Olen luultavasti kertonut ennenkin, kuinka tulin ostaneeksi divarista halvalla romaanin joskus 1980-luvun alkupuolella miettien että ”ei se varmaan ole kovin kaksinen, kun kirjailija kerran on saanut Nobel-palkinnon, mutta eipä se ollut kallis”. Taisin aloittaa sen lukemisen ratikassa, vähän hämmentyneenä siitä mitä luin. Kirjassa tapahtui kaikenlaista… outoa. Ei sillä tavalla kuin scifissä tai fantasiassa (joita olin kyllä lukenut ja digannut) vaan jotenkin toisin. Kirja vaikutti miltei täsmälliseltä historialliselta kuvaukselta pienestä kaupungista, jonka todellisuuteen mahtui kaikenlaista kummallista. Kesti pari lukua päästä kerrontaan sisään, mutta sitten koko romaani humahtikin miltei yhdeltä istumalta, koska en malttanut jättää sitä kesken. (Ei ratikassa, vaan kämpillä.) Lainasin kirjan pikkusiskolle joka tykkäsi siitä myöskin, ja huomautti että kirjassa on eräässä kohtaa viiden sivun mittainen virke. Minä en ollut sitä huomannut, se istui kerrontaan niin täydellisesti.
Muutamaa vuotta Sadan vuoden yksinäisyyteen törmäämisen jälkeen luin Kuulutetun kuoleman kronikan, joka vaikutti ehkä vieläkin vahvemmin. Tulin juuri ajatelleeksi, että oman Alas-romaanini rakenne, samojen tapahtumien kertominen eri ihmisten näkökulmasta ajallisesti ”väärässä” järjestyksessä, on luultavasti tämän lukukokemuksen rohkaisemaa. Pienoisromaani osoitti, että niin voi tehdä, jos tekee sen taiten.
Minulla on edelleenkin lukematta monta Gabriel García Márquezin keskeisistä teoksista – puhumattakaan ammottavista aukoistani muun latinalaisen Amerikan kirjallisuuden suhteen – mutta siltikään en voi olla laskematta häntä suureksi vaikuttajaksi siihen että kirjoitan, tai miten kirjoitan. Minä en kirjoita ns. maagista realismia – tai Muurahaispuu tavallaan oli sitä, kylläkin – mutta hän opetti minulle, että todellisistakin tapahtumista on joskus helpompaa kirjoittaa silloin kun niistä kirjoittaa toisella tavalla. Tietäisikö niin moni maailman kansalainen United Fruitin (nyk. Chiquita Brands International) järjestämistä toisinajattelijoiden joukkomurhista ellei olisi lukenut niistä ensin Macondoon sijoitettuna? Tuskin.
Lennä rauhassa, Gabriel García Márquez.
J.Pekka, kiitos murheellisesta tiedosta.
Marquez on varmaan kaikille kirjoittaville ihmisille ollut tärkeä. Ajattelin kanssa että kuka nyt kertoo Macondosta.
Mutta toisaalta kyllä United Fruit oli hedelmien merkeissä jo hyökännyt Venezuelaan 1954, niin että on se ehtinyt aloittaa plantaaseja.
Sama kokemus oli minulla aikoinaan: kirjaa ei voinut laskea käsistään.
Kokemus lienee tuttu perin monille Maequezin lukijoille, Ripsa.