Lapsuuskodissamme pyöri Mitä Missä Milloin -vuosikirjojen oheisjulkaisuna painettu suomenkielinen laitos Guinnessin Ennätysten kirjasta. (Kymmenkunta vuotta myöhemmin Suuri ennätyskirja alkoi ilmestyä jonkun toisen kustantamon toimesta, mutta niihin ylikoreisiin ja ylikokoisiin kirjoihin en ole koskaan edes halunnut kajota.) Lyhyet merkinnät tekivät kirjan miellyttäväksi satunnaisluettavaksi, sopivan eksoottiseksi että muusta maailmasta ja muista maailmoista kiinnostuneena jaksoin lukea sen satunnaisina sessioina läpi yhteensä varmaankin useita kertoja. Kirjasta mieleenjääneitä ennätyksiä oli muiden muassa kohta ”maailman pisin romaani”, jota titteliä kantoi – ja kantanee edelleenkin – ranskalaisen Marcel Proustin (1871–1922) vuosina 1913–27 julkaistu moniosainen teos À la recherche du temps perdu, eli suomenkieliseltä nimeltään Kadonnutta aikaa etsimässä. Suomennosta oli tosin ehtinyt Ennätysten kirjan ilmestymisen aikoihin (1968) tulla juuri ja juuri julki vasta kymmenesosa.

Alkusyksystä silmääni sattui kirjakaupassa vasta ilmestynyt, pehmeäkantinen, kymmenosainen Kadonnutta aikaa etsimässä -laitos, ja se onnistui olemaan sen verran näyttävän näköinen setti että halusin paketin omaan hyllyyni. En ollut tajunnutkaan, miten pitkällinen – ja pätkittäinen – sarjan suomennoshanke oli ollut. Alunperin kahdeksanosaisena julkaistun teoksen kymmenosaisella suomennoksella on ollut peräti neljä kääntäjää:

• 1: Swannin tie I: Combray (Du côté de chez Swann, premiere partie: Combray, suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen 1968)
• 2: Swannin tie II–III: Swannin rakkaus, Paikannimet: nimi (Du côté de chez Swann, Deuxième partie: Un amour de Swann, Troisième partie: Noms de pays: le nom, suom. Inkeri Tuomikoski 1977)
• 3: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa I: Rouva Swannin ympärillä (À l’ombre des jeunes filles en fleurs: Autour de Mme Swann, suom. Inkeri Tuomikoski 1979)
• 4: Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa II: Paikannimet: Paikkakunta (À l’ombre des jeunes filles en fleurs: Noms de pays: le pays, suom. Inkeri Tuomikoski 1983)
• 5: Guermantesin tie I (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1985)
• 6: Guermantesin tie II (Le Côté de Guermantes, suom. Inkeri Tuomikoski 1986)
• 7: Sodoma ja Gomorra I–II (Sodome et Gomorrhe, suom. Inkeri Tuomikoski 1989)
• 8: Vanki (Le Prisonnière, suom. Inkeri Tuomikoski 1994)
• 9: Pakenija (Albertine disparue, suom. Inkeri Tuomikoski 2003)
• 10: Jälleenlöydetty aika (Le Temps Retrouvé, suom. Annikki Suni 2007)

Pitkä prosessi näkyy kokonaispaketissa, eikä valitettavasti hyvässä mielessä. Erityisesti ykkösosa olisi kaivannut huomattavan kipeästi paljon jämäkämpää kustannustoimittamista, alkaen siitä että kääntäjät ovat esimerkiksi jättäneet yhdysmerkin pois ”Léonie tädin” kaltaisista ilmauksista. Osissa 1–9 on vielä repliikkien keskellä olevia johtolauseita jätetty lainausmerkkien sisään, mikä tekee muutenkin mutkikkaita lause- ja virkerakenteita entistäkin vaikeammiksi seurata.

Proust ei muutenkaan tee tekstiään lukijalle helpoksi. Seuraavaa kappaleenvaihtoa saattaa joutua odottamaan useamman sivun, ja niissä osissa jotka on jaettu lukuihin, luvulla saattaa olla pituutta useamman sata sivua.

Tässä ulkoa tyylikkäässä uudessa laitoksessa on sisällön suhteen valitettavasti menty sieltä mistä aita on matalin. Teksti on skannattu alkuperäisistä kirjoista kuvina, muuttamatta sitä takaisin tekstiksi – ja etenkään oikolukematta mitään – ja läntätty sitten sivulle vain mitenkuten suoraan. Näin ollen kirjasinleikkaukset vaihtuvat osasta toiseen, ja suurimmassa osassa kirjoja teksti on sivulla ärsyttävästi aavistuksen verran vinossa. Löytyipä joukosta sivu, jossa skannaaja on rajannut huolimattomasti ja toisesta reunasta uupuu alkusivun alueella viimeinen kirjain.

