melkein kuusisataa. Pienuuden illuusion luo käytetty paperi, josta puolet on kierrätysmateriaalia: sileä, kellertävä ja ohut, kauniisti kirjan sivuja auki pitävä paperilaatu – samoin kuin onnistuneet kirjasinvalinnat ja taitto – sopivat sitä paitsi mainiosti 1950-luvun alkupuolelle sijoittuvaan tarinaan.

Hämäävyyttä on toki myös sisällössä. Kirjan monet kertoja-näkökulmahenkilöt tuntuvat alkuun perin irrallisilta, oikeastaan vain (parin) ajankohdan yhdistämiltä, mutta vähitellen tarina saattaa säikeet yhteen. Näissä yhteensaattamisissa on paikka paikoin jopa dekkarimaisia piirteitä.

Keskeisin säie on joka tapauksessa Senni Margarita Sarakorpi, joka on seurannut sodassa menehtynyttä isäänsä pienen ja vaikeuksiin ajautuneen terveyskylpylän hierojan ammattiin. Omissa oloissaan viihtyvä Senni vaikuttaa toisaalta hyvinkin tyytyväiseltä pieneen, introverttiin elämäänsä, mutta toisaalta hänestä tuntuu että hierojana – ja monen asiakkaan uskottuna, hieronnan ajan – hänellä tulisi olla elämästä muutakin kokemusta kuin vain asuminen aikuisena naisena keittäjätär-leskiäitinsä kanssa kahden kesken. Erään elämänalueen kokemuksen hankkimisyritys johtaa katastrofiin, joka ensin vaikuttaa jonkinlaiselta Teuvo Tulio -melodraamojen uudelleenlämmittelyltä, mutta mutkaa sitten aivan toisiin ja toisenlaisiin suuntiin. Muutamaa vuotta myöhemmin Senni muuttaa Helsinkiin, missä (edelleen omassa rauhassa ja omien mietteidensä parissa viihtyvä) nainen alkaa opiskella lääkintävoimistelijaksi ja työskentelee sairaalassa kuntouttamassa polion rampauttamia lapsia ja nuoria.

Eletään aikaa, jolloin tohtori Jonas Salkin poliorokote oli vasta tulollaan: siitä tiedettiin uutisista ja sitä odotettiin kiihkeästi. Tämä osuus Margaritasta tuntuu näinä covid-19:n aikoina ajankohtaisemmalta kuin Kytömäki on kirjoittaessaan ehkä ajatellutkaan. (Oletan, että teos on ollut tekeillä useamman vuoden, kuten teoksilla on yleensä tapana.) Se on myös väkevää muistutusta siitä, millaista jälkeä virusepidemiat voivat estämättöminä aiheuttaa, ja Margarita olisi terveellistä luettavaa kaikille ns. ”rokotekriittisille”, joiden lääketieteellisiä asioita koskevat muistot tai tiedot eivät tunnu ulottuvan juuri kymmentä vuotta kauemmaksi. Jos nettimeemejä pidempien tekstien lukeminen tuntuu heistä vaivalloiselta, tällaista porukkaa voi vaikka kehottaa tekemään haluamallaan hakukoneela kuvahakuja sanoilla ”polio” tai ”rautakeuhko”.

Kirjan nimi viittaa tietysti paitsi Sennin toiseen etunimeen myös kanteenkin kuvattuun jokihelmisimpukkaan eli raakkuun (tieteelliseltä nimeltään Margaritifera margaritifera) ja sitä myötä sodanjälkeisen pulakauden sekä rakennus- ja paperiteollisuusboomin aiheuttamaan ympäristötuhoon eri puolilla Suomea. Juuri tähän aikaan alkoi metsissä hillitön avohakkuukiima, jonka uhriksi joutuivat maan jotakuinkin viimeiset aarniometsät, samoin joet ja purot, joita oiottiin ja ruopattiin uiton tarpeita varten. Maan raakkukanta oli hätää kärsimässä jo helmien etsinnän vuoksi, mutta jopa parisataavuotiaaksi elävän eläimen tarvisemien puhtaiden, kirkkaiden vesien vähenemisen vuoksi laji oli 50-luvulla jotakuinkin sukupuuton partaalla. Muuan raakku toimii yhtenä kirjan kertojana, lyhyinä ja kirjaa ikään kuin osiin jaksottavina välipaloina.

Kuten kirjassakin kerrotaan, laji saatiin rauhoitettua 1950-luvulla ja se sinnittelee edelleen ainakin joissakin vesistöissä. Avohakkuukiimaa ei valitettavasti ole saatu lannistettua vieläkään, edelleen jatkuvista hyvistä yrityksistä huolimatta.

Muita viime syksyn F-ehdokkaita lukematta Margarita tuntuu kyllä ehdottomasti palkintonsa (ja kaikki kehunsa) ansainneelta. Se on monitasoinen ja -polvinen, rikas romaani joka ei kertalukemisella tyhjene. Melkein tekisi mieli aloittaa saman tien uudestaan, kirjan loppuratkaisujen avaamin uusin silmin.