Vaikka laskenkin Ursula Kroeber LeGuinin yhdeksi hyvin tärkeäksi kirjalliseksi esikuvakseni, on myönnettävä että minulla on aikamoisia aukkoja hänen tuotantonsa lukemisessa. Maameri-kirjoja olen lukenut viimeksi 1970-luvulla, ja muutenkin olen perehtynyt lähinnä ns. Hainilaisen syklin teoksiin. Mutta LeGuin on kirjoittanut paljon muutakin, ja kaikeksi onneksi Vaskikirjat on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia suomennoksia.
Malafrena (alkuteos 1979, Jyrki Iivosen suomennos 2018) on LeGuinin tuotannossa sikäli kiinnostava tapaus, että sen ainoa ns. spekulatiivinen ainesosa on sijoittuminen kuvitteelliseen Orsinia-nimiseen maahan jossakin itäisessä Keski-Euroopassa. Eletään 1820-luvun loppua, ja Napoleonin sotien jälkimainingeissa Orsinia on joutunut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Keisarikunnan ankara sensuuri- ja poliisikoneisto yrittää tukahduttaa kaikki idullaan olevat yritykset puhua Orsinian uudesta itsenäistymisestä tai mitenkään edistää sitä.
Nuori Itale Sorde, vauraan maanomistajaperheen poika, on joutunut jo opiskeluaikoinaan toteamaan ettei valtakoneisto hyväksy separatistisia ajatuksia, mutta hän ei luovu hankkeesta, vaan katkaisee välit Malafrenan idyllisessä laaksossa asuvaan perheeseensä ja muuttaa Orsinian pääkaupunkiin, jossa hän perustaa samanmielisten kanssa uuden, riippumattoman lehden – joka joutuu välillä julkaisemaan miltei tyhjiä sivuja, kun ennakkosensuuri kieltää kaiken poliittisen ja ajankohtaisiin tapahtumiin liittyvän sisällön, ja lopulta Itale Sordekin joutuu edesvastuuseen toiminnastaan. Kaikesta huolimatta Orsiniaan tihkuu uutisia Ranskan uudesta vallankumouksesta, jossa ”porvariskuningas” Ludvig Filip I nousee valtaan syrjäytetyn Kaarle X:n tilalle. Tämä ei voi olla vaikuttamatta myös Orsiniaan.
Monessa suhteessa Malafrena toi mieleen Daniel Derondan, vaikka kirjat tapahtuvat eri maissa ja tapahtumien väliä on viitisenkymmentä vuotta. Yhtä kaikki tarina etenee yhtä lailla nimellisen päähenkilönsä kuin tämän lähipiirin – ennen kaikkea lähipiirin naisten – silmin tarkasteltuna, ja sekä rakkaus- että ystävyyssuhteilla on keskeinen osa. Ehkä LeGuin onkin halunnut rakentaa (tässä suhteessa) jonkinlaista pastissia 1800-luvun romaaneista? Yhtä kaikki fiktiivinestä Orsiniasta muodostuu elävä, uskottava ja uppouduttava kuva: miljöö on ihan yhtä kiinnostava kuin tarina.
Valitettavasti painoon tuntuu päässeen huonosti editoitu raakakäännös, johon on jäänyt turhan paljon sana sanalta englannista käännettyjä, perin kömpelöitä lauserakenteita ja jokunen silkka lapsuskin. (Cembalossa ei esimerkiksi viritetä jousia, vaan kieliä.)
Onneksi Ikuiden hämärän maan (The Beginning Place 1980, Jyrki Iivosen suomennos 2017) käännös toimii paljon paremmin. Parisataasivuista kirjaa voisi ehkä (jos on jostakin syystä tarvis) luokitella nuorten- tai YA-kirjallisuuteen, mutta tokihan hyvä, surumielisellä nuotilla kerrottu tarina toimii kenelle tahansa.