Kun Annikki Sunin (1941–2012) suomennos Jälleenlöydetystä ajasta ilmestyi, muistan useankin yhteisen tutun toivoneen suureen ääneen, että Suni jatkaisi työtä suomentamalla uudelleen myös muut osat. Viimeiseen osaan päästyäni en totisesti ihmetellyt: aikaisemmin raskaasti ja kömpelösti polveilleet monilauseiset, sulkulausekkeiden(kin) pätkimät virkkeet tuntuivat heräävän eloon, lähtevän lentoon. Pääosan urakasta huhkinut Inkeri Tuomikoski (1935–2004) oli kyllä ammattitaitoinen suomentaja, mutta Annikki Suni oli mestari – minkä lisäksi hänellä on ollut uuras ja osaava kustannustoimittaja, toisin kuin Tuomikoskella.*

Volter Kilven Alastalon salissa -klassikkonsa lukeneet ovat jo saaneet osansa siitä miten Proust kirjoittaa. Kadonnutta aikaa etsimässä saattaa yhtä lailla pysähtyä useiksi sadoiksi sivuiksi seurapiirikekkereille, pohdiskella läsnäolijoiden kommenttien tai olemusten – tai sukutaustan – mieleen tuoneita asioita ja ajatuksia, tai vaikkapa tilanteessa mieleen juolahtaneita taidefilosofisia seikkoja muutaman aikakausjulkaisun artikkelin verran. Aikakausikin on melkein sama kuin Kilvellä: Proustin kertojahahmo – joka pysyy enimmäkseen nimettömänä, mutta jonka sukunimeksi mainitaan ohimennen yhdessä osassa ”Proust” ja etunimeksi parissakin osassa ”Marcel” – syntyi, kun Ranskan viimeinen keisari Napoleon III joutui luopumaan vallasta katastrofaalisen Saksan-sodan seurauksena 1870, ja viimeiset osuudet tapahtuvat suunnilleen 1920-luvun alussa. Tarkkoja ajankohtia ei missään mainita, mutta Ranskan historiaa tunteva saa vinkkejä siitä miten maan kahtia jakanutta Alfred Dreyfusin oikeustapausta (1894–1906) milloinkin käsitellään ihmisten puheissa ja asenteissa.

Proustin kuvaama aika tunnetaan nimellä Belle époque, kaunis aika, ja Proust kuvaa nimenomaan ajan pintapuolisesti katseltuna kaunista puolta: vaurasta porvaristoa ja ennen kaikkea aatelistoa, joka on pitkälti säilyttänyt asemansa siitä huolimatta, että Ranska on nyt tasavalta. Luokkatietoisuus kukoistaa, ja kunkin aatelistaustaisen sijoitus eräänlaisella ranking-listalla tiedetään hänen sukunsa ja sukulaistensa tittelien perusteella. Porvarissäätyläisiä hyväksytään seurapiireihin, jos he ovat riittävän rikkaita, tai heillä on muita, esimerkiksi taiteellisia meriittejä – tai mahdollisia tulevia taiteellisia meriittejä, kuten teoksen kertojalla, kirjailijanurasta haaveilevalla nuorukaisella. Hän on varakkaan porvarisperheen ainoa lapsi, ja vakavan astmansa vuoksi perhe(kään) ei oleta hänen tekevän elämällään koulun jälkeen muuta kuin haaveilevan kirjailijanurasta ja käyvän seurapiirikutsuilla tarkkailemassa ihmisten elämää ja käyttäytymistä toisaalta sivustakatsojana, toisaalta osallisena.

Hänen (kirjoissa kuvattu) elämänsä keskittyy lähinnä kolmeen paikkaan, lapsuuden Combray’hin, Balbec-nimiseen Normandian rantalomakohteeseen missä hän viettää pari kesää lääkärin määräyksestä (molemmat fiktiivisiä paikkakuntia) sekä Pariisin hienostokaupunginosaan Faubourg Saint-Germainiin, jossa hänen suosimansa seurapiirit, ”salongit”, kokoontuvat miltei päivittäin. Jossakin mielessä hän toimii kuin etnografi, joka tarkastelee yhteisön toimintaa osallisena, mutta samalla ulkopuolisena tarkkailijana. Hän kiinnittää runsaasti huomiota salonkien sisäisiin hierarkioihin ja valtapeleihin: irvokkaillaan tämä näkyy omaisuutensa menettäneessä pikkuaatelisessa, joka kutsutaan porvarisrouva Verdurin’in ”pikku piiriin” vain siksi että hänelle voitaisiin ilkeillä hänen puhevikansa ja sosiaalisen kömpelyytensä tähden.

