Muistin kirjasta lähinnä mudan – mudan, epätoivon ja toistatuhatta vuotta vanhasta intiaanihaudasta luurankojen seasta löytyneet modernit messinkihylsyt.
Tekisi useamminkin hyvää elvyttää nuoruuden harrastus lukea ennen luettuja kirjoja uudelleen. Tällä kertaa tuloksena oli elämys. Löytö – monessakin mielessä, muun muassa minun tiestäni kirjailijaksi.
Olen luullakseni lukenut Howard Waldropin vuonna 1984 ilmestyneen romaanin Them Bones suhteellisen pian sen jälkeen, kun Leena Tammisen suomennos Vain vanhat luut ilmestyi vuonna 1992. Omistamani kappale on luullakseni hankittu jostakin divarista vasta paljon myöhemmin, ehkä sen jälkeen kun Kirjava julkaisi Waldropin huikean novellikokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (suom. Jan Hlinovsky 2007). Se on odottanut hyllyssä oikeaa hetkeä, joka koitti eilen illalla.
Oli kannattanut odottaa. Ehkä hetki oli tosiaan sopiva. Luin illalla ennen nukahtamista viitisenkymmentä sivua, ja aamulla herättyäni loput. Myös tällaista putkeenlukemista tulee harrastettua nykyään aivan liian vähän. On upea tunne saada lumoutua kaikessa rauhassa, kahden kesken vieraan maailman kanssa. Lukemista häiritsi oikeastaan vain huvittunut tietoisuus siitä, miten vahvasti oman esikoisromaanini perusideat ovatkaan peräisin Waldropilta, tästä kirjasta. En ollut tajunnutkaan.
Kirjan syntyajan lähitulevaisuudessa, 2000-luvun alussa, kehitetään keino matkustaa ajassa yhteen suuntaan: hyvin varustettu retkikunta lähtee matkalle 1900-luvun alkupuolelle muuttaakseen historiaa niin, ettei kaiken tuhoava kolmas maailmansota syttyisikään uuden vuosituhannen alussa. Mutta jotakin menee pieleen. Retkikunta huomaa joutuneensa paljon varhaisempaan aikaan, tulevaan Louisianaan, jossa ei vielä tiedetty mitään Hernando de Sotosta eikä edes Kolumbuksesta. Se oli Mississippi-kulttuurin ja kummunrakentajien maailmaa, suurten intiaanikaupunkien maailmaa (ennen kuin espanjalaisilta levinneet taudit hävittivät koko hyvin verkostoituneen kulttuurin, jonka tilalle siirtyi aikaisemmin marginaalisia metsästäjä-keräilijöitä, joita englantilaiset tapasivat alueelta 1700-luvulla – lisää voi lukea vaikkapa blogissa aikaisemmin puheena olleesta Charles C. Mannin kirjasta 1491 – Amerikka ennen Kolumbusta).
Ensimmäisenä aikamatkaan lähtenyt tiedustelija joutuu eri paikkaan: tai ehkä samaan paikkaan, ehkä samaan aikaankin, mutta toiseen maailmaan ja todellisuuteen, jossa Amerikassa elää vielä viimeisiä mammutteja, jossa kristinusko on jäänyt paikalliseksi Lähi-Idän kultiksi ja atlantinyliset kauppayhteydet ovat vastikään käynnistyneet kreikkalaisten ja arabien kehitettyä höyrylaivan.
Romaanin kolmas säie sijoittuu vuoteen 1929, jolloin joukko arkeologeja tutkii muinaisten kummunrakentajien monumenttia, joka on muutaman viikon sisällä tuhoutumassa lopullisesti Mississippin tulvien voimasta. Toista tuhatta vuotta vanhoista kummuista löytyy ensin hevosenkallo, jonka läpi on ammuttu luoti, sitten messinkihylsyjä. Lopulta, juuri ennen kuin tulvavedet vyöryvät päälle, löytyy jotakin, joka saattaa selvittää mistä on kyse – ehkä. Jos joku edes uskoisi selitystä.
Kummunrakentajakulttuurit eivät olleet minulle uutta tätä kirjaa ensimmäistä kertaa lukiessani. Nuorena tulevana arkeologina luin moneen kertaan C. W. Ceramin kirjan Ensimmäinen amerikkalainen – intiaanien arvoitus (suom. Raija Mattila 1973), joka kertoo tästäkin vaikuttavasta, mutta perin huonosti tunnetusta kadonneesta kaupunkikulttuurista. Normaali eurooppalaismielikuva metsästäjä/keräilijä/paimentolaisintiaaneista on kuitenkin vahva, niin vahva, että Heikki Kalliomaan suomennokseen tekemässä kansikuvassakin näkyy stereotyyppinen 1800-luvun tasankointiaani, vaikka itse romaanin teksti huomauttaa useaan otteeseen, miten paljon aikamatkalaisten kohtaamien kummunrakentajien ulkonäkö(kin) poikkesi kuvakirjainkkareista. Waldrop on taustatyönsä tehnyt, vaikka sittemmin tutkimus on osoittanut muutamia hänen käyttämiään oletuksia vääräksi. Waldrop ei saarnaa eikä infodumppaa, hän toteaa asioista vain tarpeellisen, oli kyse arjesta, juhlasta tai sodasta. Kateeksi käy moinen itsehillintä. Hyvä kirjailija herättää lukijan kiinnostuksen oppia aiheesta lisää, ei yritä kertoa tarinan lomassa kaikkea mitä itse on saanut selville. Siinä suhteessa minulla on paljon opettelemista.
Waldrop on hurmaava kirjailija leppoisan kirjoitustyylinsä lisäksi siinä suhteessa, että hän osaa kirjoittaa kauniita, eheitä tarinoita, joissa epäonnistutaan kertakaikkisen hykerryttävillä ja mieltäkiehtovilla tavoilla. Hänen hahmonsa eivät ole johtaja-ainesta, eivät edes oman elämänsä huippuyksilöitä, eikä heistä sellaisia tarinoiden mittaan kuoriudu. Jotakin he oppivat, ja joskus heidän elämänsä löytää uuden ja odottamattoman, onnellisenkin suunnan. En lainkaan muistanut, että tämänkin kirjan säikeistä yksi päättyy jossain määrin onnellisesti – tai ei onnellisesti, mutta ainakin lupaavasti. Kenties. Ehkä tulevaisuudessa, ainakin jonkun jonkinlaisessa tulevaisuudessa…
Luulen, että Them Bones pitäisi kaivaa käsiin alkuperäiskielisenä: Leena Tamminen on tehnyt hyvää työtä, tarinat ja turinat luistavat, mutta paikka paikoin huomasin pohtivani: ”Mitähän tässä on ollut alkutekstissä?” Pitäisi hommata käsiinsä myös Waldropin muut romaanit. Ja lisää novelleja.
Ja, hyvä lukija: jos kirjastossa tai divarissa tai kirjakaupassa tulee kohdalle Howard Waldropia, älä epäröi. Ota tukeva ote teoksesta äläkä päästä irti.