Kaksi parikymppistä nuorta, arkiseen elämäänsä, työhönsä ja perhetilanteeseensa turhautunutta ja tuskastunutta nuorta sattuu kumpikin löytämään, omia aikojaan, esikaupungin läheisestä metsiköstä portin toisenlaiseen maailmaan, jossa aika kuluu hyvin hitaasti ja jossa tuntuu olevan jatkuva iltahämärä. Siitä tulee heille pakopaikka ns. todellisuudesta, virkistävä ja elvyttävä oma todellisuus, jota heille ei normaalielämässä ole suotu. He kohtaavat toisensa, epäluuloisina ja mustasukkaisina siitä että joku toinenkin on löytänyt heidän yksityisen salaisen maailmansa. Paljastuu, että tämä heidän salainen maailmansa on vaarassa ja, kas kummaa, juuri nämä kaksi ulkopuolista ovat ne joille lankeaa tehtävä käydä vaaraa vastaan.
Ikuisen hämärän maa tavallaan leikittelee fantasiakliseillä, mutta toisaalta lankeaa itsekin niiden helppoon houkutukseen. Se ei ehkä kuulu LeGuinin laajan ja monipuolisen tuotannon omaperäisempiin huippusaavutuksiin. Toisaalta se on sellainen ikäkausi- ja itsenäistymiskertomus, joka saattaisi jossakin elämäntilanteessa hyvinkin tuntua juuri oikealta ja tärkeältä rohkaisijalta: eikä se ikä tai elämäntilanne välttämättä ole juuri kirjan päähenkilöiden parikymppisyys ja kotoa muuttamisen hinku.
Haikaran silmä (The Eye of the Heron 1978, Jyrki Iivosen suomennos 2015) -pienoisromaani pitänee laskea tieteiskirjallisuuteen, vaikka ainoa scifistinen piirre kirjassa on, että se tapahtuu Maasta avaruusaluksella saapuneiden ihmisten asuttamalla vieraalla planeetalla.
Asetelma muistuttaa hieman lemppari-LeGuiniani Osattomien planeettaa (The Dispossessed 1974), vaikka tässä ei liikutakaan hainilaisissa maailmoissa. Victoria-planeettaa on käytetty rangaistussiirtolana, jonne on lähetetty Maassa tuomittuja rikollisia. He ovat muodostaneet kaksi toistensa kanssa tekemisissä olevaa, mutta enimmäkseen tiukasti erillistä ja toisiaan pelkäävää yhteisöä: on hierarkkinen, väkivaltainen machokulttuuri-Kaupunki ja on Maan rauhanliikkeen karkoitetuista jäsenistä muodostunut pasifistinen, ehdottomaan väkivallattomuuteen ja tasa-arvoisuuteen sitoutunut Hökkelikylä. Pasifistit huolehtivat pääosin viljelyksestä ja ruoantuotannosta, joten Kaupungin asukkaat ovat heistä riippuvaisia, huolimatta siitä että halveksivat näitä ja suunnittelevat heidän orjuuttamistaan. Hökkelikyläläiset puolestaan haaveilevat itsenäisestä siirtokunnasta kaukana Kaupungista – planeetalla on sinänsä runsaasti asumattomia alueita – ja lähettävät tutkimusretkikunnan tutkailemaan maisemia. Vähitellen tilanne kiristyy, etenkin sen jälkeen kun kaupunkilaiset ottavat joukon kyläläisiä panttivangeiksi, ja Kaupungin johtohenkilöihin kuuluvan ylimyksen tytär loikkaa omasta tahdostaan Hökkelikylään.
Alle 170-sivuisessa pienoisromaanissa ei välttämättä punota kovin monimutkaisia juonilankoja, etenkään kun LeGuin kuljettaa tarinaa eteenpäin sävykkään kiireettömästi. (Tämä Iivosen käännös toimii pääosin oikein hyvin, vaikka olisin sieltä täältä vielä tehnyt muutamista lauserakenteista suomenkielisempiä.) Kirjan teemoihin nousee kyllä yhtä kaikki pasifismi/ruohonjuuridemokratian ja hierarkia/väkivallan vastakkainasettelun ohella, Ikuisen hämärän maan tavoin kysymys siitä, missä määrin ihmisellä on oikeus valita itse oma tiensä taustastaan riippumatta – ja jos hänelle ei sitä oikeutta suoda, pitääkö hänen ottaa oikeus omiin käsiinsä. Tässä suhteessa se lomittuu Ikuisen hämärän maahan ja toisaalta myös Malafrenaan, jonka sääty-yhteiskunnassa järjestetyt avioliitot ovat normaalia, hyväksyttyä elämää.