Toisaalta kyseessä on myös (fiktiivisen) Guermantes’in ruhtinaallisen suvun tarina muutaman vuosikymmenen ajalta, ja siitä kuinka säätyjen väliset muurit ovat ylitettävissä taloudellisen ja kulttuurillisen pääoman avulla – ja toisaalta siitä, miten isien ”synnit” eivät välttämättä periydy aivan niin sinnikkäästi. Combray-osassa kertojan perheen naapurissa asuva vauras sivistysporvari Charles Swann jää seurapiirien ulkopuolelle mentyään naimisiin ”puolimaailman naisen” kanssa. (Swannin rakkaus -osa on takauma tämän suhteen historiasta.) Swannin kuoleman jälkeen vauras leski on kuitenkin riittävän säädykäs päästäkseen uusiin naimisiin aatelisherran kanssa, ja tämä (ja raha) tekee Swannin tyttärestä varsin arvostettavan naimakaupan: hänestä tulee ruhtinatar.

Aivan niin, Belle époque’n ajan säätyläiset eivät katsoneet rakkauavioliittoja hyvällä, vaan naimakaupat olivat sukujen välisiä, taloudellisesti kannattavia sopimuksia – ja mahdollisuus toisaalta korjata hienon suvun huonot finanssit alempisäätyisen perheen omaisuudella, tai alempisäätyisen perheen mahdollisuus säätynousuun. Jos perheellä on riittävästi rahaa, sen tytär saattaa olla hyvä naimakauppa vaikka perheellä olisi peräti juutalaista sukutaustaa – siitä huolimatta että eletään Dreyfusin jutun ja valtoimenaan riehuvan antisemitismin maassa.

Järjestetyt avioliitot tarkoittavat tietenkin myös sitä, että rakastaja- ja rakastajatar-instituutiot kukoistavat. Kiinnostavaa kyllä Proust kuvaa nämä kuviot avoimen biseksuaalisiksi. Hänen romaaninsa mukaan ei ole mitenkään poikkeuksellista, että naisella on rakastajattaria ja miehellä rakastajia – tai molempia. Toisaalta hän kuvaa homoseksuaaliset suhteet vähintäänkin iljettäviksi ja vie tämän kuvailun äärimmilleen Guermantes’in sukuun kuuluvan paroni de Charlusin myöhempien aikojen S/M-tuntihotelliseikkailujen raportoinnissa. Voi olla että homoseksuaalisuuden nyreksintä oli välttämätöntä kirjan saamiseksi julki, sillä kirjailija-Proust oli itse tiettävästi homoseksuaali.

Kertoja-päähenkilö ei kuitenkaan suvaitse kaikkea itse, etenkään silloin kun kyseessä on oma etu. Paketin ahdistavimmassa Vanki-osassa hän kutsuu Balbec-ihastuksensa Albertinen asumaan Pariisin kotiinsa ja estää tätä tapaamasta ystävättäriään tai oikeastaan ketään muutakaan, ellei kertoja ole itse paikalla: hän epäilee, että Albertine on häntä kiinnostuneempi naisista – monista naisista! – ja että tällä on ollut seksisuhteita useimpiin ystävättäriinsä. On mahdollista että näin on ollutkin – Albertinen ja hänen ystävättäriensä (myöhemmin) kertomukset ovat varsin ristiriitaisia. Kertoja on pohjimmiltaan vain sisäistänyt vierailemiensa seurapiirien harjoittamat valtapelit ja kohdistaa niitä nyt ainoaan vallassaan olevaan ihmiseen, kunnes tämä saa tarpeekseen siitä ettei kosintaa, kihlausta tai avioliittoa ole selvästikään koskaan tulossa. Hän on ollut, ilmeisesti vuosia, pelkästään kertojan jokailtainen vuoteenlämmittäjä.

Tavallaan tekisi mieleni suositella Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin aloittamista Jälleenlöydetystä ajasta, eikä vain siksi että se on käännöksenä kaikkein onnistunein. Siinä myös summautuu monia romaanin suuria teemoja tavalla, joka voisi hyvinkin tehdä edeltävät yhdeksän osaa helpommin sulaviksi ja ymmärrettävämmiksi. Sillä juuri tämä osa tuo esiin tarinalle niin oleellisen muistamisen, juuri tässä osassa konkreettiset asiat, tapahtumat, kosketukset, äänet ja maut herättävät ne muistot, jotka on edellisissä osissa kerrottu. Aivan niin, ikoninen lehmuksenkukkateellä kostutettu madeleine-leivos vain vilahtaa Combrayn alkupuolella ja tässä päätösosassa se vasta saa sen merkityksen jonka kirjallisuudenhistoria (ja meemit) ovat sille antaneet.

Mutta suosittelen silti ensin visiittiä Alastalon salissa, enkä vain siksi että kyseessä on muutaman tuhatta sivua lyhyempi kirja. Se on myös eheämpi, jouheampi ja paljon paljon hauskempi.

___
* Ammattitaitoiselta kustannustoimittajalta olisi tuskin jäänyt huomaamatta käsittämätön ja nolo lapsus, jossa Hannibalin mainittiin osallistuneen ”Cannesin taisteluun”.

• Tweet
• Pin It