Ei ole helppoa kirjoittaa ei-mistään.
Niin sanoi cowboy, kun minä astuin sisään unen piiriin. Epämääräisen komeana, keskittyneen lakonisena hän keikkui klaffituilillaan ja nojaili taakse niin, että Stetsonin lieri hankasi aution kahvilan harmaanruskeaa ulkoseinää…
Suomennoksen alku saa tekstin kuulumaan mielessä puhuttuina sanoina, kirjailijan äänellä, kirjailijan nuotilla.* Lupaava alku.
Ei, sillä että olisin tarvinnut erityisempää vakuuttelua. Patti Smith on, tunnetusti, sankareitani ja Antti Nylén teki kohtuullisen asiallista työtä Ihan kakaroita -kirjan suomennoksessa, joten oli perusteltua odottaa että myös Smithin tuore M Train – Elämäni tiekartta (Siltala 2015) on hyvää jälkeä. Pääosin se onkin vallan luettavaa, rullaavaa tekstiä, mutta siellä täällä silmiin sattuu kankeita lauserakenteita. (Meinasin niuhottaa muutamista nimistä, mutta ainakin Wikipedian mukaan Suriname-nimisen valtion nimessä on myös suomeksi nykyään ”e” ja Aleksandrian muinaisen Serapeion-temppelin nimestä voidaan käyttää myös latinan kautta kierrätettyä ”Serapeum”-muotoa. Joten niuhotan vain Aleksandrian kaupungin nimen kirjoittamisesta ”x”-kirjaimella.)
Jos Patti Smith kirjoittaisi blogia siitä, millaista on kuusikymppisen, hyvin toimeentulevan vaihtoehtoleskirouvan elämä New Yorkissa, tulos saattaisi hyvinkin olla jotakin sellaista mitä M Train on. Teksti lomittaa arkipäivän tekemisiin ja lukuisiin kahvilassaistumisiin unia, mielikuvitus- ja todellisia matkoja, paikkojen ja tapahtumien mieleen tuoneita muistoja (etenkin liian nuorena kuolleesta aviomiehestä Fred ”Sonic” Smithistä), vierailuja kirjailijoiden ja runoilijoiden haudoilla tai heidän elämiensä merkkipaikoilla, tekstien tuottamia ajatuksia. Smith kertoo lempikahviloistaan ja kuvaa, kuinka ostaa purkukuntoisen hometalon edes käymättä sen sisällä juuri ennen kuin Sandy-myrsky tuhoaa Rockaway Beachin kulmakunnan rantakadut ja puistot. (Hänellä on riittävästi varaa palkata työmiehiä laittamaan paikka sittemmin asumiskuntoon.) Hän käy puhumassa Alfred Wegenerin muistoa kunnioittavan, hieman mystisen Continental Drift Clubin kokouksissa sekä erilaisten tahojen järjestämissä seminaareissa. Hän istuu kotona ja hotellihuoneissa katsomassa televisiosta skandinaavisia rikossarjoja. Hän ruokkii kissoja. Hän tuntuu elävän jonkinlaista välitilaa projektien välillä. Hän kirjoittaa, jonkin verran joskaan ei kovin tavoitteellisesti, mutta ei puhu oikeastaan lainkaan toisesta ammatistaan musiikista.
Smith on riittävän taitava kirjoittaja tekemään toimivan kokonaisuuden joka päättyy samaan uneen josta alkoikin, ja joka kantanee monta lukukertaa. Teksti on huomattavasti huolellisempaa ja hiotumpaa kuin keskivertoblogiteksti. Siinä on jatkuvuutta sekä toistuvien teemojen että kirjoitustyylin kannalta. Hän osaa tehdä varsin toimivan ja luettavan kokonaisuuden ei-mistään.
Tekstiä täydentävät – tai ovat täydentävinään – joukko polaroid-valokuvia, jotka ainakin normaalille kirjapaperille painettuina näyttävät niin latteanharmailta, että niitä voisi käyttää todisteena analogisen kuvantallennuksen paremmasta laadusta uhoavien konservatiivien väitteitä vastaan. Smith on loistava kirjoittaja, muusikko ja lauluntekijä, mutta valokuvaajana, vintage-kamerastaan huolimatta, korkeintaan näpsäviitostasoa.
___
* Minulla on ollut suuri ilo olla toistakymmentä vuotta sitten seuraamassa Patti Smithin spoken word -keikkaa Roskilden festivaaleilla, ja hyllystä löytyy runokokoelmien vierestä jokunen hänen lausuntalevytyksensä, joten hänen puheilmaisunsa on varsin tuttua.
