Armoitettu suomentajakollega Riina Vuokko lueskeli viime kesänä Hunanin käsikirjoituksen ensimmäistä versiota samalla kun hän viimeisteli suomennostaan Mo Yanin Punaisesta durrasta (Otava). Koska Mo Yan sijoittaa tarinaansa samaan aikakauteen kuin minä oman käsikirjoitukseni, oli selvää että valmis kirja piti hankkia kokoelmaan ja lukea jo lähdemateriaalina.

Pohjoisesta Hunanista, minun kirjani pengerrettyjen riisiviljelmien maisemista, on toistatuhatta kilometriä matkaa Shandongin maakunnan Koillis-Gaomin kyliin ja loputtoman laajoille durrapelloille – saman verran kuin eteläisestä Suomesta Ukrainaan – mutta gaomilaiset elävät 1930–40-luvuilla samojen kriisien kourissa kuin ”minun” hunanilaiseni. Maassa on vallinnut jo pitkään sisällissota, joka 30-luvulle tultaessa on poikinut lukuisia omien lakiensa mukaan eleleviä rosvojoukkoja. Japani on valloittanut jo aikaisemmin Mantšurian ja laajentaa veristä miehitysvaltaansa muuallekin Kiinaan vuodesta 1937 alkaen. Uusi vihollinen ei yhdistä kansaa, vaan eri ryhmittymät – korruptoitunutta ”tasavaltaa” edustava Guomingdang, talonpojista kootut kommunistijoukot ja erilaiset rosvoporukat – taistelevat ja tappavat yhtä paljon keskenään kuin japanilaisia vastaan, eikä Mo Yan siloittele tai puolustele kenenkään toimintaa.

Tässä loputtomien veritekojen ja joukkomurhien maailmassa elävät Punaisen durran kertojaminän teini-ikään kasvavat isä ja äiti sekä isän isä, tämän isoäidin rakastaja Yu Zhan’an, kirjan todellinen keskushenkilö: maantierosvo, murhaaja, vapaustaistelija ja isoäidin viinatehtaan työnjohtaja siihen asti kunnes japanilaiset hävittävät kylän ja tappavat suuren osan sen asukkaista. Jatkuva väkivalta on ehtinyt vahingoittaa isoisä-Yun psyykeä jo niin paljon ettei hän oikeastaan edes osaisi elää tappamatta ja murhaamatta: Mo Yan jättää auki, miten hänen kertojaminänsä isä selvisi teinivuosina alkaneen sissisodan aiheuttamista henkisistä vaurioista – ellei hän sitten ole myöhemmin sitten yksi niistä kovasydämisistä hallintovirkailijoista, joiden väkivalta heikompia kohtaan on muuttunut enemmän henkiseksi kuin fyysiseksi. Kovin paljoa ei Mo Yang paljasta muutenkaan henkiin jääneiden henkilöidensä myöhemmistä vaiheista: kirja pitäisi lukea uudelleen että mahdolliset rivienvälit ja sivuhuomautukset tulisi noteeratuksi.

Mo Yan ei kerro tarinaa kovinkaan lineaarisesti, vaan kerronta heilahtelee luvusta toiseen eri aikojen tapahtumissa, hetkittäin suullisen muistelon ”tuostapatulikinmieleeni”-hengessä. Tämä korostaa vielä voimakkaammin kirjan kuvaaman yli kymmenen vuoden jakson mustaa ahdistavuutta: väkivalta ja tappaminen eivät lopu, eivät tunnu loppuvan koskaan. Ei tässä käydä huippukohtana suurta taistelua, jonka jälkeen kuolleet haudataan ja yritetään sitten rakentaa uutta elämää, ei. Erityisesti eräistä hautajaisista tulee entistäkin säälimättömämpi, järjettömämpi ja turhempi verilöyly, eikä tappaminen lopu siihenkään. Mo Yan ei puolustele eikä glorifioi yhtäkään osapuolta, ei etenkään ”sankariaan” Yuta, mutta toisaalta tämän kirjan maailmaan vilkaistuaan on (taas kerran) helpompi ymmärää, miksi kommunistipuolueen hallinto on pystynyt pysymään Kiinassa kasassa näinkin kauan: jotakuinkin mikä tahansa hallintomuoto on parempi kuin tämän kirjan ihmisten todellisuus.

Punainen durra olisi hyvin ahdistava, musta ja toivoton kirja ellei Riinan suomennoksen teksti juoksisi ja tanssisi niin kerkeästi ja toisi kauniisti esiin toivonpilkahduksia ja kauniita muistoja sota-arjen toivottomuudenkin keskellä. Ymmärtääkseni Mo Yan on aikaisemmin suomennetuissa(kin) romaaneissa käyttänyt enemmän ns. maagisen realismin aineksia: tässäkin kirjassa niitä on, mutta lähinnä sivuosissa. Tumman verenkarvainen tarina oli joka tapauksessa vaikuttava lukukokemus, joten täytyy etsiä käsiin lisää Mo Yania.

• Tweet
• Pin It