Jos ajatellaan suomalaisen rock-musiikin historiaa – tai laajemmin myöhempienkin suomalaisten rytmimusiikkityylien historiaa – niihin suomenkielisen sanasto- ja ilmaisuvalikoiman kehittivät aika pitkälti kolme tyyppiä: Juice Leskinen, Dave Lindholm ja Hector. (Myöhemmin tuli toki muitakin: Pelle, Ismo, Lissu, lukuisat räppärit,…) Vaikka olen puhunut ja hehkuttanut näissä blogikuvioissakin epäilemättä eniten Davea, voi kyllä perustellusti väittää, että varhaisnuoruuden vuosina minulle näistä tärkein oli Hector, ainakin sen jälkeen kun mummoni osti minulle kaksitoistavuotislahjaksi – minun toivomuksestani – Hectorock I -elpeen.
Tunnelmat ennen eilisillan konserttia olivat kaikesta nostalgisesta diggailusta huolimatta – ja myöhemmistäkin korvaan sattuneista uudemmista klassikoista huolimatta – vähän ristiriitaiset. Hectorin levytettyyn tuotantoon kuuluu huikeiden, koskettavien, sydämeenkäyvien helmien lisäksi paljon sellaista, mihin on tottunut asennoitumaan pinnallisena huumoritauhkana. Sitä paitsi Hectorin 50-vuotisjuhlakiertueen päätöskeikan paikaksi valikoitunut Hjallis-aseena vaikutti aikamoisen massiiviselta ja kaikuiselta tilalta enimmäkseen kohtuullisen pienimuotoiselle musiikille.
Mutta paikalle saapunut kymmentuhatpäinen yleisö pääsi lopulta kuulemaan melkoisen maukkaan ja joiltain kappalevalinnoiltaan jopa mukavan esoteerisen kattauksen. Kepeistä huumorihiteistä kuultiin ainoastaan ”Mulla ei oo rahaa”, sekin varsin mainiona jazzhenkisenä sovituksena. Oma ykköstoiveeni ”Asfalttiprinssi” tuli jo setin alkuvaiheissa, minun makuuni vähän turhan suoraviivaisena sovituksena tosin: alkuperäisversion viehätys on osaltaan siinä, että se tuntuu koostuvan monen erilaisen ja erirytmisen kappaleen palastista (mikä tukee loistavasti tekstiä). Mutta en valita, enkä totisesti valittanut silloin kun väliajan jälkeen bändi aloitti kakkossettinsä Hectorin tuotannon ehkä uljaimmalla laululla ”Tuulisina öinä”.
Jotkut folk-kauden klassikot tuntuivat olevan vähän turhan isossa salissa itselleen – ”Mandoliinimies”, esimerkiksi – mutta totta kai ne kuului soittaa. Samoin kuului soittaa joukko covereita, joihin monet ovat tutustuneet nimenomaan Hectorin versioina: ensisingle ”Palkkasoturi”, ja ”Hallejuja” ihan jo Leonard Cohenin muistolle. Siinä suhteessa valittavana olisi ollut tietysti myös ”Suzanne”, jota oikeastaan odotin. Bowie-kunnianosoitukseksi olisin odottanut ”Sudenkorentoa” eli ”Life on Marsia”, mutta sen sijaan Bowie nostettiin esiin ja videoscreenille ”Herra Mirandosissa”, jossa Ziggy-hahmo on seikkaillut jo vuosikymmeniä. Tältä esoteeriselta ajalta kuultiin myös aikoinaan melkoisen kohuttu ja nykyvinkkelistä perin esoteerinen ”Olen hautausmaa”. Hectorock I:ltä kuultiin ainoastaan ”Ake, Make, Pera ja mä”, mutta en valita. (Make, Heikin lisäksi ainoa elossaoleva nelikon jäsen, istui kuulemma yleisön joukossa.)
Juhlakonserttien perinteisiin kuuluvat tähtivieraat. Mikael Gabriel teki komeaa jälkeä ”Lumi teki enkelin eteiseen” -rapversiossa eikä Elastisenkaan fiittailuista ole pahaa sanomista. ”Yhtenä iltana” olisi ollut paljon laimeampi ilman Irina Björklundin ranskankielistä tulkintaa. Bändin viulisti Aili Ikonen sai hänkin ansaitsemaansa laulutilaa.
Oikeastaan ainoa valituksen aihe oli encore. Ei ”Blowin’ In the Wind” ole huono biisi, ei todellakaan, ja erinomaisen oikeassa paikassa ja ajassa Nobel-gaalan iltana, ja yhteislauluna se pitääkin esittää, mutta se oli ainoa ylimääräinen… kyllä muutama muukin pala olisi vielä kelvannut. Vaikkapa jokaisen Asimov-fanin toivekappale ”Lapsuuden loppu”, kun tätä tuotannon esoteerisempaa laitaa tuli pengottua. Se olisi teemoiltaan toiminut muutenkin mainiosti.
Kunhan niuhotan, ja jännitän sitä että tänään nousen itse lauteille, tosin paljon pienemmässä paikassa ja vain yhden kappaleen verran.
No mutta, ’Mulla ei oo rahaa’han on Hectorin parhaita kappaleita (ja Varjot ja lakanat muutenkin hyvä levy, Hectorin tuotannon kärkiviisikossa ihan suoraan).
Juu, ei se huono ole, mutta paljastuu hienon ja koskettavan alun jälkeen lopussa vähän turhan mikaeljugnermaiseksi kokoomusmoraliteetiksi. Varjot ja lakanat on hieno levy, siitä olen ihan samaa mieltä.