Tein toisin kuin moni on suositellut: luin Hannu Rajaniemen Fraktaaliruhtinaan (suom. Antti Autio, 2013) kertaamatta ensin Kvanttivarasta. Ajattelin, että kertaan koko trilogian sitten kun koko trilogia on käsillä.
Kertauksesta olisi ehkä ollut hyötyä. Mestarivaras Jean le Flambeurin uudet seikkailut Aurinkokunnassa ja runnellussa Maassa nojaavat Kvanttivarkaan tapahtumiin, mutta toisaalta tässä kakkososassa lukijan niskaan ryöpytetään aivan uusia käsitteitä, ilmiöitä ja maailmoja samaa tahtia kuin ykkösosassa, joten kertaaminen ei välttämättä olisi auttanut niin paljoa kuin mitä alkuun vaikutti.
Fraktaaliruhtinasta on pidetty fantasiakirjamaisempana kuin selkeämmin scifimäistä Kvanttivarasta, vaikka moni Tuhannen ja yhden yön tarinoiden henkisen Sirrin kaupungin kovin itämaistaruinen ilmiö mainitaan kirjan myöhemmissä vaiheissa nanoteknologiaksi tai joksikin sensuuntaiseksi: niistä vain käytetään kovin fantasiamaista termistöä. Rajaniemi ei tälläkään kertaa infodumppaa yhtään mitään, vaan lukija saa sinnitellä mukana ja odottaa mahdollisia myöhemmin tulevia selityksiä asioille ja ilmiöille. Monille selitys tulee, sitten lopulta, ja viimeiset satakunta sivua sisältävätkin monta ahaa-tuokiota.
Hämmästyttävintä kirjassa on oikeastaan, miten hyvin ainakin tämä lukija jaksoi roikkua mukana selittämättömien käsitteiden ja ilmiöiden ryöpytyksessä ja kiinnostua tapahtumien kulusta ja Kvanttivarasta paljon mielenkiintoisemmin ja samaistuttavammin piirretyissä hahmoissa, vaikka ei varsinaisesti tajuaisikaan, mitä tässä on oikein meneillään – etenkin kun Sirriin sijoittuva Tawadduddin tarina sisältää (Tuhannen tyylisten) sisäkkäisten kertomusten lomassa kohtuullisen perinteisen whodunnit-murhajuonen. Kirjailijaminän virtuaalilakki nousee päästä Rajaniemen taitavuudelle, suomentajaminän virtuaalilakki Aution taitavuudelle.
Lopullisesta trilogiasta on kahden ensimmäisen osan perusteella vielä paha sanoa juuta tai jaata, sillä jännitys säilyy: Onko tämä sittenkin pohjimmiltaan vain pikkunäppärää pyörittelyä, käsite- ja termileikittelyä, vai onnistuuko trilogiakokonaisuus nousemaan taitavan pintaryöpytyksen ja nokkelien käänteiden yli oikeasti tajuntaaräjäyttäväksi kokemukseksi? Vielä on liian aikaista sanoa. Varaan oikeuden sekä plääh– että vau-johtopäätökseen.
