Vauraan miehen poika viettää päivänsä juomalla palmuviiniä. Isä palkkaa hänen avukseen juomanlaskijan, joka jatkaa tehtävässään vielä isän kuoleman jälkeenkin. Mutta eräänä päivänä juomanlaskija putoaa kesken työnsä palmusta ja kuolee. Poika ei saa enää haluamaansa määrää palmuviinia, ja juoman puutteessa ystävätkin kaikkoavat. Poika päättää lähteä Kuolleiden kaupunkiin etsimään juomanlaskijaansa houkutellakseen tämän takaisin töihin. Matkan varrella hän menee naimisiin hienon neidin kanssa, jonka on pelastanut vankeudesta irrallisten kallojen kylästä. Sitten juttu alkaa mennä vähän omituiseksi.
Tartuin hyllyssä pyörineeseen Amos Tutuolan Palmuviinijuoppoon (The Palm-Wine Drinkard and His Dead Palm-Wine Tapster in the Deads’ Town, 1952, suom. Reijo Tuomi, Kirjayhtymä 1963) tietäen kirjasta suunnilleen vain, että sitä pidetään afrikkalaisen kirjallisuuden klassikkona ja siinä on jonkinlaisia maagis-realistisia aineksia. Ensimmäinen reaktio lukiessa oli aikamoinen hämmennys. Mistä tässä on kyse ja miksi tämä teksti on niin omituista? Mitä suomentaja on tekstille oikein tehnyt?
Netistä tonkiessa selvisi, että en ole totisesti ollut ainoa hämmentynyt. Tutuolan ilmeisesti muutamassa päivässä kirjoittama vain vähän yli satasivuinen pienoisromaani on väliin luokiteltu primitiiviseksi roskaksi, väliin joycemaiseksi kielellä ja ideoilla leikittelyksi. ”Maagisesta realismista” ei missään nimessä ole kyse, sillä realismia kirjassa ei liene kovin montaa häivähdystä. Palmuviinijuoppo on pieni, homeerinen matka kuolleiden tai muuten vaan kummallisten olentojen kansoittamaan maailmankaikkeuteen, joka ilmeisesti lainailee vapaasti yoruba-kansan tarustoa ja myyttejä. Sellaisena se on syytä lukea, ja sellaisena se on, kun kerrontatapaan tottuu, vallan viehättävä outo pieni kertomus.
Ja, joka tapauksessa, se ilmeisesti aukaisi länsimaisten lukijoiden silmät monenlaiselle muullekin afrikkalaiselle kirjallisuudelle. Jo se riittää klassikonaseman varmistamiseen.
